🙂🌻 jaksamista. Sitä sinulle, mitä toivon itsellenikin. Meillä hyvin sama tilanne. 1,5 vuotta sitten todettu rakkaan masennus on ollut suhteessa ei-toivottuna vieraana välillä raskaampana ja välillä helpompana; ja yhtä vanha on esikoisemme (raskauden jälkeinen masennus taisi tasapuolisuuden nimissä jysähtää pahemmin mieheeni)

Jotkut päivät ovat tuskaa, kun toinen ei jaksa aloittaa päivää ja jos nousee sängystä, istuu eleettömänä sohvalla ja odottaa vain päivän ohi menoa. Tuollaisia päiviä aina pelkään ja mietin tytölle aamupalaa laittaessani, että tuleenkohan tänään sellainen? Nyt on noita aamuja taas tullut; monta peräkkäin.

Ja sitten voi taas mennä viikko, kuukausikin, että elämä hymyilee: Koko masennus vaipuu jonnekkin kauas eikä sitä edes halua esiin nostaa, vaikka silloinhan se puhumisen aika oikeasti olisi, kun masennuttuaan mies ei mitään halua puhua... Ainakaan minulle.

Lääkitystä on yritetty, ei sopinut ja uutta ei hän ole suostunut hakemaan: " ei mitään hyötyä" kuulemma.

pahinta näinä masennuskausina on se oma tunne, ettei enää jaksa siinä vierellä, vaimona ja äitinä. Siksipä, nykyisin kun huomaan itsessäni ne uupumisen merkit (eli kun itku tulee silmään miettiessä syitä, minkä takia voisi jaksaa sen tulevan päivän yhdessä taas) niin olen itsekkäästi keskittynyt itseeni. (ja tyttäreeni tietenkin) Ajatellut, että oma pää on nyt pidettävä kunnossa, mieli vahvana ja jos se vaatii välillä tilanteesta pois kävelyä, on se sitten tehtävä, ettei meitä ole pian kaksi tuossa masennuskierteessä. Joskus riittää muutama tunti kaupungilla, yö kaverin luona, viikko vanhemmilla... Mutta se oma vajoaminen on pakko katkaista, että voin sitten taas jaksaa lisää.

Tästä nyt tuli tällainen oman olon purku, mutta pääasia on: Voimia Sinulle. Se masennus läheisellä on niin järkyttävän raskasta välillä, kun haluaisi kaikkensa tehdä auttaakseen ja oikleastaan mitään et voi tehdä, muuta kuin olla olemassa. älä ota itsellesi tehtävää sen rakkaimman parantamisesta (minä teen niin välillä ja siihenhän ne voimat just menee). Meitä on monta, itsekin tunnen useamman ihmisen samassa tilanteessa, mutta jotenkin näistä asioista ei vain saa puhuttua, kun se ajatuskin painaa rintaa ruttuun.

Voimia. Päivä kerrallaan.

Hei Vilttitossu,

Tiedätkö, että miehesi on onnenpekka, kun hänen vierellään on ihminen, joka häntä yrittää auttaa. Koita pitää lippu korkealla ja tehdä asioita, jotka pitävät mielesi virkeänä. Masennuksen syyt ovat useasti kovin syvällä, joten toivottavasti miehesi saa apua psykologilta.

Oma mieheni ei ymmärrä tilannetta ollenkaan. Yritän esittää tavallista, vaikka mieleni on tosi syvällä. Yritän vain pitää perhettä pystyssä, vaikka voimani ovat päivä päivältä vähäisemmät. Oma masennukseni juontaa varmasti juurensa jostain todella kaukaa, eli tämän hetkisellä perheelläni ei ole tekemistä sen asian kanssa. Kuitenkin olisi lohduttavaa, jos mieheni edes yrittäisi minua ymmärtää ja tukea vaikealla hetkellä.

Voimia sinulle!

Kiitos molemmille vastauksista,
"kiva" kuulla toistenkin kokemuksia ja ainakin käsitys etten ole tässä kuitenkaan yksin.
Psykologi lopetti tällä alueella viime viikolla, miestä ei sitten ottanut vastaan,
käski soittamaan terveyskeskukseen ja varaamaan lääkäriin aikaa jos lääkitystä toivoisi tueksi... mies soitti lääkäriin ja sieltä sanottiin, ettei ilman psykologin lähetettä/käyntiä saa lääkitystä tai edes aikaa lääkärille masennuksen takia😮

Nyt en sitten tiedä mitä sillä saralla tapahtuu, vai tapahtuuko enää mitään.

Mies syyllistää tiedostamattaan mua olotilastaan.
Eniten kuulemma ahdistaa mun haluttomuus, hmm... myönnän, se on kestänyt kohtuuttoman pitkään ja syitä on monia.
Ensin tyttären odotus, syntymä ja yövalvomiset.
Siihen epäsopivat e-pillerit ja kuukausia kestävät kuukautiset.
Ja nyt tuo masennus,
ei oikein innosta peuhaamiseen kun toinen inhoaa ja kammoksuu itseään 24/7

Alan olla aika väsynyt😭

Oli se sitten masennus tai mikä tahansa mielenterveydellinen sairaus, se koettelee aina koko perhettä.
Omaisille on olemassa tukijärjestö ; Omaiset mielenterveyden tukena ry.
Tällä järjestöllä on monipuolista toimintaa, jonka avulla pyritään tukemaan omaisen asemaa.
Mm. netin kautta löytyy tietoa juuri oman asuinalueesi tilaisuuksista ja tapahtumista.

Voimia teille kaikille
Elisabeth

Yritin etsiä aiemmin mutta meidän alueella ei toimi mikään.
Toisekseen meillä kulkuyhteydet on tosi huonot, enkä omista ajokorttia.

Yksi päivä avauduin yhdelle "ystävälle", uudelle ihmiselle.
Ajattelin, että on vaan pakko saada oloa purettua ja johonkin on luotettava.
Kävi hassu juttu, kun tämä ihminen melkein itkemään alkoi ja sanoi, että HEILLÄ ON IHAN SAMA TILANNE!
Nyt aina silloin tällöin jutellaan, torstaina toivottavasti nähdään kahvittelun parissa ja silloin vähän enemmänkin päästään miettimään mitä tapahtuu.

Joskus tulee olo,
että meidän kuin myös miehen olisi helpompi ilman meitä(myös miehen omien sanojen mukaan näin saattaa olla),
että pitäisikö mun oikeasti ratkaista tilanne, ottaa tilaa ja asumusero??☹️
Saisi mies rauhassa parannella,
ja minä saisin panostaa lapsiin...
kun nyt tuntuu että jäävät ihan jalkoihin yhden olojen takia.
Vaikka mies aina yrittääkin olla näyttämättä, muttei lapset ole tyhmiä.
Kyllä se olo tuntuu painostavana ja ahdistavana jokaisen harteilla,
vaikkei mies sanoisi sanaakaan,
pelkkä olemus huokuu kurjaa mieltä.

Hirmuinen työhän siinä olisi muuttaa ja säätää kaikki, mutta tästä jos läheltä saisi vuokra-asunnon ja mies voisi tavata lapsia sen mukaan kuin vointi antaa periksi.
Ja minua, että puhuttaisiin ja saataisiin tilaa molemmat hengittää.
En tiedä onko sellaisessa mitään järkeä?
Tänään se on pyörinyt vaan hyvin voimakkaasti mielessä.

Miksi rakas lyttää?
Miksi kaikki asiat mitkä on minulle tärkeitä, onkin nyt sontaa rakkaani mielestä?
Miksi ne asiat pitää sanoa kovin sanoin, loukaten?

Olen hyvin hämilläni...
en osaa ymmärtää, kun purkaukset kohdistuu suoraan minuun ja elämäntyyliini☹️
Olen rakentanut positiivista elämänasennetta jo kauan,
jonka avulla olen itse noussut masenuksen syövereistä ja nyt tuntuu, että tämä saa mut sairastumaan uudelleen.
Miten jaksan pitää positiivisen asenteeni, uskoni, rakkauteni lemmikkeihini jos rakkaani sanoo niitä oudoksi, turhaksi??

Olen yrittänyt kysyä Jumalalta, miksi...
mutta luulen, ettei vastausta kuulu vaan on minun itse se ymmärrettävä ja löydettävä.

Mieheni sanoi juuri uskosta, että kyllä hänkin uskoo muttei v***uakaan välitä...
kysyi miltä se tuntuu, onko se pahempi kuin se ettei uskoisi?
Yritin keksiä jotain mikä ei aiheuttaisi riitaa, omahan on asiansa.
Mutta kyllä se sattuu, koska Jumalalta saa niin paljon voimaa ja positiivisuutta elämään että jos toinen välittäisi niin elämämme olisi helpompaa.

Eläimistä,
mies ei ymmärrä miksi niitä on pitänyt haalia(2kania, 1kissa ja koira) vaikka nyt niitä on mielestäni vähän.
Yksi syy omakotitaloon muuttoon oli se, että saisin elää eläimien kanssa.
Mies tiesi kun tutustuttiin, että mulla on eläimiä ja että niiden kanssa haluan elää, niiden parissa tehdä vapaaehtoistyötä.
Miksi nyt tämäkin asia kyseenalaistaan ja tehdään ns.vääräksi, kun ollaan naimisissa?

Tämä suhde alkaa tuntumaan hieman sairaalta☹️