Olen seurannut keskusteluja täällä jonkin aikaa, ja nyt tuntuu siltä, että on minunkin on aika avautua. En ole oikein löytänyt yhtään keskustelua, jossa kuvailtaisiin samanlaista tilannetta kuin omani.

Olen parikymppinen nuori nainen, aloitin tänä vuonna opiskelut ammattikorkeassa ja minulla on vakituinen työ. Olen viimeiset pari vuotta ollut enemmän tai vähemmän yksin, sillä kivuliaan eron jälkeen kukaan ei tuntunut sellaiselta, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni.

Alkuvuodesta kaikki kuitenkin muuttui. En uskonut, että voisin löytää ihmistä, jolle uskaltaisin olla avoin ja näyttää kaiken, mitä minussa on. Aivan tyhjästä eteeni kuitenkin ilmestyi mies, joka iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. Melkeinpä heti ensitreffien jälkeen hän alkoi majailla luonani, koska hänen kämppäänsä remontoitiin. Ihmeellistä oli, miten tämä ei häirinnyt minua yhtään. Koskaan aiemmin en ole päästänyt omalle reviirilleni ketään noin helposti. Olen siinä mielessä melko erakko, etten juuri välitä vieraista kotonani, en halua ihmisiä liian lähelle itseäni.

Hän tuntui nauttivat samoista asioista kuin minäkin, tavallisesta yhdessäolosta, siitä että on joku jolle puhua kaikista maailman asioista. Seksikin on mahtavaa. Tunnen löytäneeni ihmisen, josta en voi päästää irti. Tämä on tuntunut suuremmalta kuin mikään aiemmin.

Tälle ihmiselle uskalsin avautua aivan täysin kaikkine vikoineni ja epävarmuuksineni, vaikka tiesin, että tulevaisuudesta ei voi tietää mitään. Hän on puolisen vuotta sitten eronnut tyttöystävästään, jota hän rakasti kuin mielipuoli, vaikka suhde ei täyttänytkään hänen tarpeitaan ja odotuksiaan. Vaikeudet alkoivat, kun hän koki, ettei pysty antamaan minulle rakkautta, mitä kaipaan. Särkyneellä sydämellä ei voi rakastua.

Hän on tavallaan jättänyt minut nyt kaksi kertaa, vaikka varsinaisesti emme olekaan seurustelleet. Hän sanoo, ettei tiedä, kuka on ja mihin hän on menossa, että hän tuntee itsensä kylmäksi eikä kykene tuntemaan. Hän ei halua apua päänsä selvittämiseen, tai kuten hän itse sanoo, laskeutumaan minun päälleni.

Hän on yrittänyt päästää minua lähelleen ja nauttinut siitä aina, kun se on hetkellisesti onnistunut. Hän on todennut, että minä saan hänen sisällään heräämään pienen lämmön siinä aukossa, jonka hänen edellinen tyttöystävänsä häneen jätti. Kuitenkin hän työntää minut lopulta pois sanoen, ettei kykene antamaan minulle mitään, eikä haluaisi vastaanottaa sitä kaikkea mitä minulla on hänelle antaa, se olisi väärin, koska en itse saa mitään.

Olemme keskustelleet paljon aina näiden kriisien sattuessa, ja hän on lopulta aina tullut siihen tulokseen, että meidän välillämme on jotain merkittävää, mistä pitäisi yrittää pitää kiinni. Hän sanoo, että haluaisi uskaltaa enemmän, mutta häntä pelottaa.

Minä olen rakastunut aivan kertaheitolla, mikä ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Aiemmat suhteeni ovat alkaneet hyvin varovasti, koska en ole uskaltanut luottaa toiseen enkä ole halunnut päästää ketään liian lähelle, sillä olen tiennyt ettei suhteesta tule loppupeleissä mitään. Nyt on käynyt toisin, ja jaksan edelleen uskoa, että tässä miehessä on jotain todella merkittävää.

Tilanne on tällä hetkellä enemmän kuin raastava. Olimme juuri saaneet juteltua ja sovittua, että seurailemme tilannettamme, että vielä yrittäisimme. Olen sanonut, etten vaadi häneltä sitoutumista sillä tiedän, ettei hän pysty siihen. Olen kuitenkin toivonut, että jatkaisimme niin kuin tähän asti; näemme silloin kun ehdimme ja nautimme niistä hetkistä jotka vietämme yhdessä, ja katsomme, mitä siitä kehittyisi.

Viikonloppuna hän kuitenkin avatui minulle humalapäissään. Hän kokee, että olen hänelle taakka, joka estää häntä selvittämästä itseään. Taakalla hän tarkoittaa sitä, että minä rakastan häntä. Se saa hänet tuntemaan, että hänen pitäisi rakastaa myös, vaikka olen hänelle sanonut, etten voi sitä häneltä vaatia. Hän tolkuttaa minulle sitä, kuinka hän on niin hukassa itsensä kanssa, tuntee itsensä pedoksi ilman päätä. Hän ei halua kenenkään apua, hän ei haluaisi luopua minusta muttei siltikään tiedä mitä haluaa.

Odotan, että hän tulisi käymään, jotta voisimme jälleen jutella – jospa asiat taas kerran selviäisivät. En kuitenkaan enää tiedä mitä sanoa. Olen tarkoin välttänyt kaikenlaista painostamista ja vaatimuksia, koska en halua karkottaa häntä. Olen jättänyt sanomatta niin paljon. En kuitenkaan voi pyyhkiä tunteitani pois, ne on ovat niin suuria, etten ole koskaan aiemmin kokenut mitään samankaltaistakaan edes ensirakkauteni kanssa. En kuitenkaan ajattele olevani rakkaudessani sokea, naiivi ehkä kylläkin, kun jaksan uskoa tähän.

Hän on jossitellut minulle tyylillä ”kunpa olisimme tavanneet pari vuotta myöhemmin”. Jaksan edelleen toivoa, että hän jonain päivänä haluaisi minut, mutten tiedä, mistä keksin voimaa odottaa. Hän tietää olevansa masentunut, muttei halua apua. Olen sanonut, etten rupea pelastamaan häntä, mutta haluaisin seistä hänen vierellään siltä varalta, että hän tarvitsee tukea.

En tiedä, miten jaksan jos hän päättää pyyhkiä minut elämästään, mutten osaa kuvitella kuinka kestän tätä epätietoisuutta, soutamista ja huopaamistakaan. Olen niin kovin rikki ja ahdistunut. Mielialalääkkeet odottavat tuossa pöydällä, mutten ole uskaltanut aloittaa niiden syömistä, vaikka ehkä pitäisi.

Osaisiko joku kertoa omista samankaltaisista kokemuksistaan? Haluaisin kovasti kuulla, millaisia ajatuksia minun ”tapaukseni” muissa herättää. Kertomukseni on varmaan hiukan sekava, ja paljon jäi poiskin, mutta toivon, että joku osaisi sanoa edes jotain.