Pysyäkö yhdessä vai erota?
Olen todellisessa kriisissä lähinnä itseni ja tunteideni kanssa, en edes tiedä mistä aloittaisin kertomisen. Pakko kuitenkin saada suollettua asia anonyymisti ulos, ja josko joku osaisi kommentoida, neuvoa tai edes jotain.
Olen 30-vuotias nainen, äiti 8- ja 9-vuotiaille lapsille, naimisissa 10 vuotta. Mieheni on minua 11 vuotta vanhempi. Suhteemme eteni nopeasti, seurustelimme hieman yli vuoden ennen naimisiinmenoa, josta puoli vuotta eteenpäin saimme ensimmäisen lapsen, 1v 3kk päästä toinen. Suhteessamme on ollut niin hyviä, kuin huonojakin aikoja.
Vuosien saatossa mieheni on kohdellut minua huonosti, harvemmin fyysisesti, enemmänkin henkisesti. Mykkäkoulua, mitätöimistä, halveksuntaa, rivien välistä huorittelua (makaan jokaisen vastaantulijan ja työkaverin kanssa), eristämistä.. Myös lapsiin hän on kiukkuaan kohdistanut, joitain kertoja tukistamalla ja lyömällä. Enemmän huutanut ja uhkaillut.
Suhteessamme on toki hyviäkin hetkiä, jolloin tunnen olevani tärkeä ja rakastettu. Mieheni tienaa hyvin ja on tehnyt kalliita hankintoja, huolehtinut lapsista ja osittain minunkin tarpeistani.
Nyt olen kuitenkin saanut toisenlaista huomiota eräältä toiselta mieheltä, johon en ole uskollisena ihmisenä voinut antaa vastakaikua (vaikka osa minusta huutaa antamaan). Tämä huomio on kuitenkin saanut luonnollisesti itsetuntoni ja arvoni kohoamaan ja ymmärtämään, etten ansaitse tällaista kohtelua, mitä mieheni minulle antaa. Omaan muutenkin huonon itsetunnon ja olen äärimmäisen kiltti ihminen, en haluaisi loukata ketään tai kenenkään tunteita. Tunnen tarvetta miellyttää muita, auttaa aina kun joku apua tarvitsee.
Olen alkanut miettiä, olisiko parempi laittaa ns. lusikat jakoon. Jättää kaikki hyvät ja huonot hetket taakse ja muuttaa omilleen. Tunnen kuitenkin jonkinlaista velvoitetta olla yhdessä aviomieheni kanssa. Hän on kustantanut suurimmaksi osaksi elämiseni ja hankintamme. Mutta jos hän jatkaa henkistä pahoinpitelyä, en voi jatkaa avioliittoa. Kuinka paljon minun tarvitsee sietää? Pärjäänkö omillani?
Hei Sekaluutta!
Jos englannintaitosi ovat riittävät, hyötyisit varmasti katselemalla ja kuuntelemalla Youtubesta Lisa A. Romano -nimisen valmentajan videoita (ovat täysin ilmaisia). Hän puhuu monista psykologisista ilmiöistä, mutta sinulle sopivia avainsanoja voisivat olla codependency ja passive-aggressive. Olen itse saanut paljon uutta ymmärrystä itsestäni ja jo kauan sitten tapahtuneesta erostani häntä kuuntelemalla. Suosittelen!
Kiitos vinkistä, kuuntelen aivan varmasti enemmän jahka saan tehdä sen rauhassa.
Olen edelleen aivan pihalla, mitä minun tulisi tehdä tai ajatella. Mieheni aloitti tänään mykkäkoulun, jota voi jatkua huomisaamuun tai seuraavan viikon. Koskaan en tiedä, kuinka kauan mökötetään. Tämä hajottaa minua sisältä niin pahasti, jo vuosien ajan, en tiedä kuinka kauan jaksan.
Olenko raukkamainen jos vain otan ja lähden, sanomatta sanaakaan? Vai kestänkö taas mykkäkoulua päivästä toiseen, kunnes kaikki on taas niinkuin mitään ei olisikaan tapahtunut? Miksi hän kohtelee minua näin, en ymmärrä.
Toisaalta pelottaa, että jos nyt lähden, joudun pahaan taloudelliseen ahdinkoon. Tilini ei ole tyhjä, muttei siellä sellaisia summia ole, että saisin asunnon saati kalusteita sinne. Täynnä tavaraa oleva ok-talomme on kalustettu lähestulkoon mieheni varoilla, mukaani ottaisin siis korkeintaan 1 kaapin, jonka perin isoäidiltäni. Avioehtoa meillä ei ole, mutten ole ihminen, joka olisi materian tai rahan perään. Avioehtoa en halunnut, sillä uskoin, että rakkaus riittää vakuudeksi..
En voi kuitenkaan sanoa, etten (jollain kierolla tavalla?) rakastaisi miestäni. En vain jaksa hänen käytöstään minua kohtaan. Seksiä välillämme on silloin, kun emme riitele. Pettämistä hän ei ole myöntänyt, vaikkakin luottamukseni on rikkonut tavalla, jota en koskaan voi antaa anteeksi, olen luvannut yrittää unohtaa. Sekin kalvaa mielessäni, kun aikoinaan sovittiin, ettei toisiin kosketa millään muotoa.
Olen jutellut lasten kanssa heidän suhtautumisesta isäänsä. He tietenkin rakastavat isäänsä yli kaiken, mutta myös pelkäävät häntä. Kuten minäkin. Mieheni ei ole alkoholisti, vaikka olutta tissuttelee viikollakin 1-5 tölkkiä, toisinaan enemmänkin. Kerran humalassa ollessaan hän huusi lastemme edessä minulle, se oli yksi niistä monista kerroista kun tosissaan luulin hänen käyvän päälleni. Mutta sekin oli vain henkistä päälle käymistä, eli ei näkyviä jälkiä silloinkaan. Olisi niin paljon helpompi lähteä, jos voisin ulkopuolisille näyttää, mitä hän on minulle tehnyt. Nyt minulla on vain jäljet sisälläni, mielessä, sydämessä, sielussa.. Oli lohdutonta kuulla lasten itkevän ja katsoa heidän pakenevan tilannetta, jossa isä huutaa äidille. Ja ehkä lohduttomampaa näin jälkikäteen on ajatella, että lapset huusivat äidilleen, että lähdetään kotiin..
Kuinka tästä eteenpäin? Jos edes joku haluaisi kertoa omakohtaisen kokemuksensa, kuinka päästä ajatuksissa tilanteen herraksi. Liittoon jääminen vaatisi paljon keskustelua miehen kanssa, myös ammattiapua, mutta hän ei ole aiemminkaan ehdotuksiini suostunut. Olen kuitenkin huomannut, että puhumalla tilanne korjaantuu vain hetkeksi, sitten taas mennään samaan vanhaan malliin. En tunne tälläkään hetkellä olevani kovinkaan arvokas. Edes saunassakäyntini ei tunnu olevan omissa käsissäni.. sinne on mentävä vaikken haluaisi, tai muuten..