Heippa kaikille
Millainen on parisuhde normaalisti? Onko olemassa sellaista rakkautta joka on niin suuri että se kestää läpi elämän? Tunne jonka kokea täysillä, ja ehdoitta rakastaa toista?
Entä se rakastuminen? Alkuhuumahan aina häviää ja tulee arki. Mutta eikö pitäisi olla niin että arjesta huolimatta rakastaa puolisoaan. Ehkä jopa päivä päivältä enemmän.😉
Mulla ei ole ollut varsinaista alkuhuumaa. Ei sellaista mitä olisin halunnut.☹️
Parisuhteessa olen ollut liki 9v joista yli puolet naimisissa.
Koko meidän yhteiselo on ollut vuoristorataa. Alussa oli eroja ja yhteenpaluita. Esikoisen synnyttyä iski jonkinlainen kriisi, halusin erota, enkä suostunut edes miettimään asiaa. Luulin sen helpottavan. Ei helpottanut. Palasimme kuitenkin yhteen. Ja sen jälkeen olemme yhdessä olleetkin.. Ja muutama lapsi lisää.
Mieheni on temperamenttinen. Puhuu mitä sylki suuhun tuo, eikä hänellä hermot kestä kovin kauaa (ei siis lyö eikä mitään, sitä en sietäisi..)..
Minusta tuntuu vain että en jaksa.
Aina olen antanut kaiken anteeksi.
Hän juo. Joka päivä. Ei kännihakuisesti, eikä hän ole millään tavalla inhottava kännissä, mutta silti en pidä siitä sillä meillä on lapset. En halua lasteni joutuvan katsomaan isiä aina kaljapullo kädessä ja koneella istuen.
Tekee hän muutakin. On lasten kanssa ja peuhaa, mutta yleensä on koneella.
Tällä viikolla hän on myös alkanut huomioimaan minua enemmän, ja on todennut että on antanut minulle liian vähän. Hän kehuu ja halii ym. Joten minun pitäisi olla ikionnellinen. Miksi en ole?
Viime viikonloppuna meillä oli kinanpoikasta jolloin hän epäsuorasti sanoi minua huonoksi äidiksi (tiedän etten ole) ja syytti minua huonosta lasten kasvatuksesta. Sen jälkeen ovat tunteeni ovat olleet näin. Vähän kuin ”jäässä”.
Aina kun meillä on kinaa, minulle tulee ensimmäisenä niin voipunut olo, en jaksa tätä enää, haluaisin erota..😭
Edelleen rakastan häntä, mutta.. jollain tapaa en siltikään tunne samoin. En kykene vaikka haluaisinkin. Tai en ole täysillä tunteissani kiinni, en kykene niihin. Vaikea selittää..
En tiedä olemmeko yhdessä lopun elämäämme. Ei meillä juurikaan ole yhteistä. Mitä sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä? Mitä sitten?😐
Tunteeni eivät ole kuolleet, mutta toisaalta siltä tuntuu.
Mieheni on myös ensimmäiseni. Kokemuksia muista suhteista/liitoista ei ole. Ja nuori olen vielä.
Ehkä mietin päivä kerrallaan tätä elämää ja katson mitä se eteen tuo.
Kertokaa te mielipiteitänne.
Haluaisin ja kaipaisin ehkä rakkaudelta enemmän. Tällä hetkellä olen ihan pihalla.😯🗯️
Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta silti päin h..vettiä.
Rakkaus on monimutkainen asia. Itse olen seurustellut useamman 3-7 vuoden suhteen ja olen tullut siihen lopputulokseen että suhde on ns. "valtapeliä". Suhde naisen ja miehen välillä toimii vain, jos molemmilla on kunnioitusta ja malttia toista kohtaan. Toisen haukut jäävät pahimmassa tapauksessa kytemään mieleen ja lopulta ihminen on täynnä itsesyytöstä ja itseinhoa. Kuka pystyy pahemmin loukkaamaan sinua kuin rakastamasi ihminen? Tiedän parisuhteita jossa mies on tehnyt selvää naisen itsetunnosta, itselleni ei onneksi vielä näin ole päässyt tapahtumaan. Tuo on tuttu tunne ainakin minulle itselleni, "kaikki on hyvin mutta toisaalta päin helvettiä" jos sellainen tunne on, kaikki ei ole kohdallaan joko suhteessa tai ihmisellä itsellään. Itse olen välillä syyttänyt omasta pahasta olostani ja omasta surkeasta sosiaalisesta ja muustakin elämästä miestä. Kannattaa siis pohtia myös sitä, onko vika suhteessa vai itsessään. Lähteminen suhteesta on aina vaikeaa, siihen auttaa vain aika. Aika kypsyttää pikkuhiljaa päätöstä, lähteäkö vai ei. Ihminen tottuu pikkuhiljaa ajatukseen, että toista ei ole. Anna ajatuksillesi aikaa.
Hei! 🙂🌻
Itse olen ollut parisuhteessa "vasta" 5 vuotta ja lapsia 2 ja kolmas on aiemmasta suhteestani.
En minäkään ole tainnut kokea maata mullistavaa rakkaudenjäristyksiä.. (paitsi jos ei oteta huomioon erästä suhdetta aikoinaan..jossa koin kaiken mahdollisen rakkauden tunteen)
Mutta tiedän rakastavani miestäni kuitenkin. Meillä tapellaan ja riidellään ja huudetaan.. ja lapsetkin kärsii..(välillä) mutta minä ja mies siinä riidellään ei lapset.. Välillä tekisi mieleni lähteä ja jättää mies ja lapset..
Meillä riitelee ihan kauheasti asiat.. me ollaan niin väärät ihmiset toisillemme kuin mahdollista.. Silti ollaan yhdessä..
Eipä tämä kyllä taida tuoda helpotusta sinulle..
Kait sitä pitäisi itsekin vain istua ja miettiä mitä haluaa..
Jos lapsia ei olisi niin ehkäpä sitä olisi lähteny.. Sillä vihonviimeinen asia on se että lapset surisivat ja kärsisvät siitä erosta..
Sekavaa.. tämäkin..
Mutta uskon sen että on olemassa rakkautta joka jaksaa kantaa koko elämän niin hyvin ja pahoina aikoina..
Voimia sinulle!!!!🙂🌻
Kiitos vastauksista.
En mä mitään eroa tosissaan halua ajatella, itseasiassa se olisi todella kamala ajatus, vaikka välillä tuleekin mieleen että toisaalta olisi parempi yksin. (ei tarvitsisi kuulla valitusta ym ym)
Mutta vaikka miehessäni vikoja onkin (onhan myös mussa vikoja), niin on niitä hyviäkin puolia NIIN paljon että mun pitäisi tosiaan olla tosi tosi onnellinen. Ja yritän olla. 🙂Vaikka meillä ei silleen yhteisiä asioita olekaan erityisemmin tai mitään mutta silti.
Asiaa varjostaa vielä vain yksi "pieni" juttu.. Joka on kestänyt jo pari vuotta. Olen ihastunut erääseen mieheen. Tai luulisin olevani. Välillä olen paininut ajatuksen kanssa ja miettinyt että jos se onkin vain "hormonaalista", ohimenevää..
Mutta tätä on kestänyt niin pitkään.. Ja tunnen häntä kohtaan niin uskomattoman voimakkaasti. Reagoin häneen todella voimakkaasti.
Enkä todellakaan haluaisi tuntea näin. Korostan siis että rakastan miestäni tosi paljon (ja hän minua), mutta nää tunteet tolle toiselle taholle.. Paha paha juttu.😞
Ja hän on mieheni ystävä.😟
Aikomuksenani ei ole tehdä mitään asian eteen, ei edes keskustella tämän toisen kanssa siitä. (mutta luulen että hän jollain taholla tietää/vaistoaa) ..Ellei hän tekisi aloitetta.
Meidän kahden välillä on aina ollut jotain kitkaa.. Mutta siis, taistelin näitä tunteita vastaan tosi pitkään, ja mulla oli tosi tosi paha olla. Hirveä syyllisyys. Nyt yritän parhaani mukaan hyväksyä tunteeni, en saa niitä poiskaan nappia painamalla.. Ja olo on nyt vähän helpompi.
Olisiko neuvoja tälläiseen juttuun..?!😑❓
Mitäpä jos kasvaisit aikuiseksi, ottaisit vastuun omasta elämästäsi ja lastesi elämästä, sekä miettisit hieman, miltä miehestäsi mahtaa tuntua se, että vilkuilet toista miestä? Mitäpä jos toisesta miehestä haaveilun sijaan ottaisit itseäsi niskasta kiinni, alkaisit hoitaa parisuhdettasi, menisit vaikka miehesi kanssa parisuhdekurssille tai -leirille, tekisit jotakin, mistä hän pitää, ehdottaisit että tekisitte yhdessä jotakin, mistä myös Sinä pidät...ja kerta kaikkiaan päättäisit lopettaa typerät haihattelusi. Miksi et ota elämästäsi kunnon otetta ja nauti siitä; miksi et tee asioita joista pidät, joista myös miehesi pitää...? Miksi elät vain puoliksi rakkaan miehesi kanssa? Ole täysillä hänen vaimonsa. Äläkä kuvittele edes, että saisit myötätuntoa tai tukea pettämisellesi täältä.
t.vihainen
Hille
Mutta jos miehesi on juoppo, niin enpä toisaalta ihmettele, että ihastuit toiseen - (paitsi jos tämä toinenkin on juoppo.) Miehesi kannattaisi hakea apua alkoholiongelmaansa, ennenkuin se hajottaa parisuhteenne.
Mä en muuta teekään kun kannan vastuuta koko ajan lapsista ja miehestäni. (itse jään aina taka-alalle kun joustan kaikessa yleensä..)
Ja MÄ EN OLE PETTÄNYT enkä hae myötätuntoa!😠
Ajatukset on ajatuksia, minkä mä tunteilleni voin!? Ei mulla ole mitään on/off nappulaa että voin tuntea mitä haluttaa milloinkin.
Mun on vaikea selittää tätä hommaa, mutta mistään pettämisestä ei ole kyse. Omista tunteista vain.😞
Mä yritän kovasti, mutta aina en vain jaksa. Masennus alkaa taas nostamaan päätään ja tällä hetkellä minua itkettää ja oksettaa kovasti.
Eli vähän huono päivä..
Ja ei mieheni mikään (niin paha) juoppo ole. Olemme jutelleet asiasta ja nyt jo on ne asiat menossa parempaan suuntaan.
Ja ihan tiedoksi vain, eivät asiat aina ole niin mustavalkoisia.
Mä elän päivä kerrallaan, ja yritän parhaani. Mun voimani eivät vain riitä enää ihan kaikkeen..
Ehkä haaveet ja unelmat paremmasta pitää mut hengissä tän arjen ja stressin keskellä. (enkä tarkoita haaveita ja unelmia elää toisen miehen kanssa!!)
Mulla ja miehelläni ei oikein ole mahdollisuutta harrastaa tai mitään yhdessä, ei tunnu ne samat asiat kiinnostavan.
..antaa olla. En jaksa selitellä..😟😭
Älä nyt vaivu enempään suruun ystävä hyvä. Etkä ole pettänyt ketään, eikä tunteilleen ihminen mahda mitään.. Jos haluat kirjoitella kanssani niin laitan os.jos haluat.
Voimia sinulle!
Älähän vielä hermostu, eloweena. Minäkin luin edelliset kirjoitukset ja oikein hämmästyin mistä niistä pettämistä löytyy. Kirjoitinkin kyllä jo vastineen mutta siitä tuli niin härski, että pyysin, että ei julkaista.
Haaveilu ja unelmointi ei todellakaan ole pettämistä. Kyllä kai tuota itse kelläkin tulee vilkuiltua vieraita miehiä. Mutta samalla tietää haaveissa oot sä vain. Eikä omaansa kuitenkaan mihinkään vaihtaisi vaikka olisi ehkä mahdollisuuskin.
Päivän kerrallaan sitä minäkin elän. Luulen, että monetkin ihmiset niin tekevät.
Enpäs nyt oikein muutakaan keksi sinulle sanoa. Kirjoita vaan olostasi ja haaveistasi. Onhan tuo nuorten puolikin, jossa ehkä hieman paremmin ymmärretään unelmia.
Kiitos Joneka ja Aavaton.
Täytyy sanoa että tuli tosi paha mieli tosta Hillen kirjoituksesta, vaikka toisaalta ymmärränkin..
Mutta mä en silti mikään pettäjä ole. Mä rakastan miestäni ja yritän nyt tosissaan panostaa tähän kaikkeen.. Meidän suhteeseen.
Se mitä mun mä tuntisin tätä toista miestä kohtaan, en mä edes tiedä onko se totta, vai onko se vaan "kohde" mun haaveilleni. Voi se olla niinkin.
Nyt mulla on taas ihan hyvä mieli noistakin asioista. Se jos Se yksi häilyy mun mielessäni, niin häilykööt. Mies mulla on jo jota en halua menettää.
Kai mä kaipaan sitä "rakastumisen" tunnetta. Kun en ole sitä ikinä kokenut sinällään..
Ja Joneka, mielellään voisin kyllä alkaa kirjoittelemaan sun kanssasi, jos tosiaan olisi ok. Välillä tuntuu että olisi helpompi kirjoitella joistain asioista privaatisti.
(mutta kirjoittelen kyllä edelleen tännekin)
Kiitos. Ihania olette!🙂
Ja edelliseen vielä jatkoa Aavattomalle.
Mielellään sunkin kanssasi voisin kirjoittelemaan alkaa jos vain haluat..
Rutistus
Eloweena!
Tottakai kirjoittelen privaatisti kanssasi.. ja ei missään nimessä sun pidä tänne kirjoittamista lopettaakaan, en aio minäkään.. Mutta osoitteeni on kite-kat@suomi24.fi
kirjoita sinne!
Kaikille oikein hyvää kevään odotusta pakkasten keskelle!
T: Joneka🙂🌻
Tämä on ehkä hiukan offtopic mutta minusta välillä tuntuu siltä että mieheni ei hirveästi välitä.
Teen kaiken kotona vaikka opiskelen, käyn töissä ja sairastan. Uusimpana 2 pullistumaa selässä ja päivittäiset kivut. Silti minä olen se joka juoksee ja palvelee. Ja miksi sitten teen niin? Koska opiskelen ja mies tuo suuremman rahapussin kotiin, millä hän jopa kiristää minua ja olen siitä hänelle sanonut ettei se tunnu reilulta. Kerroin hänelle tuntevani kiitollisuudenvelkaa, hän sanoi ettei minun pidä, mutta silti kiristää.
Olen pyytänyt parin kuukauden ajan että olisi sellaisia päiviä jolloin hän palvelisi minua, mutta eipä ole vielä tapahtunut. Ollaan seurusteltu reilu 3 vuotta. Jotenkin tuntuu että hän vain pakenee kauemmas koko ajan. Vielä viime vuoden puolella hän tuli aina aamulla ennen töihin lähtöä istumaan sängynreunalle, kaksi vuotta sitten sain vielä pusun, nykyään se on kädenpuristus. Mutta nyt parin kolmen viikon aikana hän on vain huutanut moi eteisestä. Ja kun soitan hänelle, hän on joko tosi tympeä tai jos hänellä on seuraa hän keskittyy enemmän siihen seuraan kuin puheluun.
Ennen hän oli silminnähden riemastunut kun tuli kotiin ja näki minut ja yleensä halasi. Nykyään hän vain moikkaa ja reimastuu enemmän tietokoneestaan. Hän tuntuu keskustelevan enemmän kavereidensa kanssa netissä kuin minun kanssani. Jos satun jotain sanomaan kun hän on koneella niin saan vain murahduksen takaisin. Hän tuntuu niin teiniltä, olemme kumpikin 25-vuotiaita.
Eilen hän sanoi että tuntee itsensä tärkeäksi kun palvelen häntä, mutta se ei kuulemma toimi toisin päin. Hän yritti piristää minua koska olen ollut masentunut, mutta minä olin se joka joutui tekemään kaiken. Ja parin tunnin yhteisen ajan päätteeksi hän taas pakeni koneelle KOKO loppuillaksi. Käsittämätöntä!
Olisikin vain tuo tekemättömyys, mutta kun hän saa minut tuntemaan muutenkin arvottomalta. Hän ihailee naistenmiehiä joita näkee telkkarissa, hän katselee muita naisia jopa minun nähteni, koska "ilmeeni on näkemisen arvoinen". Hän ei kehu minua koskaan, mutta muistaa kyllä puristella selluliittejäni päivittäin. Tästäkin olen moneen otteeseen sanonut hänelle, mutta hän vain sanoo kaiken olevan vitsiä ja vaikka sanon että se loukkaa, hän ei lopeta. En hirveästi panosta ulkonäköön, siis meikkaa, olen silti nätti. Joku aika kysyin häneltä pitäisikö minun tehdä jotain ja hänen mielestään ei. Ja sitten hän on nenä kiinni ikkunassa kun naapurin blondi menee koiransa kanssa ohi. Hän tuijottaa niin kauan perään etten voi käsittää sitä JA MINUN NÄHTENI! Hän aina sanoo että olen tosi hauska kun valitan näistä asioista, ei tunnu kovin hauskalta!
Tänään aion puhua hänelle. En vain usko sillä olevan mitään merkitystä, ei ole ennenkään ollut.
Ilmeisesti hän on ainakin siitä pelästynyt kun sanoin olevani valmis perheenlisäykselle ja vaikka sanoin ettei sitä tapahdu ennen kuin hän on valmis niin... en tiedä, hän ei ole sanonut ei, mutta ei mitään muutakaan. Hän puhuu jatkuvasti lapsista ja siitä kuinka haluaa niitä, mutta... En ymmärrä, niin ja mies sanoo että haluaa monta lasta monen eri naisen kanssa. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Vitsi se kai on, ei kai kukaan tosissaan niin sano, mutta miksi se toistelee sitä koko ajan.
Pahinta on ettei minulla ole ystäviä joille purkautua joten teen sen nyt täällä.
Moikka.
Voi että tuo kuulostaa, elroy, kyllä tosi kurjalta. Vaikuttaa ihan siltä että miekkosesi haluaisi ihan tahalteen kiusata sinua.. On kyllä ihan käsittämätöntä käytöstä ihan nenäsi edessä.
Oletteko nyt saaneet juteltua? Ei tuollaiseen suhteeseen ainakaan kannattaisi lapsia tehdä, jos ei kaikki ole kunnossa. Jutteluhan siinä auttaisi totta, mutta jos toinen ei osaa jutella (ei ole tarpeeksi kypsä), niin vaikeatahan se on.
Oletko ajatellut onko hän sinun arvoisesi?! Rakastatko niin paljon että annat hänen noin sortaa sinua. Kysy, miltä hänestä tuntuisi jos sinä tekisit samoin. Tai TEE samoin, ja jos hän siitä jotain sanoo, niin sano vain takaisin että sinä matkit hänen käytöstään.
Yleensä asiat menee niin, että ei tiedä mitä on, ennen kuin sen menettää.. Sitten sitä osaa arvostaakin.
En nyt tiedä lohduttiko tai auttoiko tämä teksti edes sinua, mutta toivon. Ei ihmisiä saisi noin kohdella..
Kirjoittele vain tänne jos siltä tuntuupi.
Halaus ja voimia!!
Niinhän siinä kävi että nyt itken täällä kun mies vain suuttui eikä pystynyt mitään myöntämään. Hän sanoi olevansa tunteeton. Yhtään vastausta kysymyksiini en saanut. Hän ei ilmeisesti edes aio yrittää, kuinka kukaan voi olla noin epäinhimillinen. Minun tunteeni eivät kai merkitse hänelle mitään. Hän ei edes vastannut kysymykseeni rakastaako hän minua.
Yritin puhua uudestaan. Hän sanoi rakastavansa, mutta ei uskonut että asiat tulevat muuttumaan. En ymmärrä miksi voi olla niin vaikeaa viedä roskat silloin tällöin tai pistää pyykit kuivumaan. Ei se voi olla normaalia!