Tunnen surun ja väsymyksen virtaavan kehoni läpi. Tämä tunne on vallannut minut jo pitkään, ja viritänyt minut syventymän työasioihin aina syvemmin ja syvemmin. Olen suojellut tiedostamatta itseäni totuudelta, joka nyt on kohdattava. Puolisoni sitä ei kykene tekemään, ei edes huolehtimaan itsestään. Minun on jaksettava lasten vuoksi, minun on räjähdettävä ja irtaannuttava, jotta selviydyn ja jotta kykenen elämään.

Tajuan että olen masentuneen ja peliriipuvaisen miehen vaimo. Rahahuolet, masennus ja pelätty totuus on lyönyt päin kasvoja. Kahteen vuoteen ei hän ole haknut posteja, saatikka avannut kirjekuoria. Todellisuuden kipua lisää puolisoni voimattomuus, saamattomuus sekä syyllistävyys, ”enhän edes halua kosketusta enkä seksuaalista kanssakäymistä!” ja näin ansaitsen luultavasti myös huonon omantunnon.
Takana on 13 vuoden onnellinen avioliitto ja kadonnut on elämäni mies, ero on ainoa valo, joka mielessänisytyttää toivoa paremmasta.

Mitä teen? Uhraanko oman mielenterveyteni, omaisuuteni ja lapsieni psyykkisen hyvinvoinnin peliriippuvaisen, mutta rakkaan mieheni vuoksi?

Ilta illan jälkeen totean, että en. Aamulla tunnen jälleen toivoa ja lupaan miettiä iltaan, kunnes kierre jatkuu. Ehkä siksi, että pelkään mieheni tekevän itselleen pahaa, mikäli hänet jätän. Velat ja mustasukkaisuus vain lisääntyy päivä päivältä, sillä olipa hän mustasukkainen jopa lapsen selän rapsutuksesta!

Ai niin, entäs hyräily? Hän on alkanut hyräilemään itsekseen…lieneekö hermostollinen stressireaktio? Pelottavaa anyway ☹️