Toisen housuihin kannattaa aina asettua, silloin näkee selvemmin ja voi tarvittaessa muuttaa omaa käytöstään.

On myös hyvä pysähtyä ajattelemaan sitä kaikkea hyvää ja positiivista, mitä elämässä on. Sen kautta voi löytää paljon, kun niihin keskittää huomionsa. Ehkä lähteminen hetkeksi eri ympäristöön, kenties katselemaan muita ihmisiä, saa omatkin ajatukset uusille urille. Usein liian pienissä ympyröissä seilaaminen saa ajatukset keskittymään liiaksi omaan napaan. Maailma on oikeasti laaja ja mieletön kokonaisuus.

En ihmettele, jos toista kyllästyttää ja rasittaa, jos joka ilta otetaan puheeksi samat asiat. Toisaaltaan on totuus, että nuo asiat vaivaavat sinua. Kannattaa sitäkin miettiä ja huomioida, tuoko oma käytös toivottuja tuloksia. Jos otat nuo asiat puheeksi aina uudestaan ja uudestaan, tuoko se toivomasi tuloksen?

Sitten on nämä aiheet; syyllisen etsintä ja syyttäminen. Niitäkin voi miettiä, kuinka tarpeellista sellainen on ja ketä se hyödyttää.

Jos kainaloa pitää vaatia. Eikös sellainen tunnukin keljulle... Minusta se tuntuisi miltei alentavalle. Mikä ero on sillä, että asia tulee vaatimuksen kautta, verrattuna siihen, että asia tulee toisen halusta ja aloitteesta? SUURI ero.

Summasummarum. Molemmilla on omat tarpeensa, joihin halutaan tyydytys. Onhan se haasteellista, jos toinen haluaa läheisyyttä ja toinen lisää omaa tilaa. Silloin on tehtävä ratkaisuja tai ainakin puhuttava asioista. Niin ja jos toinen ei halua puhua. Mitä voi sitten tehdä? Ainakin kertoa, mitä itse tuntee. Mutta jos alkaa vaatimaan toiselta, että hänen pitäisi tuntea jotenkin tietyllä tavalla, hänen pitäisi käyttäytyä jotenkin tietyllä tavalla jne..paha. En ainakaan itse haluaisi muuttaa toista ihmistä. Sehän olisi jopa pelottavaakin, jos siihen pystyisi ja mikä vastuu! Ihmisen on saatava olla parisuhteessakin vapaa, että on tilaa valita. Mutta mikään ei muutu, jos molemmat ovat linnoittautuneina omalle puolelleen. Ainakin toisen on tehtävä jotain toisin, että jokin muuttuisi. Eikös se olekin niin, että kun minä muutan käytöstäni, toisenkin käytös väistämättä muuttuu? Mutta en silti lähtiusi muuttamaan omaakaan käytöstäni vaatimuksen valossa toiselle. Muuttaisin sitä tehdäkseni hyviä asioita itselleni. Esimerkiksi keskittymällä joihinkin muihin minua kiinnostaviin asioihin.

"Kyllä sinne kainaloon ehtii ensi viikollakin, jos ehtii...minulla kun on niin paljon muutakin ihanaa ja mielenkiintoista tekemistä elämässäni...ainiin, mullahan on mieskin!" 😉

Olen itse kokenut yksinäisyyden tuskat, vuosikausien yksinäisyyden. Sen rinnalla se ajatus, että saa parisuhteessa olla toisen kainalossa vaikkapa kerran viikossa puoli tuntia, on isoa luksusta. Tai vaikkapa ajatus yhteisestä kävelylenkistä rakkaan kanssa tuntuu äärimmäisen ihanalle haaveelle. Kun katsoo pariskuntia, joku pusu tai toisen koskettaminen, miten hienoa joku tuollainen pieni hetki joskus olisi.

Kaikki on tietysti suhteellista ja ihmisten elämän ei tarvitse, eivätkä ne tule olemaan samanlaisia. Kaikkien ei siis tarvitse kokea elämässään yksinäisyyden tuskaa. Mutta ajan takaa tässä sitä, että voiko ajatella vähän kärsivänsä kainalopulasta ja keskittää energiansa johonkin muuhun? Jos toinen kerran selvästi haluaa tilaa, niin änkeminen ja pakottaminen eivät varmaankaan asiaa auta. En minä tiedä, mutta tässä minun ajatuksia aiheesta.

On tietysti murheellista jos läheisyyttä ei ole ,miksi mies ja nainen ovat sitten yhdessä?

Missä kulkee se raja kuinka paljon "tilaa" pitää toiselle antaa?

Se on totta - pitäisi kyllä olla omia asioita joista itse nauttii ja saa elämäänsä tyydytystä- mutta jos ei saa läheisyyttä -eikö sitten olisi parempi elää yksin?
Jos tulet harrastuksistasi onnellisena kotiin ja saat tyhjän katseen ,tuskin edes tervehdystä ,kuinka paljon sitä tilaa pitää antaa?

Jos mies tai nainen kieltäytyy läheisyydestä- vaistämättä se johtaa ongelmiin pikku hiljaa kaikki kuihtuu pois ja ollaan kehässä jossa syytellään toisiaan.

Miehen ja naisen välinen suhde tulisi olla hellyyttä, suukkoja, halia ihan joka päivä ja jos ei sitä "jaksa" ei taida olla riittävästi rakkautta.Ei sitä hellyyttä pitäisi anelemaan joutua.

Raskaana oleva nainen on kaunis -hänhän kantaa minun lastani- hänestä tulisi pitää huolta ja rakastaa -ei hänen pitäisi hellyyttä anella.

Hei! Minulla on kaksi lasta, ja olen molempina raskausaikoina kokenut samanlaisia ongelmia parisuhteessa. Joten olen päätellyt, että ehkä itse olen hormonien vaikutuksesta käyttäytynyt erilaisesti, mikä on vaikuttanut mieheni käytökseen. Voi myös olla, että mies on hämmentynyt uudesta elämänmuutoksesta ja reagoi siihen. Asia on korjaantunut ainakin meillä lapsen synnyttyä melko ennalleen. Raskausaika vain on ollut kummallakin kerralla iso koetus parisuhteelle. Ja toki raskaana oleva nainen ottaa myös asiat helpommin isompina kuin ne todellisuudessa ovat. Sille ei vain mahda mitään.

Toivon, että tilanteenne korjaantuu.

Toki raskaushormonit vaikuttavat usein naisen tapaan käyttäytyä, mutta raskaus ja lapsen tulo vaikuttaa myös mieheen eri tavoin. Vauvan tulo voi olla miehelle kriisin paikka vaikka lapsi olisikin toivottu. Isäksi kasvetaan ja se voi olla kivuliasta. Mielestäni on varallista lähteä loputtomiin analysoimaan omaa käytöstään ja yrittää muuttaa sitä, jos toinen on selkeästi sulkeutunut tai jollain muulla tapaa hankala.

Toivottavasti teillä on parisuhteen ongelmat jo selkiytyneet! Onnea uudesta ihmisen alusta!

Sanotaan että ihminen toteuttaa pahimmat pelkonsa. Eli vaatimalla läheisyyttä, itseasiassa ajaa pois koska toinen kokee vaatimukset ahdistavana ja ottaa etäisyyttä.

Uskon että vaatimalla toista muuttumaan ja muuttamaan ei saavuta pysyvää lopputulosta. Muutos pitää lähteä omasta halusta tulla paremmaksi ihmiseksi/puolisoksi. Uskoakseni halu syntyy silloin kun ymmärtää miten ja miksi oma käytös tuntuu toisesta ikävältä tai kurjalta. Kommunikoida voi niin monella tapaa, mutta viestiään ei saa perillä kaikilla tavoilla.