Ei ole kukaan sinulle vastannut?

minä vastaan. Koska oma huutoni on ihan samnalaista ollut. Huuto tyhjyyteen josta kukaan ei vastaa. Niinkauan huudan että vastaa.

Kauhean paha olo josta ei irti pääse, niin tai ainakin siltä tuntui... kunnes on alkanut päivä paistaa risukasaankin ja ei ihan enää niin paha olo ollut.

Aika, ikävä kyllä, aika tekee tehtävänsä. Suru ja ikävä taittuu. Kun on elämänsä liikaa perustanut toisen ihmisen varaan niin yksin jääminen on kamalaa. Sen päätin etten enää ikinä perusta omaa elämääni kenenkään varaan vaan elän ihan omaa elämää, yksin ja yhdessä mutta erillään, tässä ja nyt.

Kiitos vastauksestasi

Olet oikeassa että tarvitaan aikaa

ja taas aikaa, aikaa ha enemmän aikaa.

Kaikkeen tottuu... masennukseen,

ahdistuneisuuteen, toivottomuuteen ja mitäänsanomsttomuuteen..

Uusi "normaali" elämä  joka ei ole minkään arvoinen

kaikkeen tottuu....

Pahinta ja vaikeinta on koska iäkkään isäni tytär tapettiin raasti ( kylläkin hyvin kauan sitten) tämä asia on kuitenkin sellainen mitä ei koskaan unohda ja vieläkin aika ajoin se tuntuu pahalta

Mutta ei se riitä...hänen vaimonsa teki itsemurhan (kylläkin useita vuosia myöhemmin

Minun on jaksettava isäni tähden

hän ei totisesti tarvitse enempää vaikeuksia, surua elämäänsä

Tämä on vaikein tehtävä sillä itseltäni on kaikki toivo ja elämänhalu mennyttä elämällä eikä maailmalla ole mitään tarjottavaa eikä minulla maailmalle eikä elämälle

On vain tyhjyys ja mitäänsanomattomuus

Minulla jolla ei ole mitään eikä ketään

musta aukko tyhjyys jossa asuu masennus,, ahdistus

Sanokaa että ryven itsesäälissä, sanokaa että olen marttyyri olen itsekäs kiittämätön

No reason to live

Huomenta. Olen alkanut kirjoittamaan tuntemuksiani vihkoon joka päivä. Sitten luen niitä ja huomaankin ettei se olotila ole niin paha joka hetki kuin se on jonakin hetkenä, mieli vaihtelee.

Suru on takaraivossa jossain ja sinne se varmaan koteloituu ajan myötä. Menneitä ei voi vain poistaa, ne on mukana.

Äidilläni kuoli lapsia kun hän oli nuori äiti, eikä hän lakannut heitä muistamasta, eikä tarvitsekaan, he olivat osa hänen elämäänsä. Anopillani myös kuoli aikuisia lapsia eri sairauteen, silti hän oli iloinen ja uskoi että hänen lapsillaan oli hyvä olla. Eli heistä saan voimaa siihen että surut kuuluu elämään ja minäkin kannan suruni yhtä arvokkaasti kuin he. Oikeastaan he ovat malliesimerkkiä minulle. Olleet aina. Nyt sen tajusin kun luin täällä, suru kuuluu elämään yhtä paljon kuin ilokin. Jännä juttu. Pitää oikein miettiä nyt tuota asiaa. Ja etten jäisi suruun vellomaan liian pitkäksi aikaa....