Olen ollut vaimoni kanssa avioliitossa jo 25 vuotta ja viime vuosina hän on etääntynyt minusta niin paljon että olen tälläkin hetkellä masentunut ja mietin eroa. Intressimme eivät vain ole samat, hän haluaa muuttaa maalle mökille ja minä en, en vain omaa mitään siteitä siihen paikkaan niinkuin hän ja elämä eristyksissä maalla ilman ihmiskontakteja masentaa. Tilanne on kärjistynyt sen jälkeen kun lopetin lähes tyystin alkoholin käytön, en ole sitä ulospäin suuntautuneena oikein koskaan tarvinnut. Ja kun ei juo, on toisen känninen örvellys tosi rasittavaa. Myös seksi on muuttunut ”pane äkkiä et mä pääsen nukkuun” tyyppiseksi pikapanoksi, jonka jälkeen en sitten nuku koko yönä. Läheisyyden puute ja fyysiset rakkaudenosoitukset ja niiden poissaolo saavat olon tuntumaan hirvittävältä. Selityksenä hän sanoo ettei ole tottunut osoittamaan hellyyttä. Olen vuosikaudet odottanut että tilanne muuttuisi, lapset ovat maailmalla eikä jäljellä ole kuin työ. En usko asioiden muuttuvan, en kuitenkaan uskonut miten vaikeaa on tunnustaa että kaikki on ohi eikä rakkautta vaan enää toiselta riitä. Syvästi tunteikkaana en vain jaksa enää tätä kylmyyttä.
Jos jollakulla on vastaavanlaisista tilanteista "selviytymistarinoita" niin minäkin olisin innokas kuulemaan! Yleensähän nämä tarinat menee niin että mies on tunneköyhä örveltäjä eikä pysty vastaaman naisen tunteisiin. Vaan välillä se näyttää onnistuvan näinkin päin.
Meillä ollaan ajautumassa vähän samanlaiseen tilanteeseen. Lapset pitää paketin kasassa. Ne on hoidettava aikuiseksi ja siihen asti on pakko vaan kestää, ajattelin minä. Olen ajatellut että jos ei yhteispeli ala luonistamaan silloin kun lapset voi laittaa maailmalle, niin minä vaihdan kyllä maisemaa. Nyt ollaan onneksi onnistuttu pitämään jo parisen vuotta tilanne niin, ettei mitään konflikteja ole. Minäkin olen vähentänyt juomista reilusti, ihan absolutistiksi en kuitenkaan ala.
Ollaan varmaan vähän samanlaisessa parisuhteessa kuin teilläkin. Hyvää huomenta ja se on moro, nähdään joskus. Kyllähän tämä todellakin puuduttaavaa on. Itse kaipaan eniten pelleilyä, naurua ja hellyyttä jota voi osoittaa ja vastaanottaa. No. Toista ei voi muuttaa ja itse olen yrittänyt muuttua mieleiseksi, mutta kaikesta en ole valmis luopumaan. Itse en mielestäni vaadi toiselta paljoa, mutta hienolta tuntuisi ajatus, että voisi elää jonkun kanssa loppuelämänsä niin että olisi vain hyväksytty kaikkine vikoineen ja puolineen...
Olen pahoillani tilanteestasi, mutta näen tuossa kirjoittamassasi kuitenkin paljon toivoa!
Sinulla on hyvin asiat, kun et tarvitse alkoholia ja haluat läheisyyttä ja rakkautta. Tuo kaikki on tasapainoisen ihmisen puhetta.
Itse olen kokenut aikalailla tuota samaa. Noita syitä juuri, miksi halusin lopettaa suhteen ja sitten sovussa sen lopetimmekin. Rakkaus kyllä jäi, mutta siitä pikkuhiljaa eteenpäin.
Silloin, kun tuo alkoholi näyttelee suurta osaa suhteessa, niin se todella tekee niin. Se siis hallitsee lähes kaikkia tekemisiä ja vaikuttaa kaikkeen. Aina on päämääränä se, että päästään lopuksi tölkin/lasin äärelle. Eli siis se aine on se ykkönen. Minäkin aloin pikkuhiljaa inhoamaan känniseksiä. En pitänyt itsestänikään siinä tilanteessa. Siksi vähensin juomista todella paljon (siitä jo vähästäkin). Ja nykyään olen sillä kannalla, ettei sen tarvitse kuulua elämään ollenkaan. En ole absolutisti, mutta melko lähellä.
Viimeksi minua ällötti suunnattomasti baarissa ne alkoholista väsyneet silmät ja kännisten örvellys, sekä horjunta ja sekin, etteivät toiset juotuaan ollenkaan ymmärrä, että heidän seuransa ei ole toivottua. Päätin siis, etten enää vietä vapaa-aikaani moisissa paikoissa. Tuli tunne, etten todellakaan kuulu sinne baareihin. Mieluummin menen vaikka metsään yksin lenkille.
Minäkin totesin, ettei suhteessamme taida asiat sen kummemmaksi muuttua. Halusin jatkaa elämää toisenlaisten asioiden parissa ja niin, ettei se alkoholi näyttele niin suurta osaa siinä. Mieluummin teen miehen kanssa jotakin muuta yhdessä, kuten matkustelen tai aivan tavallisisa arkisia asioita, kuten ulkoilua, leffakäyntejä, ystävien kanssa olemista(mieluiten ilman alkoholia) jne. ihan tavallisia arkisia asioita vailla ajatusta siitä, että pitäisikö nyt vai ei , ostaa sitä alkoholia ja juoko se nyt kohta ja pitäiskö minunkin, vaikken nyt niin kaipaa ja entä jos en juo ja hän juo jne.
Kun tämä elämä on sellainen asia, että täällä on niin järjettömän paljon muutakin tekemistä ja harrastetta, kuin alkoholin kanssa läträäminen. Minä olen ajatellut suunnata sellaista kohti. Elämä ilman alkoholia on tosiaan niin selvää ja järjellistä 🙂
Alussa on vaikeaa, kun suhteen lopettaa, vaikka se olisikin vaikea suhde. Minä tosiaan vielä rakastan tuota miestä, olihan hän monin puolin aivan ihana ja ihailin hänessä monia asioita ja niitä on hirvittävän iso ikävä. Välillä sitten itketään oikein olan takaa. Eihän siihen haluaisi suostua, mutta vastuu se on kannettava omasta hyvinvoinnistaan ja on minulla tässä sitten oikein hyviäkin päiviä, enkä ole edes masennukseen vaipunut. Toisinaan tunnen ääretöntä vihaa, jostakin. En oikein edes tiedä mistä, mutta en mennyttä miesystävääni kohtaan kuitenkaan.
Näillä mennään. Se on joskus valittava. Kun minä puhuin miesystävälleni omasta pahasta olostani suhteessa, hän sanoi vain, ettei voi tilanteelle mitään. Mitä siinä enää voi sitten muuta tehdä, kuin erota, vaikka ei periaatteessa haluaisikaan? Kun ei voi itseään vastaankaan elää. Jos toinen ei ole valmis tekemään parisuhteen eteen mitään muutoksia, että siinä voitaisiin paremmin, niin itselle jää jäljelle se, että ottaa eron tai tyytyy siihen samaan kakkaan ja kadottaa itsestään ison osan ja voi jatkuvasti todella huonosti.
Onko se sitten sen arvoista? Kyllä parisuhde on kahden kauppa, aina. Kyllähän minäkin sen ymmärrän, että jos toinen ei näe, mitä muutosta voisi tehdä,niin vaikea se on hänen mitään alkaa tekemään. Pitäisi ensin nähdä, ennenkuin voi toimia. Pitäisi esim. itselleen ensin myöntää olevansa alkoholiongelmainen, ennenkuin olisi motivaatiota ryhtyä muuttamaan tuota asiaa ja vielä niin, että se kaikki halu lähtee itsestä, eikä toisen vaatimuksesta. Noin, jotta siitä koskaan mitään hyötyä olisi kenellekään.
Voimia päätösten tekoon sinnekin osoitteeseen!
Mulla loppu noin 6v suhde, en kestänyty mieheni alkoholinkäyttöä.En itse käytä alkoa,eikä ole kiva katsella vierestä.Lisäksi en ollut sellainen,kuin hän olisi toivonut.Olen itse löytämässä ihan eri elämänsuunnan.Nyt olen vain kovasti huolissani siintä,kun pitää hankkia pienempi asunto.Ei olisi huolta,jos rahaa ja työtä olisi,mutta kun ei ole.Nykymaailmassa raha tuntuu sanelevan kaiken.Tiedän että ero ei varmasti ole helppoa.Saan varautua vielä monenlaisiin tunteisiin niin ikävään kuin iloon vapaudesta.Lisäksi pääsenköhän ikinä eroon peloistani,ikävä suhde jättää jälkensä.En ainakaan uskalla edes ajatella asuvani jonkun toisen kanssa.Edellisellä kirjoittajalla on ollut tosi pitkä suhde.Ero on varmasti sinulle vaikea asia.Toivon että saat tilanteeseesi oikean ratkaisun.Kerranhan me vaan täällä elämme.Miksi tuhlata sitä onnettomana oloon.
Tosi vaikeaa tästä on puhua kenekään kanssa. Sanotaan että kahden aikuisen pitkäaikainen suhde seestyy ja kirkastuu aikaa myöten. In your dreams. Luulet että olet oppinut tyydyttämään toisen sekä henkisesti että seksuaalisesti niin hyvin kuin ihminen voi sen osata- back up. Ei se ihan noin mene. Mies ei puhu tunteistaan- väärä luulo, rakastuneena ma miehet puhumme tunteistamme kuin Ruuneperi. Joillain se sanainen arkku rajoittuu vain ynähdyksiin. Jotkut- minä esim. - saatamme pukea rakkauden tunnustukset runoiksi, säkeiksi, oi armain olet timantti elämäni kivisellä polulla. No, hukkaan meni. Nyt syön masennuslääkkeitä tautiin jota ei pitäisi edes olla olemassa- rakkaudenkaipuuseen. En pelkkään seksiin vaan siihen että molempien huumorintaju ja kemiat osuvat niin hyvin yhteen että poissaolo toisen luota on kaipuuta ja päivät yhdessä menevät kuin siivillä. Viina ei tuo helpotusta. Eronneet kaverini soittelevat jatkuvasti kännissä ja kertovat huolistaan. Ehkä jonain päivänä jonkun kanssa tulee vielä edes kipinä- roihuksi saakka yltävä. Mutta sitä ennen on kai pakko sammuttaa kyty entisen elämän nuotiosta.
Ei sen suhteen pituus lopeta suhdetta vaan laatu. Mekin ollaan asuttu jo melkein vuosi erillään- vuoroin mökillä tai kaupungissa. Nytkin olen mökillä yksin ja pari viikkoa sairaslomaa kun tuntu että nyt loppu virta. On todella ahdistavaa. Onneksi on pari työkaveria jotka tekstareillaan piristävät, olen tehnyt heille selväksi että heidän välittämisesnsä on kullan arvoista. Aika outoa, olen ainoa miespuolinen työpaikallani, se on ehkä auttanut ymmärtämään vastakkaista sukupuolta näin pitkään. Asiassa on myös kääntöpuolensa- työkavereista suurin osa on kokenut samankaltaisen kohtalon. Ilman näiden kahden loistavan naisen huumorintajua työ olisi pirun vaikeata. Ja heillä ei kummallakaan ole helppoa omassakaan elämässä. Kiitos tähänastisille vastaajille, on kuin olisi avannut jotain uutta ku me äijät ei ilmeisesti avauduta näistä tunneasioista.
Minäkin mietin sitä, että kuinkahan kauan tässä tarvitsee itselleen aikaa, ennenkuin pystyy aloittamaan toisen suhteen. On ollut kuitenkin niin paljon asioita ja tilanteita tuossa menneessä suhteessa, jossa jalat on niinsanotusti lyöty alta ja olen tuntenut kokeneeni suorastaan henkistä väkivaltaa(vaikkakaan ei tarkoituksellista).
Kyllä varmasti muutama kuukausi menee väkisinkin, mutta on se varmasti niinkin, että oikeanlaisen ihmisen seura tekisi itselle niin paljon hyvää, että siihen kannattaa uskaltaa.
Eveny, en usko että aika, ainakaan omalta osaltani, auttaa.Rakkautta ei voi varastoida, sitä pitää saada koko ajan lisää ja rakkaudettomassa liitossa lasten takia eläminen ei tunnu olleen se oikea vaihtoehto. Näistä me miehet vaan ei yleensä puhuta, purraan hammasta yhteen ja päkistetään päivästä toiseen kun opetettu ettei saa valittaa vaan pappi sanoi että kuolemaan saakka. En tosin kuulu kirkkoon, ettei kai mun oo pakko noudattaa tota...
Vähintään sen jonkunmoisen välin tarvitsee ennen seuraavaa suhdetta, elääkseen läpi niitä surun tuntemuksia, joita ero aiheuttaa. Itsellä näin. Sitten on helpompi lähteä kenties elämässä vielä eteen tulevaan seuraavaan suhteeseen. Nyt aloin miettimään, menikö tämä nyt ihan yli aiheen....! 😋
Mutta jos puhutaan suhteessa olemisesta ja siinä odottamisen ajasta, niin se on tietysti oma asiansa. Itse ihmettelen edelleen sitä vallitsevaa ajatusta, että suhteessa ollaan lasten vuoksi. Tottakai suhdetta kannattaa yrittää elvyttää lasten vuoksi, mutta suhde on kuitenkin aina lasten koti ja jos suhde on aina vaan huono, eikä siitä muuksi koskaan muutu, niin en ymmärrä, miten se palvelee lasten etua. (Kumpa vain herättäisi tarpeeksi aikaisin aina toimeen.)
Toki lapsilla voi olla siinä molemmat vanhemmat saatavilla, mutta eivät he ainakaan tervettä rakkauden mallia parisuhteesta saa, jos molemmat voivat huonosti. Ja jos toinen vaikka sairastuu masennukseen (niinkuin ihmisille usein käy, kun liian kauan kuluttavat itseään molemmista päistä), niin ei sekään palvele lasten etuja.
En kyllä kuitenkaan mene ketään kehottamaan eroamaan, koska jokaisella on omanlaisensa ja niin yksilöllinen tilanne tunteinensa ja jokainen tekee omat ratkaisunsa. Liitossa pysyminenkin on ratkaisu yhtälailla, kuin pois lähteminen.
En osaa sanoa edes, erotaanko nykyään liian helposti vai ei. Minusta tuntuu, että moni sinnittelee aina vaan ja sairastuu. Tosin tuollakaan ei liene yksilölle merkitystä, kun suhteet ja tunteet ovat aina niin subjektiivinen kokemus.
Jotenkin sekin on käsittämätöntä, että ihmiset usein pelkäävät enemmän puhumista, kuin sitä, että puhumattomassa ja huonon kommunikoinnin suhteessa käy helposti lopulta niin, että molemmat kylmenevät toisiaan kohtaan jne. se tavallinen tarina.
Mutta....me olemme kaikki niin lapsuuden kokemusten ja ympäristön muovaamia, että sieltäpä ne syyt löytyvät tähän ihmettelyyn. Ihmiskunta on kuitenkin melko samankaltainen ongelmineen, lopulta, vaikka yksilöitä ollaankin ja nyansseja löytyy.
Pelkoonhan tuo puhumattomuuskin kai usein perustuu. Pelkoon näyttää omia tunteitaan ja olla se, mikä on. Toki sitten on muitakin syitä ja inhimillisyyshän ne kriisit aiheuttaa. Eihän me muuten oltaisikaan ihmisiä.
Lisäksi aika ajaa joskus asioiden ohi....mietin lasteni isää, jonka kanssa monet vuodet vietin. Nykyään en voisi kuvitellakaan olla hänen kanssaan. Kai se on niinkin, että aika aikaa kutakin. Emme ole epäonnistuneita, vaikka joskus päädymmekin eroon, suhde päättyy. Elämä vain on ja asioista oppii, mutta silti ei ole valmis koskaan.