Haluan ensin sanoa, että kysymys ei ole siitä, ettenkö rakastaisi aviomiestäni ja lapsemme loistavaa isää. Rakastan häntä hirmuisen paljon ja siksi yritänkin saada päätäni selvemmäksi, kaiken tämän päänsisäisen sekametelisopan lomassa.

En tiedä, kuinka saan asiat kirjatuksi tähän ”paperille” selvästi ja ymmärrettävästi, mutta teen parhaani – yritän päättää ensin, mistä aloittaisin. Ehkä omasta taustastani. Tästä tulee sitten pitkä romaani – pyydän anteeksi, jos en osaa kirjoittaa asioita lyhyesti ja ytimekkäästi.

Olen hyvin hengellisen kodin esikoistytär (nyt 28v), minulla on kaksi nuorempaa sisarta. En tiedä voinko sanoa, että minulla oli hyvä koti – uskoisin että lapsuus olisi voinut olla turvallisempaa ja onnellisempaa. Meillä asui isän vanhemmat samassa taloudessa siihen asti kunnes täytin 10v ja äitini suhde anoppinsa kanssa oli kireä eikä yhteydenotoilta vältytty. Äitini on ollut hyvin urakeskeinen, kodin ulkopuolella elämänsä käynyt töissä isän hoitaessa kotitilaa. Enimmäkseen minusta huolehti isän lisäksi hänen vanhempansa, mummini ja vaarini. Sisarusteni synnyttyä äiti oli jonkin verran kotona, mutta muistan hänen keskittyneen opiskelemaan ja kunnanvaltuuston tehtäviin. Lomille lähtö ja lomat olivat jotain kamalaa – hän oli väsynyt ja tulistui lähes poikkeuksetta oli asia mikä hyvänsä.

Isäni on ollut aina kiltti ja hiljainen mies, jota on vaikea saada suuttumaan eikä hän tekisi pahaa kärpäsellekään. Äitinsä hyvin tiukalla kurilla kaksoisveljensä kanssa kasvatettu kiltti mies. Hän tosiaan hoiti kotitilaansa, kunnes joutui vaihtamaan muihin töihin ja luopumaan eläimistä terveydellisistä syistä. Hän teki sen jälkeen muutaman vuoden reissuhommia, oli viikot poissa ja viikonloput kotona. Minulle se oli erityisen raskasta aikaa, sillä olin vanhin lapsi ja vaikka kukaan ei välttämättä sitä edes vaatinut, murehdin aikuisten asioita ja olin se joka sai tuta äitini väsymykset ja kiukuttelut sen sijaan, että olisin 12-15 -vuotiaana saanut tarvitsemaani ymmärrystä ja huomiota kotoa.

Ulospäin perheemme ja kotimme oli siis ”hyvä ja kristillinen” koti, kodin seinien sisäpuolella taas ilmapiiri oli kireä, räjähdysherkkä ja todella painostava. Minulla on edelleen muistissani hyvin tarkasti useampi vanhempieni riita, jossa äkäisin osapuoli oli yllättäen äitini – joka huusi ja jopa löi isääni, uhkasi muuttaa ”pois kylille” ja isäni yritti ottaa syyt niskoilleen ja vastasi, että kyllä hän itsensä tappaa jos se hänestä kiinni on. Minä vanhimpana yritin suojella nuorempia sisaruksiani, yritin mennä väliin lopettamaan riitaa ja kaikki mitä sain, oli käsky olla puuttumatta aikuisten välisiin asioihin. Pahimmat riidat muistan olleen kun olin 10-12v.

Yläasteikäisenä koin kovia suorituspaineita ja nyt myöhemmin ihmettelen, että kuinka kukaan opettajakaan ei koulussa nähnyt ”pienten” käytöshäiriöiden, jos niin voi sanoa, taakse. Olen aina ollut ”hyvä tyttö”, mutta paineiden alla, kun en jaksanut keskittyä koulunkäyntiin täysillä, en aina menestynyt kokeissa ja kotona, kun en uskaltanut näyttää huonoja numeroita (alle 8 tuloksia), väärensin allekirjoituksia toisinaan. Joskus jäin pois koulusta koepäivänä, kun en ollut jaksanut/muistanut panostaa mielestäni riittävästi kokeisiin lukuun, sillä sain hieman lisäaikaa lukea. Pari kertaa käytin valmista tarinaa pohjana äidinkielen ainekirjoituksessa, jossa olin todella hyvä – se asetti välillä niin paineita, että menin ikään kuin lukkoon enkä saanut tuotettua paperille mitään.

Ulkonäköpaineista olen kärsinyt myös yläasteikäisetä alkaen, ne ovat viime vuosina helpottaneet. En ole ollut oikeastaa minkäännäköinen tyttö, tavallinen. Kova paikka se on ollut minulle välillä, sillä kotona en ole saanut kuulla olevani edes nätti kauniista puhumattakaan, se on saanut minut epäilemään olemustani, minääni ja kykyjäni useiden asioiden suhteen.

Mitä harrastuksiini tulee, olisin halunnut urheilla, hevostella ja nauttia luonnosta, mutta äitini mielestä koska olin musiikillisesti lahjakas, oli minun ”valittava” (eli hän päätti puolestani) musiikkiopisto ja musiikki. Olen pitänyt musiikista, mutta koska äitini päätti asioista, oli minun otettava se vakavasti ja siitä en ole nauttinut vasta kuin myöhemmin aikuisempana, voidessani päättää mitä ja miten sitä teen.

Äitini ja isäni kääntyivät jossain vaiheessa jonkun ”terapeutin” – olisiko ollut peräti seurakunnan pastori – puoleen ja välejään pyrkivät korjaamaan, mutta koskaan meiltä lapsilta ei ole kukaan kysynyt, haluaisitteko jutella tai olisiko tarvetta päästä keskustelemaan näistä asioista.

Minulla oli ensimmäinen poikaystävän tapainen ollessani 13-vuotias, nettituttavuus jonka kanssa pari kertaa näimme. Seuraava ”poikakaveri” oli ollessani 15-vuotias – paljon minua vanhempi heppu, jonka kanssa niin ikään tapasimme muutaman kerran. Muita poikia ei ollut kuin pari ihastusta, jotka loppuivat hyvin lyhyeen. Suukkoja kummempaa läheistä kanssakäymistä minulla ei heidän kanssaan ollut.

Aviomieheni tapasin netin välityksellä ollessani 17-vuotias lukiolainen, hän oli 20-vuotias keväällä intistä kotiutunut nuorimies. Tapasimme ystäväpalstan välityksellä. Ihastuin kyllä ja etenkin, kun hän tuntui pitävän minusta juuri sellaisena kuin olin, minun oli helppo olla hänen kanssaan. Tapasimme ensimmäisen tapaamisemme jälkeen joka viikonloppu ja kaikki lomani vietin hänen kotitilallaan. Kihlauduimme seuraavana keväänä täyttäessäni 18v. Hänen luokseen ”hivuttauduin” tavaroitteni kanssa seuraavana keväänä, kun sain ylioppilaskirjoitukset päätökseen.

Minulla oli hänet tavattuaan joku, jonka kanssa saatoin jutella, joku joka näki sen kaiken paineen ja kireän ilmapiirin joka lapsuudenkodissani vallitsi. Jaksoin viimeiset 2 vuotta kotonani täysin mieheni ansiosta. Olen ollut alun alkaenkin hyvin kiitollinen hänestä ja hänen antamastaan tuesta kaikkien haasteiden ja paineiden keskellä.

Muutin siis suoraan lapsuudenkodistani miehen kotitilalle. Sinä vuonna tehtiin päätös – tai enhän minä siihen juuri suuremmin osannut sanoa juuta enkä jaata – uuden navetan rakentamisesta ja eläinmäärän 2,5 kertaistamisesta. Minä kävin rakennusaikana ensimmäisen vuoden agrologin opintoja monimuotokoulutuksena ja muun ajan hoidin appivanhempien kanssa navettatöitä mieheni ollessa pääasiassa pihan toisella laidalla rakennustyömaalla. Vanha pari rakensi samana vuonna itselleen uuden tuvan ja seuraavana keväänä jäimme miehen kanssa kaksin asuttamaan tilaa.
Se ei ollut helppoa aikaa ja meidän välimme appivanhempien kanssa aika-ajoin kiristyi – mutta asiat on saatu selväksi ja toimeen on tultu huolimatta vanhan isännän stereotyyppisestä vanhan isännän syndroomasta yrittää edelleen laittaa lusikkansa tilan kaikkiin töihin ja sekoittaa pakkaa. Anopin kanssa ollaan pysyttä asiallisissa väleissä, vaikka välillä vuosikymmenten välinen kuilu on luonut omat haasteensa ja yhteenottonsa.

Itse en ole ollut helpoin ihminen etenkään miehelleni, mutta vuosien aikana kasvanut ja aikuistunut huimasti siitä mitä tavatessamme ja ensimmäisinä vuosina olen ollut – no, millaisen esikuvan olen kotoani saanut äitini ja isäni välisestä suhteesta. Sytytyslanka on kasvattanut pituuttaan siitä viisitoistasenttisestä vähintäänkin viiteenkymmeneen metriin 😉

Menimme mieheni kanssa naimisiin saatuamme navetan valmiiksi, oltuamme yhdessä reilun 4v. Esikoisemme ja ainut lapsemme (toistaiseksi ei ole enempää tulossa) saimme reilu 3v sitten, rakastettu ja toivottu lapsi, vaikka pakko minun on tunnustaa, ettei se täysin omaa halua ollut. Ulkopuoliset paineet ja ahdistusta aiheuttavat odotukset sai minut antamaan periksi vaikka en lasta olisi silloin aivan vielä halunnut. Kiitollinen olen tyttärestä, ja siitä, että hän on saanut olla terve ja iloinen, pirteä tyttö.

Kuten aluksi sanoin, rakastan miestäni ja lastani, enkä halua enkä toivo heille mitään pahaa. Joskus olen, ihan teinistä asti, ajatellut, että olisi parempi jos kuolisin pois – en olisi aiheuttamassa vaivaa ja murhetta kenellekään. Nyttemmin en tyttäreni vuoksi voi sellaista todella miettiä, vaikka välillä niitäkin hetkiä tulee, että ehkä kaikkien olisi parempi ilman minua.

Mitä tulee yhteiseloon mieheni kanssa… kyllä, rakastan häntä ja minun on ihan hyvä olla hänen kanssaan. Mutta… meillä ei ole intohimoa, ei seksiä. Tai kovin syvällistä suhdetta. Seksi ei ole ongelma, se on aina ollut minulle vähän kuin välttämätön paha.

Tämä on ihan kamalaa, sillä en halua olla kiittämätön – minulla on hyvä ja hieno mies, hän on hyvä isä ihanalle lapsellemme. Meillä on koti ja leipä tulee pöytään, vaikka ei tilanpidolla rikastumaan pääse, tulee siinä sivussa eläneeksi. Töitä on ihan riittävästi molemmille, väsyneitäkin tottakai olemme, mitä sitä kieltämään.

Hirveitä tässä on, että minulla on jo useamman vuoden ollut tunteita toista miestä kohtaan – mitään konkreettista ei ole tapahtunut hänen ja minun välillä, enkä usko että meistä kumpikaan mihinkään päin mitään aloitetta tekee, itsestäni olen varma ja uskon, ettei hänkään. Jos hänellä edes mitään tunteina minua kohtaan on. Hän ei ole mitenkään sen erikoisempi kuin oma mieheni, he ovat itseasiassa hyvin samantyyppisiä. Mutta jokin tässä toisessa miehessä vetoaa – ehkä se, että hän on muutaman vuoden vanhempi ja henkisesti aikuisempi kuin mieheni. Se on ehkä ainut asia, jota miehessäni kaipaan… hieman aikuisempaa ja miehisempää otetta elämään ja asioihin. Ja ripeämpää toimintaa.

Olen niin kauan pohtinut yksikseni näitä asioita ja tilanteita, ja etenkin kun nyt viime vuosina olen alkanut ymmärtämään miten paljon monet lapsuuden asiat vaikuttavat meihin aikuisiässä… pelkästään ajattelutapaan ja suhtautumiseen eri asioihin.

Tietenkin yritän olla tyttärelleni parempi äiti ja luoda perustaa paremmalle suhteelle kuin mikä on ollut itseni ja oman äitini kanssa… (Voisi kysyä, että niin mikä suhde? Koskaan emme ole läheisiä olleet.) Palaan lukemaan ja jatkamaan viestiä ja omaa pohdintaani tuonnempana… nyt kutsuu tytön hoitoon vienti.

Kiitos ja anteeksi äärimmäisen sekavasta ajatuksenjuoksusta.