Rakkaus addiktiin tuhoaa
Hei. Pitkästä aikaa täällä, tuskin mua kukaan enää kahden vuoden jälkeen muistaa. Pääsin lukiosta, yliopisto-opiskelu ja muutto edessä. Vakava parisuhde viime vuodelta, ptsd-diagnoosi keväällä. Lääkitys, annosta nostettiin taas, tahdon pois. Kohta kaksi vuotta kuivilla muttei montaa päivää ilman pahoja ajatuksia ja aikeita. Ei voimia terapiaan vaikka ovi on auki. Luulin että olin löytänyt onnen, että pahin jakso on ohi. Luulin että saisin vihdoin rauhan.
Poikaystävä polttaa pilveä ja kärsii omista mielenterveysongelmistaan, asuu helvetin kaukana. Vierailin kolme viikkoa ihan vasta, elämäni parasta aikaa. Nyt paluu arkeen ja muuttohässäkkään tekee hulluksi. En näe tässä mitään järkeä. Yritän liikkua eteenpäin elämässä, rakentaa omaa tulevaisuutta. Tehdä unelmista totta, mutta salaa syön liikaa unilääkkeitä öisin ja itken päivät. Muutan pois ja olen itsenäinen, pelkään että ahdistus ei anna mun käydä kaupassa ja kuolen yksin luolaani. En tunne aluetta tarpeeksi hyvin, en halua tietää. Rakennan itselleni ansaa sopimus kerrallaan. Sähköt, liittymä, tyhjyys. Puhuttiin että halutaan jo alottaa elämä yhdessä, mutten tiedä haluanko elämää alun alkaenkaan.
Rakastan niin paljon että sattuu. Ensirakkaus. Vain mulle tosin.. pelkään että tulen satutetuksi. En voi hyväksyä päihteiden käyttöä, tiedän että tapailen addiktia ja mun pitäis olla tukena ja turvana, lupasin etten lähde. Mutta sattuu niin saatanasti. Joka ikinen ilta kun se sanoo että ”tämän kerran vaan” mun sydän särkyy. Itken ja rukoilen että älä tee tätä mulle. En kestä enää yhtään tätä kipua. Saan kerta kerralta samat tyhjät lupaukset. En enää koskaan, nyt loppuu, paranen. En mä jaksa enää luottaa.
PTSD. Kummallinen leima 19-vuotiaalle, jolla on aina ollut ideaalinen perhe-elämä, oikea ydinperhe ja ihana maalaisyhteisö ympärillä. Huutava naapuri, ikkunoiden takana ilkkuvia lapsia, vanhemmat jotka tekivät enemmän harmia kuin hyötyä. Sisko, jonka takia en tule koskaan olemaan kokonainen. Eikä kukaan käsitä miksi mua ahdistaa. Miksi haluan pois. Miksi en voi lähtä kauppaan tai kulkea junalla, käydä ulkona yksin tai syödä koulun ruokalassa. Ei ne tajua että mun koti ei oo pitkään aikaan ollu täällä. Minä idioottina tein kotini epävakaan rakkaani luo. Kai mulle koti on aina tarkoittanut kipua.
Eikä se tarkota pahaa. Ei tietenkään. Tiedän että se rakastaa mua enemmän kuin mitään, enemmän kuin kukaan tulee koskaan rakastamaan. Tiedän että tämä on mun ainoa tilaisuus, ainoa ihminen joka on mun totuuden arvoinen. Se tietää musta enemmän kuin kukaan. Se on mun paras, toisaalta ainoa ystävä. Se on täydellinen, mutta se on addikti. Se on täydellinen, mutta se elää yhteiskunnan rahoilla työttömänä eikä haaveile mistään. Sillä on koulutus, se on fiksu, mutta se ei näe mitään hienoa normaalissa elämässä. Se haluaa olla yhdessä, mutta heti kun palaan kotiin se painuu takaisin pilviin. En tiedä mitä mun pitäis tehdä. Sillä on tukihenkilö ja kerho, sillä on lääkäri ja mielenterveyshoitaja. Sillä on ihana huolehtiva perhe ja hyvä tukiverkko, kymmenittäin läheisiä lapsuudenystäviä jotka rakastaa sitä. Sillä on pakottava tarve polttaa kipu pois. Enkä mä tiedä mikä sitä sattuu. Ei se varmaan itsekkään tiedä. Enkä mä osaa auttaa.
Joka kerta kun se sortuu lupaustensa jälkeen uudelleen, mä murrun. Itken enkä lähde sängystä päiviin. Kerron sille että joo ok, tulee seuraava kerta. Nyt sä sen teet. Se ei tiedä että mä en halua tätä. En allekirjottanu itseäni addiktin kumppaniksi. En halua pettyä kerta toisensa jälkeen. Ei mun sydän kestä sitä enää. Joka kerta kun se alkaa uudelleen mun traumat herää, ja suistun raiteilta. Joka kerta kun se jättää mun huumeidensa takia mä kuolen, tai ainakin luulen kuolevani. Päässä pimenee, oon tunteiden vallassa sokea. Mä tahdon pois ja samalla poistaa sen kuvioista. Mä tahdon olla jo kunnossa, olla sille hyvä, mutten pysty. Mä lupasin että elän, lupasin etten tee mitään tyhmää. Miksi tää ei jo helpotu? Oon rakastunut ihmiseen joka on maailman kiltein ja kaunein, mutta sen ongelmat ei vaan passaa yhteen mun ongelmien kanssa. Pelkään että jos jään päädyn tuhoutumaan kokonaan.
Pelkään. Mun elämä on vaan pelkoa. Pelkään että kuolen. Tai että elän. Pelkään etten koskaan tule olemaan tasapainoinen. En kai mä tulekaan. PTSD ei parane. Jokainen ihmissuhde tulee tuomaan mulle tuskaa, teen jokaisesta elämäni ihmisestä väkisin hyväksikäyttäjän ja kiusaajan mun päässä, kunnes oon yksin. Mua ei tarkoitettu ihmisten ympärille. Lohtuna vuosia ollut ajatus siitä, että jumala ei tarkoittanut mua eläväksi näin pitkäksi aikaa. Sen takia mulla ei ole suunnitelmaa. Mun piti kuolla jo vuosia sitten.
Mulla on elämässäni ensimmäistä kertaa rakastava ihminen. Ihminen joka pitää musta huolen, jonka kanssa olen onnellinen. Mutta riski on niin suuri. Jos me ei molemmat jotenkin taikaiskusta parannuta, niin mä ainakin tuhoudun tähän. Mutta en halua tuhota toista sillä että lähden. Se olis viimeinen naula arkkuun. Ei se enää koskaan edes yrittäisi irti. Tunnen sen niin hyvin, että tiedän jokaisen lopputuloksen. Haluan uhrata itseni sen takia, että mun rakas saa itselleen hyvän elämän. Kuolisin sen puolesta hetkessä, katumatta mitään. Mutta kun en voi. En voi kuin odottaa ja luottaa siihen että se saa itsensä kasaan. Eikä ole mitään takuuta, ei mitään lupausta. Pelkään että päädyn vihaamaan sitä tässä odotellessa. Että katkeroidun ja unohdan rakastaa. Unohdan hyvät ajat. Pelkään että pilaan tän, mutta se ei suostu lähtemään vaikka varoittelen. En mä tiedä mitä ihmettä olen tekemässä enää. Missään ei ole järkeä, muussa kuin tässä suhteessa. Kaikki muu on turhaa. Tiedän että tuhoaisin meidät molemmat jos lähtisin, mutten enää jaksa. En jaksa olla se vastuullinen, se joka puree hammasta ja valehtelee varoen ettei toiseen käy. En vaan jaksa enää. Mutten halua satuttaa. Mitä mä teen? Pilaan kahden hyvän ihmisen mahdollisuudet itsekkyydelläni, kun en halua päästää irti. Viekää mut joku pois, päästäkää se karkuun tältä hirviöltä, viekää mut niin kauas pois ettei se enää koskaan löydä. Haluan vaan sille onnen. Enkä mä usko että voin olla se enää
Tänään vietin koko päivän odottaen. Murehdin ja odotin. Se ei saa unta, sain viestin keskellä yötä. Eilinen meni hiljaa, ei paljon oikeeta keskustelua. Itkin. Se kuunteli. Tänään odotin. Odotin aamuviidestä kello 19.24 asti. Odotin että se heräis. Että jotain elon merkkejä näkyis. Tiedän että sen kuvioon kuuluu olla pari päivää polttamisen jälkeen yksin, hiljaa. Tänään on päivä 2. Luulin että saisin sen vihdoin takas. Kuvittelin kai turhaan.
Sain viestin. Sori että en oo puhunu sulle, oon yhden kaverin kanssa. Kirjotusvirheitä ja yks vitun lause sen jälkeen kun oon koko päivän vaan huolehtinu että missä se menee. Pelkään että se ei oo oikeesti täällä, seikkailee jossain toisessa maailmassa kaverinsa kanssa. Sama kaveri joka sille viime viikolla tarjosi amfetamiinia. Enkä mä voi kysyä siltä mitään. Tiedän että jos kritisoin sitä kaveria oon se jolle tulee lähtö. Mutta helvetti, en käsitä miksi se viettää narkkiskavereidensa kanssa kirjaimellisesti kokonaisia päiviä eikä voi nykyään puhua mun kanssa puoltakaan tuntia keskittyen. Sattuu niin saatanasti kun huomaan että tää alkaa hiipua. Huomaan että toistan kuviota eikä mulla oo enää mitään ihanaa sanottavana. Särjen oman sydämeni odotuksilla uudelleen ja uudelleen. Meidän piti kestää ikuisesti. Niin kai ne kaikki luulee
Tiedän kuulostavani psykotyttöystävältä. Siltä hullulta eksältä josta kaikki kuulee. Se joka vaan omistaa elämänsä parisuhteelle eikä osaa antaa toiselle tilaa. Mä yritän. Yritän parhaani tässä traumojen läpielämisen keskellä, lääkityksen uuden annostuksen keskellä, yksin. Yritän mutta en jaksa enää. Siitä tietää että mulla menee huonosti kun turvaudun johonkin nettifoorumiin kun mulla ei vaan ole ketään. Kukaan ei tiedä että se ihminen jota jumaloin ja joka on mun kaikkeni on addikti. Ei mun sisko, ei mun ainoa jäljellä oleva kaveri. Ei mun perhe. Ei kukaan. Te olette ainoita jotka tietää. Eikai tuntemattoman tuska kosketa kovin läheltä. Emmätiedä.
Mitä helvettiä mä teen. Mitä enemmän mietin sitä enemmän vihaan tätä kaikkea. Vihaan itseäni sen takia että epäilen maailman ihaninta ihmistä kaikesta kamalasta sillon kun sillä ei oo mulle aikaa. Vihaan itseäni sen takia etten osaa olla hyvä toiselle ihmiselle. Oon liian takertuva, riippuvainen, epäilevä, mustasukkanen, myrkyllinen. Oon kamala ihminen mutten silti osaa pysyä poissa. En ymmärrä miksi tää kipu ei jo lopu. Tän piti olla mun elämän parasta aikaa. Löysin ihmisen jota rakastan sydämeni pohjasta, vikoineen päivineen. Kyllä vaan rakastan, ehkä se on tyhmää. Se on. Mä olen idiootti kun uskoin hetkeäkään siihen että asiat muuttuu paremmaksi. Siihen että joku voi elää mun kanssa, tehdä mun elämästä parempaa. En mä osaa elää edes itseni kanssa, toinen ihminen vaan pahentaa kaikkea ja lakasee maton alle sen pahan mitä se ei jaksa käsitellä. Joku päivä se matto kuluu puhki ja kaikki paska leviää. Joku päivä se jättää mut enkä saa ikinä käsiteltyä tätäkään traumaa ja elän lopun ikääni uudelleen jokaista virhettä jonka tänäänkin tein.
Ei olis pitäny sanoa sille että kaipaan. Ei olis pitäny käyttää koko päivää odottamiseen. Ei olis pitäny päästää sitä elämääni kun sattuu niin paljon että varmaan räjähdän. Naama on rikki itkemisestä ja suola kirvelee poskilla melkeen pahemmin kuin poltto sisällä. Ei silti kuitenkaan tarpeeksi. Mitä ihmettä mä teen. Jään tai lähden, tilanne pahenee. Jään tai lähden mun sydän särkyy. Mitä ihmettä mun on tarkotus tehdä kun mikään ei auta omiin ongelmiin? En mä jaksa istua vuosia terapiassa sormet ristissä. En jaksa kokeilla enää yhtäkään lääkettä, tavata viidettätoista lääkäriä ja selittää mun elämäntarinaa. Mulla ei ole tarinaa. Odotan vaan jatkuvasti että joku jota arvostan osoittas mulle huomiota, ja jos niin ei käy oon rikki. Miksi ihmeessä päästin itseni näin huonoon kuntoon aikoinaan? Ei tätä jaksa hullukaan. Tietäisin, hulluhan musta on tullu. Eikä kukaan tiedä. Ei mun lääkäri tai hoitaja tiedä. Ei kukaan tiedä miksi sattuu näin paljon, miksi naama punottaa joka ilta. Eikä sekään tiedä, jonka syytä tämä on. Tai no, mun syytähän tämä on, en voi sitä syyttää. Saanko kerrankin olla itsekäs ja sanoa itseni irti jostain missä en vaan jaksa? Vaikkei kukaan oliskaan tehnyt mitään väärin, tää ei oo hyvä yhdistelmä ja tiedän sen. Miksi en osaa päästää irti?
Jos hän ei tahdo lopettaa, hän ei tule sitä tekemään. Hän voi välillä olla polttamatta sinun pyynnöstäsi, tai ainakin olla kertomatta asiasta, mutta lopettamaan hän ei muuten tule.
Tiedän mitä tuo pelko ja odottaminen on. Ymmärtääkö hän miten pahalta sinusta tuntuu? Olisiko ylivoimaista lähettää hänelle nuo sinun kirjoittamat tekstisi? Noissa oli monia lauseita, joiden pitäisi herättää jos tosiaan ihminen on rakkaampi kuin se päihteen tuoma olo. Selvästi sinä olet nyt tilanteessa jossa tarvitsisit paljon tukea ja turvaa omienkin asioittesi vuoksi, joten on epäreilua, että aina sinä olet se joka huolii ja huolehtii.
Jatkaa tai lopettaa mutta hän päättää siitä itse. Hän ei toden näköisesti tule lopettamaan pyynnöistä. Elämässä on paljon iloa ilman huumeita ja päihteitä. On auttavia tahoja kun uskaltautuu avoimesti kertoa ongelmista. Vaatii irti päästämistä , luopumista rakkaista asioista ja ihmisistä, asioista. Antamaan tilaa uudelle mahdollisuudelle. Elämä on kallisarvoinen ja ainutlaatuinen lahja, kukin elää Niinkuin kokee olevansa onnellinen. Aina kannattaa avata ovi jonka takaa voi löytyä vastaus, turvallisuutta, rakkautta, uusi mahdollisuus, uusi elämä. 🌻🙂🌻
Kiitos vastauksista ja kaikille jotka näitä vaivautuvat lukemaan 🙂🌻
Käytiin kumppanin kanssa rehellinen keskustelu aiheesta, ja kerroin että ei asia näin voi jatkua. Tuntuu, että vihdoin hän ymmärsi mun puolen asioista. Katotaan miten käy.
En vaan aina jaksais olla se, joka rakastaa enemmän. Se, joka kaipaa enemmän ja itkee kipuaan yksin. Mulla ei ole ketään muuta kuin hän, enkä tiedä mitä tai ketä syyttää. Itseäni kai.
Rakastan niin paljon että sattuu. Kun se ei huomioi mua pelkään joka kerta että se jättää, vihdoin tajuaa etten olekaan hyvä. Ja joku kerta se vielä sen tekee. Ahdistaa. En haluais koskaan olla näin heikko, näin toisen ihmisen vietävissä. Mutten tiedä mitä mun pitäis tehdä, vieläkään. Istun päivät pitkät kotona ja itken kun sillä on elämä. Enkä voi edes rehellisesti kertoa miten mulla menee.
En halua päästää irti. En halua luovuttaa. Mutten pysty elämään tämän polttavan kivun kanssa enää. Kaks vuotta kuivilla, ja silti joka päivä tuntuu siltä että millon tahansa napsahtaa. Pelkään kuollakseni elämää. Eikä musta tunnu siltä että mikään tulee olemaan enää koskaan hyvin. En tiedä oliko alunperinkään..
Kärsin kummin tahansa, erilaista kipua. Tuntuu että oon siinä ratkasevassa tienhaarassa, mutten liiku. Yksin ja kylmä, yhä helvetin kipee vai kaksin ja liekkien omana loppuun asti?
Hei, lukiessani ajattelin, sinulla on herkkyyttä ja kykyä kohdata toinen ihminen tunnetasolla. Vaatii rohkeutta ja vahvuuttakin kohdata omat tunteensa, kohdata sisimmässään se ihminen joka todella olet. Elämässäni on ollut paljon yksinäisyyttä mutta myös seuraa, joka ei ole antanut mun elämääni sitä sisältöä jota olen kaivannut. Koin jo lapsena itseni erilaisuuden, herkkyyden, yksinäisyyden suuressa sisarusparvessa. En löytänyt kavereita ravintoloista, en uskonnollisista piireistä, en sisaruksista, yksinäisyys oli joka päiväinen vieras. Kaiken keskellä löysin Jumalayhteyden, yhteyden joka antaa voimia kohdata arjen haasteet, omat ongelmat, ongelmat ihmissuhteissa, sisaruksissa, ystävissä, läheisissä ihmisissä, naapursissa, yksinäisyydessä. Olen löytänyt ilon ja kyvyn jakaa iloa. En ole koskaan ollut riippuvainen nautintoaineista, mutta tiedän millaista on olla päihdeongelmaisen läheinen, olen katsellut läheltä riutumista. Olet nuori ja elämä edessä kaikkine haasteineen. Kokemuksesta olen joillekin läheisilleni sanonut kuinka elämässä suurimmat virheet voi tapahtua juurikin itsenäistymisvaiheessa 15-20 v. iässä (oma mielipiteeni). Tuo ikä on mielestäni juuri sitä ikää jolloin vielä toinen aikuinen voi vaikuttaa kasvatuskysymyksiin, elämäntapoihin, käyttäytymiseen jne. Tuossa iässä sain itse elämäni parhaimmat neuvot (muualta kuin kotoa). Aikuinen ihminen on tärkeä rinnalla kulkija vielä murrosiässä ja sen jälkeenkin. Tuossa iässä opin ymmärtämään että maailmassa on paljon hyvää muuallakin kuin vain kotona jossa kaikki ei aina ollut turvallistakaan. Aikuistuminen, omien rajojen tunnistaminen, mitä etsin, mitä haluan. Omien toiveiden heijastaminen omaan elämään, luottaminen siihen mitä tahdon, myös saan. Helposti takertuu lähimpään lähellä olevaan ihmiseen, jolta vähänkin löytyy ymmärrystä (onko edes todellista aina). On paljon "joo joo minä ymmärrän" ihmisiä. Joutua tuuliajolle ja kadottaa suunta elämässä, eksyä, sitä en toivo sinulle. Toivon, että voisit ankkuroitua opiskelemaan, vahvistua niin että jonain päivänä voisit irrottaa otteesi "oljenkorresta" joka ei ole kiinnittynyt mihinkään vaan ajelehtii vieden mukanaan minne tahtoo.🙂👍
Päivitystä kehiin, kun ei oo ketään muutakaan kenelle purkaa.
Ollaan kai onnellisia, puhutaan ei mistään ja suunnitellaan tulevaa. Jouluksi se tulee kotiin mun luo ja ollaan vaan. Mun pää ei tästä enää selkene, kai se pitäis jo hyväksyä et diagnoosiki sanoo etten koskaan parane. Eikä lääkitys tee hevon helvettiä, kukaa ei psykiatriselta enää soita kun hoitaja sekä lääkäri vaihto molemmat työpaikkaa. Tyhjän päällä taas. Menetin viimeisenkin uskoni suomen terveydenhuoltoon. Sama kai se ois jo pikku hiljaa alkaa luovuttaa.
Koko ajan paljastuu miehestä uutta. Se polttaa taas tupakkaa, tupakkayskän kuulen joka helvetin päivä eikä loppua näy. Se kärsii muttei suostu kertomaan mulle mitään.
Tänään se kerto polttaneensa joskus niin paljon keinotekoista pilveä että oksensi. Rakas on vielä niin nuori ja kuulostaa jo elämänsä menettäneeltä. Sattuu
en mä tiedä mitä tehdä enää. Ajattelin joskus etten hyväksy huumeita enkä alkoholia, en lähipiirissä saati sitten koskaan kotonani. Ei se mun luona tule ikinä polttamaan, mutta jos se ei myöskään mun luona ole niin en mä voi asialle mitään. Kyllä se kunnioittaa, mutten jaksa enää tyhjiä lupauksia. En jaksa.
Nyt listalla on siis ainakin amfetamiini ja kaks erilaista pilvee. En mä tiedä kuinka pitkäksi tää lista enää kasvaa, mikä on mennyttä ja mikä ei. Nii ja psyykelääkkeetki on omiaan, sekä psykoosihistoriaa.. joskus tuntuu siltä ettei eletä edes samassa maailmassa. Se voi paeta omaa kipuaan johonkin droppiin, mä oon jumissa täällä kärsimässä omia tuskiani ja sen päälle vielä huolehdin siitä. Eikä se vastaa.
en tuu ikinä löytämään tähänkään vastausta. se sanoo että sattuu kun kerron etten ymmärrä elämää, etten näe missään mitään pointtia. en jaksa väittää vastaan. se oli maaninen taas, eli vaan tunnelissa joka jatko kipuamistaan. ei nukkunu, syöny, ei mitään. hyvä että puhuttiin ikinä mistään muusta ku sen projekteista. nyt se putos taas pahasti. ei muuta tee ku nukkuu. ei halua tehdä mitään, on vaan väsynyt koko ajan. tuntuu että kummassa tahansa tilassa kaikki mitä sanon tulee vaan sivutetuksi kun sillä ei oo energiaa vastata. Ja se sanoo että se rakastaa. Se sanoo että me kestetään. Se sanoo että ollaan täydelliset toisillemme, ja mä uskon. Tiedän etten tuu koskaan löytään parempaa. Kysymys kuuluu onko tääkään elämisen arvoista? Jos oon olemassa vaan pitääkseni tätä tunnetta yllä yksin. rakastaakseni ihmistä joka ei tuu koskaan pystymään tarjoamaan mulle sitä turvaa mitä oon elämäni hakenut. en tiedä pystyiskö kukaan
itken joka helvetin päivä. se ei kestä kuunnella mun kuulumisia, puhun muutenki liikaa. sen lisäksi mulla ei oo yhtään ystävää, ei enää ketään hoitohenkilöä. perhe huutaa
Mulla ei oo aikaa itselleni. Mietin keittiöveistä ja kuolemaa aina kun on hiljanen hetki, muttei se enää säväytä. En oo enää traaginen nuori joka tarvii apua. Nyt oon vaan epäonnistunut aikuinen jonka kipua ei kukaan huomaa. Eikä tuu huomaamaankaan ennen kuin on liian myöhästä. Jos mä tahdon enää apua mun täytyy epäonnistua. Enkä mä halua enää epäonnistua, joten kidun täällä siihen asti että saan tarpeekseni. Siihen asti että mulle ainoa rakas ihminen pärjää omillaan enkä särje sen sydäntä enää. Elämä on enää tiimalasi siihen hetkeen kun se kyllästyy. ei se tuu ikinä tietämään kuinka sairas oon. ei kukaan tuu
miksi en voi rakastaa vaan ilman että haluan tuhota kaiken? miksi oon enää elossa kun mikään ei tunnu miltään? Mitä ihmettä mun on tarkotus elämällä tehdä kun oon vuosia vaan halunnut hautaan?