olen tavallinen 35-vuotias työssäkäyvä nainen. Asun lapsettomassa avoliitossa mieheni omistamassa asunnossa. Mieheni on työssäkäyvä, ei alkoa käyttävä, ei väkivaltainen, vaan ihan normaali suomalainen mies, joka ei valitettavasti puhu eikä pussaa. olemme olleet jo useita vuosia yhdessä. Mitä vialla? Se, että tahtoisin neuvoja saman tilanteen läpikäyneiltä ihmisiltä, neuvoja.
Olen rakastuntut yhä ex-mieheeni, ajauduimme erillemme monien syiden takia, mutta kumpikaan ei koskaan ole voinut kieltää tuntemasta rakkautta toista kohtaan. Hän puhui ja pussasi, keskusteli, otti huomioon kyselemällä päiväni kuulumisia, toi ruusuja ja aamiaisia sänkyyn ja kertoi aina rakastavansa yms. Hän harrasti kanssani yhdessä asioita, kävimme hänen kanssaan yhdessä matkoilla, seksi oli mahtavaa, hänen kanssaan aika meni kuin siivillä ja olin rehellisesti onnellinen ja nautin elämästäni.
Paitsi, hän oli humalassa väkivaltainen, toisinaan todella mustasukkainen, joi paljon, petti kai joskus, valehteli (ja jäi kiinni, muttei välittänyt siitä, selitti aina jonkin tekosyyn) mutta kaiken tämänkin jälkeen rakastan häntä.
Nykyinen mieheni ei halua harrastaa kanssani mitään, ei pussaa, ei ole kiinnostunut keskustelemaan mistään, ei sano koskaan rakastavansa (ujouttako),ei tuo ruusuja, ei tee aamiaisia, on ns. perus-suomalainen kunnon mies, mutta tunnen olevani ns. yksin suhteessa. Hän on ihan erilainen luonne kuin ex-mieheni, ei juo ollenkaan, ei ole väkivaltainen, ei tiettävästi petä enää (hän petti kerran 3v.sitten humalassa), ei tiettävästi valehtele, mutta hänen kanssaan minulla vain jostainsyystä ei ole hyvä olla, meillä on tylsää, riitelemme usein, kaipaan jotain, mutten tiedä mitä, ex-miestä?? Seksi ei kiinnosta, en tunne valitettavasti halua häntä kohtaan, välitän hänestä, mutten voi myöskään sanoa tuntevani tulista rakkauta häntä kohtaan.
Tavallaan olen kai säälistä hänen kanssaan, että hänellä olisi joku, karmeaa, välitän kyllä hänestä, mutta en tiedä enää itsekään mitä ajatella, tuntuu että en elä onnellisena, vaan olen jokapäivä vähän allapäin. Onko parempi jättää hänet, antaa hänelle mahdollisuus löytää oikea, parempi rakkaus vai jäädä suhteeseen? Miehestäni meillä: ”paremminkin voisi mennä, mutta jos en olisi tässä, voisivat käytännön asiat jäädä hoitamatta ajallaan”, hän toivoo ja odottaa parempia aikoja meidän suhteessa..mitä te ulkopuolisin silmin näkevät ja/tai saman kokeneet olette tarinastani mieltä? Tässä ovat periaatteessa vastakkain renttu ja kunnonmies, onko kenelläkään kokemusta valinnoista näiden välillä? Aiemmasta miehestäni en myöskään ollut tippaakaan mustasukkainen, vaikka aihetta varmasti olisi ollut, mutta nykyisestäni olen tosi mustasukkainen, vaikka aihetta ei pitäisi olla..mikä tämä tilanne on? mikä suhteemme on? miltä tämä vaikuttaa?
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun!
Tere!
En osaa paljoa sanoa näin ulkopuolisena. Pitäisi tietää enemmän, mutta se on itsestään selvää että jotta teidän suhteenne toimisi, on teidän tehtävä töitä sen eteen, aivan niinkuin kenen tahansa(joskus se tapahtuu huomaamatta vain, joskus siksi että niihinon tottunut, eikä se tunnu työltä) teidän on kummankin panostettava suhteeseen vähintäänkin yhträ paljon kun te siltä jotain vaaditte.
Teidän opuhuttava!!
Pistä mies seinää vasten(asiallisesti ja rauhassa kuiteski) ja puhu ihmeessä siitä mitä sinä haluat ja tarvitset, mikä suhteessa mättää jne. ja vaikka hän on hiljainen , niin kyllä hänen tulee kyetä jossain määrin keskustelussa ilmaisemaan mitä hän haluisi, jos on valmis sanomaan että paremminkin voisi mennä.
Parisuhde jossa ei keskustella; asia tasolla(esim. mitä tänään syödään/tehdään jne) henkilötasolla ja suhdetasolla, rakoilee aivan varmasti!!!
Jos mies ei ole valmis täyttämään sinun pieni tarpeitasi pienin huuomaavin elein sillon tällöin(kuten sinä hänen myös), ni sit pitää miettiä onko suhdetta enää kannattavaa pitää yllä? Ja mikä kummallekin on suhteen tarkoitus, mitä se toinen merkitsee?
Tuo sinun mustasukkaisuus juttusi ihmetyttää mua vähän. Olisikohan se jotain edellisestä suhteesta äänyttä postraumaattista ja neuroottisella mustasukkaisuudella pyrit hallitsemaan pitämään asioita koossa ja rakentamaan turvaa? Mieti myös saatatko itse tukahduttaa kumppaniasi liiallisella lankojen käsissä pitämisellä huomaamattasi?
Ja vielä se että tuntuu siltä että teiltä puuttuu yhtenäinen kunnioitus, mikä teidän on myös saatava takaisin, jotta homma voi toimia.
Sinä olet empaattisesta säälistä hänen kanssaan, sisäisesti katsot häntä ylhäätä alaspäin. Ja hän pitää sinua liian itsestään selvänä"kuhan nyt olet siinä" ja käyttää sinua jossain määrin äitinä joka saa hänet hoitamaan asioita ja energiaa häneen. Kun kumppania ei tulisi suoranaisesti käyttää minään, ei ole väline.
Miettikää siis syitä miksi olette keskenänne. Laittakaa kumpikin rehellisesti 5 ensimmäistä syytä. Jos kaikki ovat kovin kaukana toisesta ihmisenä, tulee teidän tutustua uudelleen ja miettiä suhteen lähtökohtia.
Vain olemalla suhteessa eikä tekemällä asioille muutosta ja todella tarttumalla epäkohtiin pian! Odottamalla että asiat muuttuu, ei tule kuin lisää onnettomuutta ja pahaa oloa molemmille!
Tarmoa ja jaksamista!
Hei elämänluuseri
Minun olotila vastaa juuri sinun kuvaamaasi, paitsi ettei ole ex-rakasta, jota rakastaisin.
Olen 33-vuotias, kolmen lapsen (11v, 9 v ja 5 v) äiti ja aviomieheni on se neljäs lapsi. Olemme olleet yhdessä 17 vuotta, joista naimisissa reilu viisi. Vuoden verran olen nyt miettinyt missä tämä avioliitto menee, mieheni ei osaa päättää mitään, minä teen kaikki suunnitelmat, hoidan lapsien koulu- ja hoitoasiat, kodin ruohonleikkausta lukuunottamatta. Ehkä minulla on ollut häneen myös "säälivä" ote, koska hänen äitinsä on ollut kuolleena jo yli 20 vuotta ja toisaalta siksi varmaan hakeekin huolehtijaa.... Olen aina ollut se vahvempi ja päättävämpi osapuoli. Kun meillä on yhteistä tekemistä, kuten talon rakentaminen kaikki sujuu kuin tanssi eli saamme aikaan asioita. Olemme sillä tavalla hyvä "tiimi", mutta hellyys puuttuu ja seksiin ei ole haluja.....
Keskusteluja meillä ei ole ollut varmaan ikinä tai ainakaan en muista, mutta elämä on mennyt lasten ehdoilla ja sitten kun lähdetään kahdestaan johonkin huomaa, ettei osatakaan keskustella. Puhuminen taitaa liikkua lasten kautta..... Kuitenkin pohjimmiltaan mies taitaa kyllä olla perussuomalainen mies eli joka lauantai-ilta menee kaljan ja saunan merkeissä, ja kun on kerran sanonut, että rakastaa, niin ilmottaa sitten kun se muuttuu😝
Olen lukenut täällä muiden kertomuksia ja erityisesti niitä joissa mies juo ja lähtee omille teilleen. Meillä ei onneksi ole sitä, mutta henkisesti olemme silloin kun pitää kaljaa ottaa todella kaukana toisista. Ja kun yleensä ihminen muuttu iloiseksi ja puheliaaksi, kun alkoa juo, mutta mieheni vielä hiljaisemmaksi kuin normaalisti eli en saa hänestä silloinkaan juttukaveria😐 vain seuraavan pullun aukaisu on mielessä.... Otan itsekin 1-2 siideriä/viikonloppu eli en ole mikään absolutista, mutta miehelle ei kerralla (viikollakaan) riitä sixpack ja ei osaa lopettaa. On sen itsekin myöntänyt, mutta ei osaa olla ilmankaan. Tuleva alkoholisti vai jo nykyinen??
Lauantaina oli veljeni häät ja jatkoilla alkoi pyöriä sisarusten (meitä on paljon) välillä huhu, että miehelläni on toinen nainen. No, kerroin miehelle seuraavana päivänä tästä ja sanoin, että en yhtään ihmettele, kun ei meillä ole mennyt oikein hyvin viime aikoina. Hän tietysti kiisti sen, mutta kuitenkin sanoi että jos minä haluan liiton lopettaa, niin hän ei pärjää yksin eli jos se en ole minä niin sitten joku toinen. Tuli kyllä sellainen tunne, että hän tarvitsee vain huolehtijan eli äidin ja jos minä olen pois hän hommaa uuden, vaikka edellisessä lauseessa oli sanonut rakastavansa...... Mitä rakkautta tämä on???? Ja varmistaako hän vain oman eron jälkeisen elämän, että heti olisi joku kun tämä mahdollisesti loppuu??? Tuntuu todella pahalta, että rakkaus onkin tällaista😭
Tästä tuli hieman sekava, enkä edes tiedä onko lähtötilanne aloittajan kanssa yhtään samankaltainen, mutta sydäntä pitää saada purkaa. Miten sinulla elämänluuseri menee????
Hei Elämänluuseri,
Luin kirjoituksesi ja ajattelein siteerata sinun sanojasi omasta suhteestani. Teksti kun kuvaa hyvin 12 vuotista taivaltamme. Mieheni (tuleva ex) koostuu molemmista kuvailuista joita kerroit.
Alussa oli:
"Hän puhui ja pussasi, keskusteli, otti huomioon kyselemällä päiväni kuulumisia, toi ruusuja ja aamiaisia sänkyyn ja kertoi aina rakastavansa yms. Hän harrasti kanssani yhdessä asioita, kävimme hänen kanssaan yhdessä matkoilla, seksi oli mahtavaa, hänen kanssaan aika meni kuin siivillä ja olin rehellisesti onnellinen ja nautin elämästäni."
Ja sitten vaivihkaa kenenkään huomaamatta elämä muutti suuntaa ja miehestäni tuli:
"Nykyinen mieheni ei halua harrastaa kanssani mitään, ei pussaa, ei ole kiinnostunut keskustelemaan mistään, ei sano koskaan rakastavansa (ujouttako),ei tuo ruusuja, ei tee aamiaisia, on ns. perus-suomalainen kunnon mies"
Jotenkin jopa koomista, mutta molemmatkin voi saada yhdessä ihmisessä, mutta voisiko näistä löytyä kultainen keskitie?
En valitettavasti osaa sanoa mikä olisi tilanteessasi parasta, mutta tiedät varmaan mitä todella haluat suhteesta ja mitä myönnytyksiä olet valmis tekemään. Mieti niitä ja päädyt varmasti oikeaan ratkaisuun ja löydät sen kultaisen keskitien.
ewe, luin tekstisi ja teki mieli itkeä. Olen itse nuorempi ja lapseton, ja aloittamassa vastaa pitkää taivaltani parisuhteessa. Kerro minulle, olisitko/olisitteko voineet tehdä jotain toisin ettette olisi joutuneet tälläiseen tilanteeseen? Onko miehesi muuttunut vai kenties sinä? Muuttuiko tilanne lastensaannin jälkeen? Miten elämänne muuttui kun saitte lapsia?
Minusta tuntuu että tuo oma äijjäkkeeni on täysin potentiaalinen ehdokas suhteeseen tulevaisuudessa jossa minä olen äiti ja hän lapsi. Jo nyt tuntuu että minä teen kaikki päätökset siivouksesta ja ruan laitosta ja tuo vain tyytyy siihen mitä minä päätän, ellei siivouspäivä satu päivälle jolloin tuo tahtoisi pelata koneella. Miten suhteen intohimon ja tasavertaisuuden saa pysymään tai miten sitä rakennetaan, kun tuntuu toinen osapuoli ei ole valmis muuttumaan ja panostamaan suhteeseen?
luin kirjoitustanne ja tilanteeni on vähän samansuuntainen kuin aiemmissakin. Minun ongelmani on pieni mutta tuskallinen, osaisiko kukaan antaa mielipidettä tai neuvoa tilanteeseeni:
Olen aikuinen nainen, asun yhdessä mieheni kanssa, joka on kunnollinen suomalainen mies, mutta ei ota minua huomioon, halauksia meillä ei harrasteta, pusuista ei tietoakaan, seksiä on n. kerran viikossa, mutta en oikein syty enää häneen, olen kuitenkin ihan tavan vuoksi vain, mutta se on himotonta. olemme jotenkin liian läheisiä toisillemme, koska yhteisasumista on kestänyt jo toista kymmentä vuotta. Haikailen erään entisen miesystäväni perään, jonka kanssa olin välirikkomme (0,5v) ajan, hän huomioi minua kokoajan pienillä teoilla, kuten otti kädestä kiinni, suuteli aina lähtiessään töihin, sanoi rakastavansa, teki yhteisiä aamiaisia ja oli todella läsnä jutellessamme, tuntui että hän sai minut loistamaan. Mutta hänellä oli toinenkin puoli, hän sai minut pahimpaan tuskaan, odotin häntä kotiin kun hän lähti toisen matkaan yöksi, itkin ja rukoilin palaamaan illan aikana luokseni, hän joi paljon viikonloppuisin ja syyllisti hieman, vertaili entiseen vaimoonsa, yritti iskeä parasta ystävääni (en tosin tiedä kuinka pitkälle hän olisi mennyt), flirttaili estoitta naapureiden naisihmisille nähteni, ei ollut rehellinen joka asiassa, eli ns. pelimies, mutta en antanut sen rikkoa rakkauttani häntä kohtaan, tiedä sitten miksi. Erosimme, mutta hän olisi ehkä valmis yrittämään uudestaan. Hän oli mielestäni maailman hurmaavin ihminen, teki elämästäni jännittävää ja vei minua kokemaan kaikkea uutta yhdessä, mutta tämä toinen puoli ei ollut niin kivaa, en uskalla täysin luottaa häneen, sillä hän satutti minua humalassa, lapsia en hänen kanssaan uskaltaisi ajatella, hän ei ole vastuunkantaja, vaan kaikki jäisi yksin minulle joka asiassa.
Seuraava pintapuolinen kuvaus nykyisestä pitkäaikaisen suhteen miehestäni:
Nykyinen mieheni ei ole koskaan keskusteluissa läsnä, hän samalla tekee jotain muuta, ei ole yleensä kiinnostunut edes keskustelemaan, hän innostui kyllä jos tekisimme lapsen yhdessä, mutta en ole valmis siihen, koska en tiedä enää haluanko jatkaa yhdessä. Vaikeaksi eron hänestä tekee se, ettei hän ole millään tavoin ns. huono, eli väkivaltainen, juoppo, vaan turvallinen mies kaikinpuolin. Luottamukseni on kyllä horjunut hänen syrjähypystä tiedettyään, hän kertoi itse, oli pahoillaan, mutta kertoi sen olevan erittäin kivan tuntuista?!? tämä jätti loukkaavan arven sieluuni, mutta olen antanut sen anteeksi ja mieheni ei aikonut toistaa tekoaan. (nainen oli työntynyt väkisin hänen autoonsa ja siten hän oli lähtenyt naisen matkaan, itse ei ollut iskenyt ketään) en tiedä onko tämä lieventävä asianhaara vai ei..
Mieheni kuitenkin saa oloni tutun turvalliseksi hänen seurassaan,hän ei ole väkivaltainen,hänen kanssaan uskaltaisin yrittää jopa tulevaisuudessa lapsia,koska tiedän miten hyvä isä hän olisi, mutta olen kuitenkin vähän allapäin, koska en enää tiedä kumpi on se minulle oikea mies..
Kuten aiheen aloittaja totesi, kumpi on lukijoiden mielestä parempi vaihtoehto pikakuvauksen mukaan tälle tyttörukalle?
Jokainen pienikin vinkki on minulle tärkeä, sillä painin tämän asian kanssa jokainen päivä ja ulkopuolisena joku voi nähdä asiani selkeämmin kuin minä nenäni juureen.
voimia myös aiemmille kirjoittajille ja olisi kiva kuulla miten saitte asiat sovittua.
hei
mitä sinulle elämänluuseri kuuluu? mihin ratkaisuun päädyit tilanteessasi? minä kaipailen vielä neuvoja, päätöksen aika on myöhemmin, kertokaa muutkin miten selvisitte tilanteesta kahden miehen välillä? 😐