Anna mennä, päästä irti. Miksi roikkua suhteessa jossa toinen käy vieraissa ja ei "osaa sanoa" teidän tulevaisuudestanne?
Voiko kertomuksesi mukaan mikään suhteessanne muuttua parempaan suuntaan?
Ei, ellei molemmat sitä tahdo, se ei riitä, että vain sinä tahdot.

Näin vaimosi kannalta ajatellen, hänen on helppo tehdä mitä tekee, kun sinä teet yhä kaikkesi. Miksi? Ero, tekee vieraissa käymisen aivan erilaiseksi, siinä ei ole enää mitään jännitystä, hohto siitä hiipuu eron myötä pois. Mutta eihän vaimosi näe tätä, kun yrität ja yrität.

Lakkaa yrittäminen suhteenne eteen. Hoida itsesi kuntoon ja aloita uusi elämä jonkun muun kanssa, jolle sinä olet tärkeä.
Voimia ratkaisuissasi!

Kiitos,reetu.

Ongelmahan tässä on juuri se,että koska rakkauteni vaimoa kohtaan on kaikesta huolimatta niin suuri,että tuntuu kuin kävelisi loputtomassa pimeydessä ilman häntä. Olen "valitettavasti" ajautunut siihen tilanteeseen että hän on kaikkeni.

Tottakai suhteessa on oltava molempien täysillä mukana,ei siis tällä tavalla,mutta päässä pyörii ajatus että tämä on vain vaimollani ohi menevä vaihe,ja että hän herää huomaamaan onnensa löytyvän minun sylistäni.

Yhteisen elämän lopettaminen,muistojen repiminen piloille,se kaikki on liian raskasta.

Naisia on maailma puolillaan,mutta ei sellaisia kun vaimoni on,silloin kun kaikki on hyvin. Jaksan uskoa tulevaisuuteen,mutta jos siitä puuttuu tämä elämäni aurinko,kaikkinainen ilo,niin en tiedä kunka pitkälle jaksan enää vaeltaa.

Kuinka paljon vaimosi nykyisellään tuottaa sinulle iloa ja onnea? Ja jos tämä vaikka olisikin ohimenevä vaihe, jaksaisitko sen, että hän reagoisi tulevaisuudessakin mahdollisiin vaikeisiin vuosiin (tai vuosikymmeniin?) pettämällä sinua ja pitämällä sinua ikään kuin tyhjän päällä liittonne jatkumisen kannalta?

Ehkä sinulle voisi tehdä hyvää saada aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun toisen kanssa. Ilman pettämisten tai väkivallasta johtuvan syyllisyyden taakkaa. Niitä ainoita oikeita kun on maailmassa aina enemmänkin kuin se yksi ja tämä nykyinen ei tunnu panostavan suhteeseenne lainkaan samalla tavalla, kuin sinä. Jolle kulle sinä voisit olla maailma, mutta nyt olet vain kynnysmattona. Ja asuntoja on maailma täynnä, parempi onnellisena yksiössä, kuin onnettomana omakotitalossa.

Toki jos sinusta tuntuu, että ainoa ratkaisu joka sinut voisi tehdä onnelliseksi, on koittaa korjata liittonne niin voisitte kokeilla käydä yhdessä parisuhdeterapeutilla. Tai sitten ottaa hieman pesäeroa. Näin vaimosikin ehkä huomaisi, ettei hän olekkaan korvaamaton ja että sinulla on kyllä ihan omakin elämäsi. Roikkuva ja säälittävä mies ei herätä niinkään myötätuntoa, kuin inhoa.

Koita pitää itsesi kasassa, tapahtui mitä tapahtui. Voimia 🙂🌻

SadMan83 kirjoitti 10.10.2008 15:55

Ongelmahan tässä on juuri se,että koska rakkauteni vaimoa kohtaan on kaikesta huolimatta niin suuri,että tuntuu kuin kävelisi loputtomassa pimeydessä ilman häntä. Olen "valitettavasti" ajautunut siihen tilanteeseen että hän on kaikkeni.

Tottakai suhteessa on oltava molempien täysillä mukana,ei siis tällä tavalla,mutta päässä pyörii ajatus että tämä on vain vaimollani ohi menevä vaihe,ja että hän herää huomaamaan onnensa löytyvän minun sylistäni.

Yhteisen elämän lopettaminen,muistojen repiminen piloille,se kaikki on liian raskasta.

Naisia on maailma puolillaan,mutta ei sellaisia kun vaimoni on,silloin kun kaikki on hyvin.

Oletko varma, että kysymys on rakkaudesta? Olisiko pikemmin kysymys hylätyksi tulemisen pelosta, yksin jäämisestä. Tiedätkö, että se on parempaa kuitenkin kuin tilanne missä nyt elät. Elät suhteessa joka tuhoaa sinua, sinua ihmisenä ja persoonana.

Vaimosi ei rakasta sinua, jos rakastaisi ei pettäisi. Se mikä ihanuus hänessä on välillä kun "kaikki on hyvin" johtuu syyllisyydestä mitä hän ajoittain tuntee. Syyllisyys ei kuitenkaan estä jatkamasta elämän tapaa.

Voisit olla ykkösexäni 20vuotta sitten. Petin häntä. Hän oli tunne-elämältään niin lukkiutunut ettei kyennyt vastaamaan tarpeitani emotionaalisesti. Kun sitten ihastuin toiseen, hän olisi ollut valmis tekemään kaikkensa että avioliittomme jatkuu. Ja kyllähän se jatkui, meillä oli pieniä lapsia. Jos hän siinä tilanteessa olisi sanonut, ettei kykene tähän (niinkuin ei kyennytkään) ja haluaa erota, olisin luultavammin jättänyt ihastukseni ja alkanut kehittämään suhdettani häneen. Mutta koska hän ei niin tehnyt suhde jatkui useita vuosia (tosin exäni luuli sen loppuneen). Se miksi hänestä sitten kuitenkin tuli exä, johtui suurimmaksi osaksi siitä, ettei hän kuitenkaan syvällä sisimmässään koskaan antanut minulle anteeksi pettämistäni ja osittain siksi, että valitsemani elämäntapa oli pakenemista avioliitostani ja se jatkui, kohde vain vaihtui.
Sitten kun erosimme, ei hän silloinkaan halunnut sitä. Minulle se oli ainut keino päästä elämäntavastani. Näin pitkän ajan jälkikäteen ajateltuna jos exä olisi tuolloin ensimmäisellä kerralla laittanut minut valinnan eteen olisin valinnut hänet ja lapset. Kun ajattelen tilannetta, loukkasin häntä anteeksiantamattomalla tavalla. Loukkaisin häntä niin, etten koskaan edes odota anteeksiantoaan. Okeasti tuona aikana ei hänellä ollut juurikaan merkitystä minulle itselleni. Minulle oli aivan sama mitä hän tekee, tärkeintä olin minä itse.
Pystyin tekemään hänen selkänsä takana aivan mitä vain ilman, että tunsin pienintäkään omantunnon pistosta.

Tällä kokemuksella haluan että mietit seuraavia asioita. Kykenetkö todella, todella antamaan anteeksi vaimollesi? Oletko laittanut vaimoasi valinnan eteen?
Vaimosi elää omaa kehitystään, vaihe menee luonnolisesti joskus ohi, mutta meneekö sinä aikana kun sinä olet hänen miehensä? Hän elää omaa tuskaansa, mutta ei halua sinua ystäväkseen/kumppanikseen tuolle taipaleelle. Arvaapa miksi? Silloin hän menettäisi valtansa sinuun. Luuletko, että hän tuntee omantunnon pistoksia? Oletatko hänen ajattelevan asiota sinun kannaltasi? Merkitseekö se mitä sinä tunnet sisälläsi hänelle jotain?

Haluaisin, että näkisit omat mahdollisuutesi. Nyt et niitä kykene näkemään, vaimosi käytöksen aiheuttaman surun takia. Voisitko ajatella, että olet kuitenkin niin fiksu mukava mies, että ansaitset naisen joka rakastaa ja kunnioittaa sinua ja johon voi luottaa? Ero on aina raskas prosessi, mutta joissakin tapauksissa se on ainut vaihtoehto. Älä pelkää tulevaa, kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. 🙂

Kiitokset tuesta ja ymmärryksestä 🙂

Vaimoni silminnähden katuu tekojaan,mutta kuitenkin sanoo että se on hänen elämäntapansa ja ei halua että hänen tapojaan muutetaan,koska muuten hän ei kelpaisi sellaisenaan kun hän on. Mutta aina ei näin ollut. Tänä vuonna hän on muuttunut radikaalisti toiseksi ihmiseksi,ja haluan uskoa että see johtuu hänen uusvanhoista kavereistaan. En tietenkään halua häntä ihmisenä muuttaa,sehän olisi väärin,rakastan sitä ihmistä. Hän tietää kyllä tekojensa vääryyden,ja tietää satuttavansa minua niillä. Kuitenkin kyse on lähinnä siitä,että molemmat olemme virheitä tehneet. Anteeksi antaminen on vaikeaa,mutta eikö rakkauden mittari ole se,kuinka paljon pystyy anteeksiantamaan ja unohtamaan? minä todellakin,syvällä sydämessäni pystyn vaimolleni anteeksi antamaan,jopa jotenkin ymmärrän hänen valintojaan. Se,että pystyykö hän anteeksi antamaan minulle,onkin eri juttu.

Kyllä varmasti pärjäisin yksinkin,olen ennenkin pärjännyt,mutta en halua sellaista tulevaisuutta,kuulun vaimoni vierelle,niin ylä kuin alamäessäkin. Loputtomiin en jaksa yrittää,mutta mielestäni vielä ei ole aika luovuttaa. Olen laittanut vaimoni valinnan eteen useammankin kerran. Saatan olla säälittävä raukka,mutta toivon että hän valitsee turvallisen tulevaisuuden kanssani,mieluummin kuin hetken huuman ja vaarantaa terveytensä "kavereidensa" kanssa.

Tänään kävin ekan kerran psykiatrin pakeilla,ja sain masennukseen lääkkeitä,saa nähä miten ne tehoavat.