Hei!

Olemme kolmekymppinen aviopari ja meillä on 4-vuotias lapsi. Toisen ”tekemällä tehdyn” ja odotetun lapsemme laskettu aika on loppuvuodesta. Pari viikkoa sitten mieheni pudotti pommin, kertoi kärsineensä parisuhteessamme jo kuukausia ja ei enää tiedä mitä haluaa.

Taustalta löytyy vaikka mitä… Melkein kolme vuotta sitten hän tunnusti pettäneensä minua humalassa ”pari kertaa”. Maailmani romahti, mutta vanhanaikaisena uskoin avioliittovalaani; kaiken se kestää. Annoin anteeksi, unohtaminen on ollut vaikeaa… Mieheni käy paljon ulkona poikien kanssa, humalaisia reissuja riittää. Vuosi sitten ajauduimme taloudellisiin vaikeuksiin, selvisi että mieheni (jonka olen tuntenut lapsesta saakka) on peliriippuvainen ja kymmenien tuhansien veloissa. Tuin häntä henkisesti ja taloudellisesti, olen perheemme pääasiallinen elättäjä.

Kaikenlaisesta on siis jo selvitty… Uusi kriisi siis edessä. Haluaisin kaikin voimin uskoa kolmenkympin kriisiin, raskaudesta johtuviin pelkoihin ynnä muuhun. En halua uskoa silmiäni ja sydäntäni, jotka kertovat rakkauden loppumisesta -ainakin minua kohtaan!

Pari kuukautta sitten (en edes muista kuinka) selvisi että mies on suojannut kännykkänsä näppäinlukko- pin koodilla. Siitä ei näe edes kellonaikaa ilman salasanaa. Naureskelin, että jo on 007 menoa. En ole koskaan tonkinut mieheni puhelinta, en edes pettämisten yhteydessä. Näin jälkiviisaana tajuan, että ylenpalttinen urheilu ja ruokavalion muutos osuvat samaan ajankohtaan. Mies treenaa 6 päivää viikossa ja vittuilee mun lihovan ”valaaksi” ja ”palloksi niinkuin viimeraskaudessa”. Mies on ruennut ottamaan aurinkoa parvelleella ja eka kertaa sitten pariin vuoteen myös sheivaillut (ala- ja yläpäätä) ahkerasti. Minulle hän on ILKEÄ. Tuo lihomisesta naljailu on aika pientä, olen myös tyhmä, en ymmärrä häntä ja ”jyrään keskusteluissa”. Mies on etäinen ja kylmä, meidän ennen niin hyvä seksielämämme loistaa poissaolollaan. Jos yritän halata tai suukottaa, hän torjuu minut, viimeksi kehoitti painumaan helvettiin.😭

Tiedän, mistä nämä äkilliset muutokset kaiken järjen mukaan johtuvat. En vaan halua edes ajatella sitä, hajoan. En halua myöntää erehtyneeni kumppania valitessani niin pahasti. En halua tuhota ydinperhettä ja rikkoa avioliittoa jota instituutiona vaalin. En halua uskoa, että mieheni voisi pettää minut jälleen ja vielä odottaessani lastamme.

Minä hoidan kodin, lapsen ja maksan kaiken. Hän saa käydä joka viikonloppu rellestämässä, kunhan tulee yöksi kotiin. Minä en nalkuta, emme riitele juuri koskaan. Miksi ihmeessä hän sitten miettii avioeroa? Vastaan itse itselleni, hänellä täytyy olla jotain vielä parempaa tarjolla. Eikö niin? Vai voisiko tämä olla vaan tavallista aviokriisiä, mitä luulette?

Olen täysin loppu pitämään itseäni arvottomana… Välillä minulla on voimakkaita vihan tunteita pyöristyvää vatsaani kohtaan, siksihän mieheni pitää minua vastenmielisenä. Saan iloa tyttärestäni ja siitä että kotona ollessaan mieheni on oikeasti läsnä hänelle.

Pahoittelen, teksti on sekavaa, enkä oikeastaan tiedä miksi kirjoitan tänne… Luin joidenkin kirjoituksia uskottomuudesta ja tunnistin itsessäni saman mielettömän surun. Kai haluaisin kuulla, että mieheni käytös voi johtua jostakin muusta kuin pettämisestä. Melkein kaikesta muusta voin selvitä.

Mielestäni en ole läheisriippuvainen, eikä mieheni todellakaan ole mikään saalis, päin vastoin. Minä olen vain luvannut tahtoa rakastaa myötä- ja vastamäessä. Minulle se ja ehjä perhe lapsella on tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta toisesta pettämisestä en voi selviytyä.