Tervehdys !
Sivustolla näyttää olevan lähes vastaavia tarinoita mutta päätin jakaa omanikin.
Olen 1969 syntynyt mies, vaimoni 1976. Meillä kaksi upeaa kouluikäistä lasta, molemmilla vakituiset työpaikat ja ulkoiset puitteet kaikin puolin ok.
Yhdessä vaimon kanssa vuodesta 1998. Vaimossani olen aina ihaillut hänen elämänasennettaan, iloisuuttaan ja energisyyttään. Kiltti, kaunis ihminen joka ei halua pahoittaa tahallaan kenenkään mieltä. Lasten äitinä hän lämmin, rakastava ja kärsivällinen.
Kaikenkaikkiaan siis puoliso josta voi ja pitääkin olla ylpeä. Olemme aina viihtyneet toistemme seurassa ja osanneet nauttia yhdessäolostamme ilman mitään sen suurempia spektaakkeleita. Osaamme nauraa toisillemme ja myös tarvittaessa itsellemmekin.
Mutta sitten. Jälkeenpäin asioita pohdittuani näkisin että mekin menimme siihen vanhaan ansaan. Eli ensin taloprojekti, siihen lastemme syntymät päälle, pitkät työpäivät sekä alituinen kiire. Yhteinen aikamme väheni ja sitä leimasi väsymys. Pikkuhiljaa myöskin yksittäiset hellyydenosoituksetkin hiipuivat loppuakseen lähestulkoon kokonaan. Tämä siis sellainen vuosia kestänyt hiljaa edennyt prosessi. Mihinkään riitelyyn emme silti juurikaan sortuneet. Esim. seksielämämme oli edelleen mukavaa vaikka keskustelunaiheet alkoivat koskemaan lähinnä huomisia kauppalistoja ja harrastusten kuskausvuoroja. Etäännyimme.
Molemmilla osapuolilla lienee näihin aikoihin kasvanut sisällä ahdistava tunne ettei olisikaan enään tärkeä toiselle. Lasten kasvettua ja yksistään jokaisen perheenjäsenen omien harrastuksienkin vuoksi kiire lisääntyi. Aloin kaiken sen keskellä tuntea itseni yhä enemmän jotenkin yksinäiseksi ja vetäytymään omiin oloihini. Vaikka en sitä silloin tunnistanut, voin pahoin. Lääkkeeksi tähän löytyikin sitten niinkin yllättävä juttu kuin alkoholi. Aloin tissuttelemaan ensin naapureitten kanssa ja lopulta myös itseksenikin.
Olutta ja viinejä. Aluksi vähäisiä määriä jotka ajan myötä kasvoivat. Mitään kapakoita en kolunnut vaan pyörin kotini nurkissa hommia tehden yleensä hiprakassa, joskus juovuksissakin. Tolkuttomaan humalatilaan saatoin itseni hyvin harvoin. En salaillut alkoholinkäyttöäni ja vaimoni tekikin selväksi useaan kertaan ettei hän pidä siitä. Tiesin loukkaavani käytökselläni häntä mutta hetken juomatta oltuani palasin takaisin vanhoihin tapoihini kun tunsin ettei suhteessamme tapahtunut juomattomuudestani huolimatta muutosta. Erikseen tahdon mainita että tuolloin yritin tarkastella tilannettamme ulkopuolisin silmin ja elin siinä uskossa etttä tämä on vain tälläinen normaali kiireisen lapsiperheen väliaikainen vaihe josta selviämme ajan myötä. Lyhyesti: Rakastin edelleen vaimoani syvästi ja uskoin ajoittaisesta synkkyydestäni huolimatta tulevaisuuteen.
Saapui kevät 2015. Ennen kesälomieni alkua olin todella loppu. Työpaikallani saatoin nukahtaa hetkeksi istualleni näytön ääreen ja kotona olin poissaoleva sekä ärtynyt. Odotin kesälomaa ja sen mukanaan tuomaa lepoa. Saimmme puolisoni kanssa sovitettua lomiimme yhden yhteisen lomaviikon ja vietimme sen perinteisesti lasten kanssa mökillä.
Mukava viikko. Huvipuistoa, saunomista, uimista ja marjojen keräilyä ja ennenkaikkea kiiretöntä yhdessäoloa koko perheen kanssa. Alkoholia en lomallamme käyttänyt. Lomaviikkomme lopuksi oli vielä tiedossa vaimoni isoäidin hautajaiset. Valmistelimme yhdessä muistopuhetta jonka vaimoni sittemmin tilaisuudessa piti. Hautajaisia edeltävänä iltana vaimoni käytös alkoi herättää minussa kummastusta. Koiran kanssa jatkuva ulkona ramppaaminen ja siellä puolipiilossa kännykän selailu sekä luurin piiloittelu reittä vasten sisään tullessa. Sen verran lapsellinen ja hyväuskoinen olin että luulin aluksi olevan minulle suunnitteilla jonkin yllätyksen ja siitä moinen salamyhkäisyys. Pelasimme lasten kanssa Unoa kun vaimoni viimeisen kerran saapui sisälle. En unohda hänen katsettaan. Silmät loistivat ja kasvoilla oli sisäänpäin kääntynyt hymy. Hän näytti tahtomattaan onnelliselta.
Silloin tiesin että nyt on kysymys jostain muusta kuin minusta. Vaimoni mentyä saunaan ja luvattuani tulla heti kohta perässä minä halusin saada mielenrauhan. Etsin hänen käsilaukustaan puhelimen. Tässä kohtaa haluan sanoa etten ollut pitkän suhteemme aikana ikinä ennen moista tehnyt sillä luotin vaimooni 100%. (tässä kohtaa tauko…jatkan kohta)
Toivottavasti jatkat vielä kertomustasi. Olet varmaan shokissa nyt, kun vaimostasi paljastui jotakin sellaista, mitä et varmaan koskaan edes ajatellut. Tasainenkin ja sinänsä ihan hyvä elämä voi järjestää tällaisen ikävän yllätyksen ja ei voi kuin toivoa, että pystytte asiasta keskustelemaan yhdessä.
Voi vinski...voimia!!!!
Kiitos Mollyan ja Riekale.
Tarina jatkuu.
Sieltä kännykästähän löytyi sitten kaikki. Se tyyppi oli siellä omalla nimellään ja viestiketjut täynnä sellaista pikkutuhmaa jutustelua sekä kuulumisten vaihtamista. Mitä nyt ihastuneet toisilleen kirjoittelee. Kuitenkin päivänselvää tavaraa mikä on homman nimi.
En juurikaan muista mitään lukemastani mutta muistan kuinka kaikki happi katosi huoneesta lukiessani niitä tarinoita. Maailmani romahti. En pystynyt jäämään mökille. Suutelin lapset ja kerroin rakastavani heitä ja sanoin lähteväni vähän kävelemään. Vaimolleni laitoin tekstiviestin (jonka hän sitten saunasta tultuaan lukikin) missä kerroin lähteväni pois ja rakastavani myöskin häntä ja pyysin kertomaan lapsille sen minkä hän katsoi tarpeelliseksi koska en itse siihen pystynyt. Tilasin taksin ja lähdin kotiimme. Seuraavat kolme päivää vietin jossain sumussa. Join alkoholia mutta humalaan tuskin edes tulin. Psykoosi lienee oikea sana kuvaamaan olotilaani. En tiennyt oliko päivä vai yö. Vaimoni viimein saapui ja vei lapset vanhemmilleen. Juttelimme kaksi päivää ja yötä. Toinen mies oli hänen työkaverinsa, eri osastolta oleva pikkupomo. Naimisissa myöskin taholtaan ja kolmen lapsen isä. Suhde oli jatkunut jo yli vuoden, alkanut sähköposteilla jotka olivat harmittomasta pikkuhiljaa muuttuneet henkilökohtaisemmiksi ja johtaneet lopulta tapailuun. Tämä tyyppi ei halunnut jättää perhettään vaan kaipasi vain seikkailua.
Hän ei missään vaiheessa luvannut vaimolleni mitään vaan vihjaili kuinka vaimoni voisi kenties olla hänelle se oikea. Mitä enemmän kuulin tapahtuneista sitä enemmän hajosin.
Yli 400 päivään mahtuu paljon. Viestittelyä, soittoja, pikaisia tapaamisia metsäautoteillä ja parkkipaikoilla, pidempiä tapaamisia vuokratuissa mökeissä ja eväsretkillä. Toisinaan seksiä ja toisinaan vaan sylissä istumista sekä kädestä pitämistä. Pikku lahjoja puolin ja toisin, merkkipäivien muistamisia ym. Kaikki lähestulkoon työpaikan liukuman turvin järjestetty eli silloin kun luulin vaimoni olevani työpaikallaan hän todellisuudessa olikin tämän tyypin kanssa. Ikäviä kenties tahattomia yksityiskohtia ajallisesti, ensimmäinen tapaaminen heti nimipäiväni jälkeen, ensimmäinen paneminen heti syntymäpäiväni jälkeen. Vaimollani sokea luotto tähän tyyppiin. Ei ehkäisyä koska "hän ei ollut kuulemma omien sanojen mukaan tehnyt mitään tälläistä ennen". Pettämistä meidän autossamme. Pettämistä heti lastemme kevätjuhlan jälkeisenä päivänä.
Pettämistä luonnon helmassa. Enkä edes tiedä kaikkea. En halua. Kaiken huippuna tämä tyyppi pyysi vaimoani kotiinsakin panemaan mutta siitä vaimoni oli kieltäytynyt. Hyvä kun edes jostain. Minä kotona laittamassa ruokaa lapsille ja auttamassa läksyissä sekä hoputtamassa treeneihin lähtöä ja vaimo samaanaikaan harrastamassa seksiä jossain kukkakedolla viltin päällä. Ajatus järsii sisintäni rotan lailla. Olin itse aina ollut uskollinen.
En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään miten edesvastuuttomasti aikuiset ihmiset voivatkaan toimia. En ymmärrä miksi ihmiset sortuvat valehteluun ja läheistensä hyväksikäyttöön. Sanotaan ettei miehet oikein osaa itkeä mutta se ei pidä paikkaansa.
Kaikesta huolimatta rakastin. Niin vaimonikin. Hän katui. Oli ollut ihastunut ja lupasi lopettaa suhteen. Pyysi anteeksi. Kertoi kuinka yksin hän oli ollut ja toivoton. Ei ollut nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta ja kuinka tämä suhde oli auttanut häntä jaksamaan ja selviytymään arjesta. Näin varmaan olikin. Me päätimme yrittää ja jatkaa yhdessä. Toistemme vuoksi, lastemme vuoksi, itsemme vuoksi. Näyttää että pystyisimme kaiken kauheuden jälkeen johonkin hyväänkin. Kumpikaan ei tahtonut erota. Emme halunneet heittää hukkaan kaikkea sitä mitä olimme toisiltamme saaneet. Yhdessä olimme tehneet virheitä ja yhdessä myöskin päätimme korjata suhteemme. Sitten tuli toinen takaisku. Vaimoni rakas veli, nuorimmaisemme kummisetä, teki itsemurhan vajaa viikko vaimoni pettämisen paljastumisen jälkeen. Asioilla ei ole syy-yhteyttä, vaimoni veli oli kärsinyt masennuksesta. Itsemurha oli kuitenkin jotain mitä kukaan meistä osannut odottaa.
Kaikki meni uusiksi. Se oli raskasta aikaa koko perheellemme. Meiltä vaadittiin enemmän kuin mihin oikein kykenimme. En juuri nukkunut oikeastaan pariin ensimmäiseen kuukauteen, laihduin 87 kiloisesta alle 70. Työterveyshuollossa minulla todettiin vakava masennus ja sain lääkityksen sekä sairaslomaa. Välillä olimme vaimoni kanssa lähempänä toisiamme kuin koskaan, välillä riitelimme kovemmin kuin ikinä. Lapsemme kärsivät siitä ilmapiiristä mikä kotonamme vallitsi. Menimme pariterapiaan jossa käymme yhä edelleen.
Sieltä olemme saaneet vaihtelevasti apua. Kaiken tämän kurjuuden keskellä tämä tyyppi yritti yhä soitella vaimolleni ja tapailla häntä työpaikalla. Vaimoni oli sitoutunut rehellisyyteen ja kertoi näitä minulle. Tosin joskus muutaman päivän viiveellä. En ollut tähän ikääni saakka käyttänyt koskaan väkivaltaa ongelmieni ratkaisuun. Sekin päivä sitten koitti. Kun vaimoni täytti 40 niin tämä sankari jahtasi häntä työpaikalla. Kuultuani tästä hyppäsin autoon ja kävin pieksemässä perinpohjin tämän tyypin. En ole tästä ylpeä mutta en myöskään kadu sitä. Tekisin tuon itseasiassa koska tahansa uudestaan.
Tälle tyypille oli ilmoitettu että kaikki yhteydenpito on loppu ja jos ei aikuinen mies järkipuhetta ymmärrä niin täytyy sitten yrittää muulla keinoin. Tyyppi teki minusta rikosilmoituksen ja nyt odotellaan viranomaisten toimia. Oli siitä kuitenkin se apu että nyt tämä hidalgo on jättänyt vaimoni viimein rauhaan. Näin vaimoni ainakin minulle vakuuttaa ja uskon häntä. Miksi en uskoisi. Hänhän on kuitenkin yhä edelleen vaimoni.
Nyt vaimoni suhteen paljastumisesta on kulunut vuosi. Välillä tuo kulunut vuosi on ollut yhtä helvettiä; riitoja, valvottuja öitä, turhautumista, itkua. Toisinaan taas on toivo paremmasta huomisesta elää vahvana; läheisyyttä, oikeita sanoja oikealla hetkellä ja ennen kaikkea rakkautta. Yritämme suhteuttaa asioita ja miettiä kuinka hyvin meillä asiat loppujen lopuksi ovatkaan. Ja toki ovathan ne, ihan järjellä kun ajattelee. Ajan kulumisen huomaa myös siitä että tunteiden vuoristoradan nousut ja laskut ovat loiventuneet.
Silti mieltä painavat monet kysymykset. Olenko aivan hölmö? Kuka muu muka edes yrittäisi antaa anteeksi tuollaisen teon? Sentään yli vuoden toisen miehen kainalossa.
Voinko koskaan enää luottaa puolisooni? Tämä toinen tyyppi on edelleen samassa työpaikassa vaimoni kanssa ja halutessaan he voisivat aloittaa valehtelun sekä pettämisen jälleen alusta. Onko vaimoni tekojensa perusteella sittenkään sellainen henkilö kenen kanssa haluaisin viettää loppuelämäni? Kuka hän loppujen lopuksi oikein onkaan?
Hei Vinski,
Hyytävä tarina ja silti valitettvan tavallinen. Omalla kohdallani vaimon suhde työkaveriin kesti yhden kesän mutta sen vaikutukset kestävät pitkään. Oli rinnakkaissuhde pitkä tai lyhyt, sen paljastuminen hajottaa tehokkaasti mielen. Pidemmästä suhteesta toipuminen kestää varmasti keskimäärin pidempään. On ehtinyt tapahtua enemmän ikäviä asioita kuten kirjoitit, on enemmän valehtelua, on enemmän selvitettävää.
Meillä lisäksi pienenä lohtuna vaimo lopetti suhteen itse, jotenkin havaihtui tekemisiinsä kesän jälkeen. Päätti kuitenkin yrittää salata kunnes jäi kiinni.
Vinski, mieltäsi kalvavat monet tutut kysymykset:
Olenko aivan hölmö?
Kyllä se siltä tuntuu ja samankaltaisia hölmöjä on paljon. Puolisoon ja perheeseen kiintyneitä, rakastuneita, jotka eivät haluaisi erota, vaikka pahalta tuntuukin.
Kuka muu muka edes yrittäisi antaa anteeksi tuollaisen teon?
Moni ainakin yrittää antaa anteeksi. Anteeksi saatetaan lisäksi antaa nopeastikin, kun alkujärkytyksen jälkeen ollaan huojentuneita siitä, että puoliso katuu ja haluaa pysyä perheensä luona. Valitettavasti tämä ei poista traumaa mielestä. Pettäminen on yleisimpiä syitä eroon. Osa eroaa nopeasti, osa vasta muutaman vuoden päästä. Kuitenkin jotkut saavat parannettua parisuhdettaan.
Voinko koskaan enää luottaa puolisooni?
Et ehkä enää koskaan samalla tavalla sinisilmäisesti kuin ennen. Ehkä voitte kuitenkin tulla ajan myötä toimeen tilanteen kanssa. Itse voit yrittää oppia vähitellen luottamaan, jos vaimo ei anna muuhun aihetta ja hän osaa tulla tilanteissa sopivasti vastaan. Kummankaan ei ehkä kannata odottaa, että kaikki palaa ennalleen. Kerrot , että vaimosi on edelleen samassa työpaikassa kolmannen osapuolen kanssa. Voisiko vaimosi tulla vastaan ja vaihtaa työpaikkaa. Ymmärtääkö vaimosi, että hänen toimillaan on suuri, jopa ratkaiseva merkitys siinä, miten toivut traumasta. Jos pettänyt puoliso ei osaa tai pysty tulemaan vastaan, on kovin raskas jatkaa yhdessä.
Onko vaimoni tekojensa perusteella sittenkään sellainen henkilö kenen kanssa haluaisin viettää loppuelämäni? Kuka hän loppujen lopuksi oikein onkaan?
On rankkaa huomata, että ei tunne puolisoaan, vaikka on ollut pitkään naimisissa. Pettämisen jälkeen joutuu tavallaan rakentamaan parisuhteensa uudestaan uudelta pohjalta. Paljosta vanhasta joutuu luopumaan, toivottavasti sitä löytää uutta pohjaa jolle rakentaa.
Oma kokemukseni on, että se vaatii paljon voimia ja työtä. Yritä olla kadottamatta itseäsi kaiken keskellä.
Voi kun täältä löytyy ihania, viisaita, selkeäsanaisia kanssakulkijoita! ☺️❤️
Aivan täsmälleen Berenin kirjoituksen allekirjoitan minäkin!
Avaimena kaikkeen oma kasvu itsenäiseksi ihmiseksi, jonka elämän onni ei riipu kenenkään toisen ihmisen tekemisistä. Olkoon tämä toinen sitten vaikka se aviopuoliso, johon sinisilmäisesti luotti 🙂👍
Vinski kirjoitti 3.10.2016 15:23
Silti mieltä painavat monet kysymykset. Olenko aivan hölmö? Kuka muu muka edes yrittäisi antaa anteeksi tuollaisen teon? Sentään yli vuoden toisen miehen kainalossa.
Voinko koskaan enää luottaa puolisooni? Tämä toinen tyyppi on edelleen samassa työpaikassa vaimoni kanssa ja halutessaan he voisivat aloittaa valehtelun sekä pettämisen jälleen alusta. Onko vaimoni tekojensa perusteella sittenkään sellainen henkilö kenen kanssa haluaisin viettää loppuelämäni? Kuka hän loppujen lopuksi oikein onkaan?
Beren jo näihin vastasi viisaasti, eikä minulla ole tähän juurikaan lisättävää.
Itsellä melko samanlainen tilanne ja samat pohdinnat. Toki puolisoni vaihtoi työpaikkaa, se helpotti oloani - ei tarvinnut enää miettiä kohtaavatko vai eivät päivän aikana. Hankalaksi tilanteen tekee lisäksi se, että puolisollani on edelleen ajoittain haikeita tuntemuksia, ikävää pettäjäkumppaniaan kohtaan (mukavaa, että on rehellinen tämän suhteen), eikä oikein tiedä mitä tuntee minua kohtaa (tykkää kovasti, joo) - mutta viimeksi on ollut tulisesti rakastunut toiseen (mikä toki järjellä ymmärrettävää).
Mutta käsittääkseni aina kannattaa antaa anteeksi eli anteeksianto on avain vapauteen. Anteeksiantamattomuuden ainoa kärsijä olet sinä itse. Prosessi on pitkä, haasteellinen ja se pitää aina tietoisesti valita uudelleen. Sitä tässä itsekin yritetään: välillä huonommalla, vielä huonomalla ja joskus kohtuullisella menestyksellä. Mutta aiheesta on paljon kirjallisuutta, joten lainaa kirjastosta kirja tai pari ja opiskele niistä, turhaan mä niitä tänne referoin. 😉
Kiitos vastanneille. Hyviä ja viisaita ajatuksia, tosin kaikki vastaavan läpikäyneet varmaankin ymmärtävät myös kuinka vaikeaa niitä on soveltaa käytäntöön. Juuri tällä hetkellä olen aivan väsynyt ja loppu. Toivotaan parempia aikoja itsekullekin. Kiitos vielä kerran.
Tervehdys taas! Päätin päivittää tapahtumia ja tuntemuksiani nyt kun vaimoni kiinnijäämisestä on nyt kulunut 2 vuotta. Viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut paljon, niin pahaa kuin hyvääkin. Loppuvuodesta 2016 olin vakuuttunut siitä ettei puolisoni jutut pettämisestään pidä paikkaansa vaikka hän johdonmukaisesti piti kiinni alkuperäisestä tarinastaan. Itsenäisyyspäivänä 2016 sitten selvisi että kaikki mitä hän oli minulle puhunut olikin sitten valetta. Ikäväksi tämän asian tekee se ettei hän itse taaskaan kertonut tätä vaan jälleen sain tietää kaiken muun kautta. Selkä seinää vasten pakotettuna vaimoni tunnusti että hänen ja työkaverinsa suhde oli alkanutkin jo kesällä 2013 pitäen sisällään siis paljon enemmän viestejä, puheluita, paikkoja, tapaamisia ja seksiä kuin minulle oli alun perin valehdeltu. Saman päivänä kun tämä kaikki tuli ilmi, pyysin vaimoani näyttämään työsähköpostinsa minulle. Sieltä löytyi viimepäiviin (kiinnijäämisestä elokuu 2015 - marraskuun 2016 loppuun) jatkunutta viestittelyä ja kuvien lähettelyä. Viesteissä puhuttiin kuinka nähtiin unia toisista, kaipauksesta, ristiriitaisista tunteista sekä halusta toimia oikein. Mitä se sitten ikinä lieneekään. Tapaamisia ei tiettävästi kuitenkaan tuona aikana ollut. Pahinta koko ilmitulossa oli se kuinka vaimoni ei pystynyt olemaan vieläkään täysin avoin minua kohtaan vaan kertoi tipoittain tapahtuneita venyttäen kärsimykseni pariin viikkoon. Joka päivä tarina muuttui kohti totuutta. Tai oletettua sellaista. Jouduin viimein hakeutumaan psykiatriselle poliklinikalle kun mieleni alkoi horjua. Siellä oleva sairaanhoitaja piti vaimolleni puhuttelun ja kertoi millaista hallaa vaimoni tekee minulle ja meille valehtelullaan. Vaimoni ymmärsi viimein tuon tosiasian ja sen jälkeen asioiden käsittely onkin ollut helpompaa. Tieto kaikesta tapahtuneista asioista tietysti lisää tuskaani mutta epätietoisuus olisi vielä tuskallisempaa. Kaikesta huolimatta saimme Jouluksi asioitamme selvitettyä. Pariterapia missä olimme reilun vuoden käyneet jäi taakse alkuvuodesta. En enää halunnut sinne koska olin loukkaantunut siitä kuinka puolisoni oli sielläkin valehdellut joka ikisen asian mikä liittyi pettämiseen. Tämä saattaa kuulostaa jokaisesta joka tarinani on lukenut typerältä mutta olemme yhä yhdessä. Vaimoni on mitä ilmeisemmin viimeinkin onnistunut jättämään suhteensa taakseen. Sanomme rakastavamme toisiamme ja kai me niin jollain vinoutuneella tavalla teemmekin. Nyt siis vaan mennään arkea eteenpäin. En tiedä onko puolisoni lopettanut jo valehtelemisen ja pitääkö vanhat tarinat edes puoliksikaan paikkaansa (todennäköisesti suhde epävarmojen tietojeni mukaan alkanut jo 2010 mutta puolisoni sen kiistää). Yritän jättää tuon menneen taakseni ja katsoa eteenpäin. Helppoa ei se ole. Välillä tuntuu ettei painajainen lopu ollenkaan.
Tuskasi tiedän. Tiedän myös tunteen, kun mietit öisin että "olenko ihan idiootti" kun jatkan pettäjän kanssa. Mitä muutkin, ne jotka tietävät asiasta, ajattelevat minusta. Pitävätkö minua ihan hölmönä! Tiedän myös kuinka vuosien takaiset tapahtumat, hyvät tai huonot, iskevät yhtäkkiä mieleen jonkin muun asian vuoksi, ja mieli ryntää heti pohtimaan, silloinkin olit sen toisen kanssa. Välillä tunnet raivoa ja välillä rakkautta, välillä pelottaa ja välillä tuntuu että pitäisi ehkä kuitenkin lähteä ja aloittaa oma elämä.
Olisi niin ihana luottaa että "aika parantaa ja asian kanssa oppii elämään". Onhan tuossa vähän tottakin. Minun kohdallani mieheni 15 vuotta jatkuneet tapaamiset toisen naisen kanssa eivät kyllä tule unohtumaan koskaan. Tapaamisia oli sen verran harvoin että en osannut epäillä vahvasti moneen vuoteen, jotain pientä epäilyä kyllä oli mutta olin niin kiireinen että en ehtinyt/jaksanut asiaan paneutu muuten kuin kysymällä joskus riidan aikana "onko sinulla toinen nainen" johon aina sain vastauksen "no ei tietenkään ole, älä taas aloita tota juttua".
Olemme siis edelleen yhdessä. Aloitimme uudestaan 43 avioliittovuoden jälkeen. Uutta elämäämme on nyt kestänyt 3 vuotta 8 kk ja 8 päivää. Tämä uusi elämämme on paljon parempaa kuin se aikaisempi. Tärkein asia minkä itse olen tehnyt on se että annoin itselleni ensin anteeksi, sillä pidin itseäni niin suurena typeryksenä että oli vaikea sulattaa sitä. Sitten annoin miehelleni anteeksi, joskin sanoin että koskaan en unohda. Sitten annoin vielä viime tammikuussa tälle toiselle naiselle anteeksi, tein sen oman itseni vuoksi. Voinkin sanoa että sen jälkeen on elämäni muuttunut helpommaksi. Aloin nukkua paremmin, sairastelut loppuivat ja mieli on jotenkin vapaampi. Itsetuntoni on palautunut valtavasti ja elämä tuntuu hyvältä. Olen ryhtynyt ajattelemaan paljon enemmän itseäni ja suunnitellut omia asioita joita aikaisemmin en tehnyt.
Tärkein asia mitä mieheni teki oli tietenkin se että hän lopetti suhteen kun jäi kiinni. Toinen tärkeä asia oli että hän antoi minun puhua ja vastaili kysymyksiini vaikka keskellä yötä. Tiedän toki että koskaan en saa tietää muuta kuin sen välttämättömän, mutta enää en taida haluta tietääkkään. Mieheni sanoi että saan puhua niin kauan kuin siltä tuntuu.
Avioliittomme on hyvää yhdessäoloa ja tekemistä, minä olen vielä työssä mutta mieheni on eläkkeellä. Matkustelemme, suunnittelemme tulevaisuutta ja nautimme yhdessäolosta.
En tiedä auttaako nämä tiedot sinua yhtään. Haluan ehkä tällä kertoa että voitte selvitä jos molemmat sitä haluatte, mutta tärkeä asia on myös se että vaimosi on rehellinen. Jos anteeksi pystyt antamaan niin silloin helpottaa.
Toivon sinulle hyvin nukuttuja öitä jotta jaksat paremmin. Muista huolehtia itsestäsi.