Puoliso sairastunut masennukseen n. 17 vuotta sitten. Välillä on aikoja jolloin masennus ei niinkään vaivaa, mutta muutaman vuoden välein se putkahtaa päälle ja silloin on hankalaa aikaa. Masennuslääkkeitä hän on syönyt melkein koko tämän ajan ja nyt viime talvena alkoi taas masennusjakso jota on kestänyt tänne asti ja lääkkeitä on lisätty, vaihdettu, yms.. Nyt aloitettiin pari viikkoa sitten sähköhoidot hanelle ja niistä onkin ollut hyvin apua. Mutta itse en jaksa osaa nauttia tästä tilanteesta kun on niin väsynyt olo tästä masennusjaksosta. Jotenkin ollaan kasvettu ernleen, ei oikein osata keskustellakkaan juuri muusta kuin hänen hoidoista. Kevät, kesä ja syksy olivat vaikeita. Usein piti pelätä milloin tulee ikäviä uutisia ja hän on tehnyt itselleen jotain, se oli rankkaa, vaikkakin välillä ajattelin että tehköön mitä vain, ei vaan jaksanut. Lapsista jotka jo suht isoja toinen jo asuu omassa kodissa on myös huoli, vaikkakin keskusteltu on heidänkin kanssa tästä isän masennuksesta avoimesti. Hän joutui alkukesästä jäämään sairaslomalle jolla edelleen on. Tuntuu kuin kaikki oltaisiin menty hänen ehdoillaan, tai oikeastaan ei olla tehty tai menty minnekkään. Jotenkin hänen persoonansakkin on muuttunut noitten masennuslääkkeitten myötä ja tottahan se onkin että ne muuttaa ihmistä. Eroakin olen ajatellut välillä, mutta tuntuu ettei ole voimia semmoiseen possakkaan ja enemmistö kuitenkin kärsisi siitäkin ratkaisusta. Olemme aina olleet tavallinen yhdessä viihtyvä perhe. On koti, mökki, työ paikat ja terveet lapset yms joten kaiken pitäisi olla hyvin, mut kun tuntuu ettei näin ole. Miten te joilla saman suuntaisia ongelmia on ollut olette selvinneet niistä.
Minun mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Kuinka pitkiä miehelläsi yleensä on masennus jaksot? Kuulostaa, että todella pitkiä. Ne on todella rankaa aikaa koko perheelle. Itse olen sen jälkeen kun lapset ovat syntyneet, yrittänyt elää mahdollisimman normaalia elämää lasten ehdoilla. Vaikka eihän sille mitään voi, että se vaikuttaa todella paljon kaikkien elämään ja menemisiin. Sinulla on masennuksesta todella pitkä kokemus. Minulla on noin 8 vuoden kokemus "vasta"! Kuitenkin samat ajatukset on pyörineet joka kerta kun masennus on ollut päällä. Meillä on sitten vielä se ongelma, että nykyisin osaan jo pelätä masennuksen jälkeen mania kautta. Masennus jaksossa mies tarrautuu minun ja olen ainut (lasten lisäksi) mitä hänellä on. Mania kaudella tuntuu, että olen vain ilmaa. Tilannettamme on mutkistanut nyt se, että mieheni petti & valehteli minulle vuoden. Enemmän tarinaa voit lukea minun aloittamasta ketjusta.
Miten teidän väliajat menee? Kerroit myös persoonan muutoksesta! Kertoisitko tarkemmin? Itse olen myös sitä miettinyt useasti, että onko muuttunut!Itse en enää oikein tiedä milloiin mieheni on oma itsensä ja milloin "sairas"!
Päivitellään tähän ketjuun hiukan meidän tilannetta.
Vaimo jäi kiinni vuosien pettämisestään viime keväänä 🤕
Itse olisin ollut täysin valmis sanomaan, että 20 vuoden suhteemme oli sitten tässä. Minulla oli kaikki katsottuna valmiiksi: asunto, avioerohakemukset, osituspaperit jne... Olisi vain pitänyt lähteä ja hankkia oma elämä.
Mutta 20 vuotta ja kolme lasta on liikaa hukkaan heitettäväksi. Vaimo halusi vielä viimeisen mahdollisuuden. Annoin sen.
Tuli kesä, tilanne tuntui parantuneen (jos se nyt koskaan paranee, epäluulo tulee kytemään aina) ja sitten vaimon isä kuoli.
Jos tällä hetkellä pitäisi diagnosoida, niin vaimoni on sairastunut masennukseen. Mikään ei kiinnosta. Mikään ei liikauta. Millään ei ole mitään väliä. Talouden pyörittäminen kaatuu kokonaisuudessaan minun niskaani. Siis aivan kaikki. Toki olin jo aiemmin tehnyt enemmän kuin osuuteni kotitöistä, mutta nyt ne loputkin valuu minun niskaan. Puolisoni on aina väsynyt. Ihan sama oliko takana pitkät yöunet, pitkät viikonloppuaamut, aina väsyttää. Itse olen viimeiset 12 vuotta noussut lasten kanssa ylös aamuisin. Jokaikinen aamu.
Se, että kiinnostaako häntä haketua hoitoon, niin ei pätkääkään. "Mitä se kuitenkaan auttaisi?"
Seksielämämme on kuihtunut täysin kasaan. Kaipaisin edes läheisyyttä. Olemme puhuneet. Ei vaan pysty. Hänen haluttomuutensa on minun tuomioni selibaattiin. Tekisi mieli avautua, että miten tässä näin kävi. Miten tämä kaikki kaatui minun syliini? Enhän minä edes käynyt vieraissa?
Olisi pitänyt vain lähteä keväällä. Nyt olen jumissa sairaan puolison kanssa. Joku sanoo, että pitää olla myös itsekäs jotta selviää petetyksi tulemisesta. Mutta miten voi olla itsekäs kun toinen ei kykene kannattelemaan edes itseään.
Päivitellään hieman missä mennään puolisoni masennuksen suhteen.
Vaimoni on nyt hakeutumassa psykiatrin vastaanotolle ja todennäköisesti sieltä tulee diagnoosina pitkään jatkunut masennus, joka on ollut pinnan alla kytevänä jo pitkään. Kyllä merkit ovat niin kohdillaan. Olenhan vaimoni syrjäänvetäytymisen vaistonnut jo vuosien ajan sekä jatkuvan väsymyksen ja yöheräilyn, mutta en ole osannut kiinnittää siihen huomiota sen tarkemmin. On vain pitänyt painaa lasten kanssa eteen päin ja pyöräyttää kodin hoito siinä sivussa. En ole edes osannut vaatia häneltä enempää osallistumista arjen pyörittämiseen.
Vaimollani on myös ollut pitkään itsetuhoisia ajatuksia itsestään ja on elänyt hieman hälläväliä asenteella, jolloin myös meidän parisuhteemme on saanut osansa pettämisen muodossa. Se on ollut hänelle tapa hakea kontrollia, mutta valitettavasti se on ollut todella tuhoisaa meidän parisuhteen kannalta.
Keväällä kun tämä tuli ilmi, niin ero oli lähellä, mutta minä päätin antaa anteeksi ja halusin jatkaa. Mutta vaimoni putosi syvemmälle kuoppaan josta ei pääse ylös. Kaiken kruunasi vielä isänsä kuolema kesällä ja nyt kotona joutuu vaistoamaan milloin on hyvä päivä ja milloin ei. Milloin ollaan vajoamassa mustaan aukkoon ja milloin jaksetaan taas lähteä pihalle harvavoimaan tai lasten kanssa leikkimään. Hyviä päiviä on aika harvassa.
En tiedä miten mennä eteen päin. Todennäköisesti sieltä on tulossa ainakin mielialalääkitys, mutta henkilökohtaisesti kokisin, että puolisoni hyötyisi myös terapiasta mutta siihen häntä on todella vaikea saada.
Mielialalääkkeistä puheenollen, kuinka paljon se muuttaa ihmisen persoonaa? Onko vaimoni tulevaisuudessa vain ontto kuori jossa ei ole enää jäljellä sitä elämäniloista naista johon aikoinaan ihastuin ja rakastuin? Toisaalta siitä ihmisestä ei nytkään ole enää kuin muisto jäljellä, joten samapa tuo kai on. Olisi kiva, jos joskus vielä saisi tuntemansa ihmisen takaisin.
Nyt on masennus/ahdistus/paniikki... diagnosoitu ja mielialalääkitys aloitettu. Aloitus oli Venlafaxin nimisellä lääkkeellä ja aloitus oli alkuun kevyehkö, mutta asteittain voimistuva. Lääkkeellä pureudutaan aivojen kemialliseen toimintaan ja siinä ei haluta kovin nopeita tuloksia saadakaan aikaan.
Kuukausi takana ja jotain havaintoja: aikaisempi väsymys on muuttunut uneksi ja poikkeuksena aiempaan, nykyiset unet ovat yhtäjaksoisia illasta aamuun ilman yöheräilyitä. Se menee positiivisiin vaikutuksiin. Elämä ei enää ahdista niin etteikö pystyisi nukkumaan.
Toinen havainto minulla on puolisoni ruokahaluttomuudesta. Kun ei maistu niin ei maistu. Katsotaan onko ohimenevää, mutta annokset ovat pieniä ja esim. ilta- ja aamupala ovat jääneet kokonaan kun ei vain saa mitään suusta alas pakottamatta. Toki naisenahan tuo vain ajattelee, että onpa hyvä (vitsivitsi)
Ja kolmas sivuvaikutus onkin sitten täydellinen haluttomuus seksiin tai mihinkään siihen viittaavaan.
Korostan, että vasta kuukausi takana mielialalääkkeen kanssa. Mitkä vaikutuksista ovat pysyviä ja mitkä ohimeneviä, niin aika näyttää. Psykiatri oli todella tyytyväinen parantuneista yöunista: elimistö on päässyt eroon kriisitilanteesta ja fyysinen toipuminen on alkanut.
Pettämisitä sanoi lohduttaen puolisoani että olisi epäinhimillistä jos ei koskaan ihastuisi parisuhteen ulkopuoliseen. Eli nou hätä, shit happens ja life goes on. Puolisoni kuulemma kaipaa enemmän vaihtelua. Meidän pitäisi keksiä yhteinen harrastus. Mennä seikkailupuistoon ja plaa plaa plaa. Eli minulla on tunne, että puolisostani tehtiin uhri ja hänen oli ihan ok hakea vaihtelua muualta. On muuten niin allekirjoitusmateriaalia. Saakohan miehet samanlaisia neuvoja ja ohjeita, vai onko tuo naisten yksinoikeus näin luksuksenomaiseen ajatteluun?
No jatketaan tähän ketjuun miten masennuspotilaan hoito jatkuu. Mitään en odota, liikoja en toivo ja avioero voi tulla vaikka ensi viikolla. En yllättyisi.
Hei 🙂🌻
Keaton: mieheni sairastui myös masennukseen pettämisensä jälkeen ja oli tosi surkeana pari kuukautta. Hän joutui olemaan myös töistä pois. Päällimmäisinä tunteina hänellä oli häpeä, syyllisyydentunne ja ahdistus. Hän vain makasi sohvalla päivät pitkät. Oli joulunalusaika ja kaikki tietenkin kaatui minun vastuulleni joulujärjestelyiden suhteen.
Siinä tilanteessa itse patosin omat tunteeni ja mies alkoi parantua pikkuhiljaa. Olin kuin terapeutti hänelle.
Ei mennyt, kuin vajaa vuosi, kun omat voimani loppuivat. Sairastan parantumatonta fyysistä sairautta, joka rajoittaa kovien kipujen vuoksi elämääni.
Hain apua ja sain tosi hyvän sairaalapsykiatrin. Minulle aloitettiin myös Venlaflaxin, koska tuolloin minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Annosta nostettiin ja rinnalle laitettiin vielä Voxra jaksamista parantamaan. Oloni helpottui lääkityksen ja terapian myötä niin, että seuraavana kesänä lääkitystä osittain jo purettiin.
Nyt syön Venlaflaxinia 75mg/vrk lähinnä kipukynnyslääkkeenä.
Uskon tietäväni, miltä sinusta tilanteenne tuntuu: sinä olet petetty, trauman kokenut osapuoli mutta joudut venymään vaimosi huonon psyyketilan vuoksi. En vähättele vaimosi surua: oma isäni kuoli, kun valmistauduin synnytykseen reilut parikymppisenä. Kuitenkin vanhempien poismeno kuuluu luontevaan elämänkaareen. Surutyö on tehtävä ja luulen myös sinun olevan surullinen appesi poismenon vuoksi.
Tuo pettämisen vähättely on loukkaavaa: oma psykiatrini ei ole noin toiminut. Hän ymmärtää, miten raskas rooli minulla on ollut avioliitossamme, sillä pettämistä on ollut ennenkin ja mieheni oli väkivaltainen sairastumiseeni saakka.
Minusta sinä tarvitsisit kunnon keskusteluapua ja vastuuvapaata aikaa. Muuten loppuunpalaminen uhkaa sinunkin psyykettäsi.
Vaimosi voi myös paeta vastuutansa teoistaan teillä olevassa tilanteessa. Kuitenkin sinulla pitää olla mahdollisuus käsitellä pettämisen aiheuttamia tuntemuksia. Jos ei vaimosi siihen pysty, niin sitten sinun oman terapiasi kautta.
Mitään isoja päätöksiä ei kannata tehdä kriisin ollessa tuore. Ne ehtii tehdä, kun tilanne on edes jonkun verran tasoittunut.
Vaimosi on ilmeisesti pettänyt sinua jo aikaisemminkin? Kuinka silloin saitte asiat käsiteltyä?
Toivon sinulle kovasti voimia virtuaalihalauksen kera 🙂🌻
Voimia tulet nimittäin tarvitsemaan, sillä sinä olet nyt se, johon lapset tukeutuvat ja roolisi isänä on äärimmäisen tärkeä ☺️❤️
Lääkkeiden syöminen on kyllä niin kaksiteräinen miekka varsinkin jos niiden käyttö menee kokoaikaiseksi. Oma puoliso on nyt useamman vuoden syönyt masennuslääkettä, tosin enää minimimäärää. Itse olen myös lyhyen jakson verraan pariin otteeseen saanut. Omalta osalta voi sanoa että, kyllähän ne toimii niinkuin niiden tahdotaan leikaten kaikki huiput niin pahoista kuin hyvistä fiiliksistä ja etenkin noiden hyvien fiiliksien tukahtuminen ja seksi ei oikein sovi yhteen. Kaikki tuntuu vain suorittamiselta ja se "hekuma" häviää kokonaan. Toinen asia mikä minua häiritsi oli se että mikään ei enää tuntunut liikuttavan mitenkään. Olihan niistä hyviä puolia se että ajatukset pysyy paremmin kasassa ja niitä pystyy sellaisessa "pumpuli" olotilassa paremmin käsittelemään kun ne ei vedä mukanaan pahaan alakuloon. Yksi lääkkeistä aiheutti minulle ainakin sellaisen tunnottoman olon, että en enää halunnut syömistä jatkaa. Toinen olikin sitten jo huomattavasti parempi. Tosin senkin lopetin aikaisemmin kuin piti, koska en halunnut elää sellaisessa tasaisesaa olotilassa, tunsin sen vain niin luonnottomaksi.
Puolison osalta lääkkeet ja niiden aiheuttama haluttomuus on kyllä ollut sellainen kesto lausahdus näissä asioissa. Ymmärrän kyllä se varsinkin oman kokemuksen jälkeen, mutta se nyt ei kaikkea selitä meidän välillä.
Hei 🙂🌻
Kimppaan sinua Sisältäsekaisin siinä, että lääkkeet vie kärjen tuntemuksista mutta, jos ääripää on suisidaalisuus, kannattaa lääke aloittaa.
Siitä pääsee eroon pikkuhiljaa, kun käytölle ei ole enää tarvetta.
Mutta lääkkeet yksinomaan eivät ole keino paranemiseen, vaan oikeanlainen terapia täytyy olla tukimuotona.
Terapiasta minä koen olevan eniten hyötyä 🌻🙂🌻
Puolisoni sairastui masennukseen syksyllä melkein heti meidän häitten jälkeen, syynä oli uupumus töissä. Hänellä todettiin keskivaikea masennus. Tähän asti oon koittanut pitää pakkaa koossa kotona mutta nyt alkaa ittellä olemaan että pakko puhuu jonkun kanssa, kahdelle parhaalle ystävälleni olen koittanut puhua mutta se loppuu siihen kun kumpikaan ei ymmärrä mitä meillä kotona nyt oikein on.
Kuukausi mennyt edellisestä päivityksestä. Puolison yleinen vointi kaiken kaikkiaan parempana. Itkuisuus, ahdistus ja suicidalisuus loistavat poissaolollaan, joten ei pidä valittaa. Lääkityksen toivotut vaikutukset ovat ihan jees ja näillä mennään. Yöunet ovat säännölliset ja töissä jaksetaan painaa. Ei pidä valittaa, eihän? Ei pidä toivoa liikoja.
AI niin, seksiä ei ole. Ei mitään siihen suuntaan viittaavaakaan. Koskettaa ei saa, katsoa ei sovi, yhdessä ei voi käydä edes suihkussa. Minkäännäköistä virettä ja kipinää ei ole. Itselle ei ole tällä hetkellä tarjolla muuta roolia kuin a) taloudenhoitaja b) lasten vanhempi c) työssäkävijä. Siinä se.
Jos vertaan vuoden takaiseen, kun vaimolla oli vielä salasuhde päällä, niin silloin taisin jopa saada säälistä luvan yhtyä lahnan kanssa kerran kuukauteen. Pientä kiusoittelua tosin oli jatkuvasti, että olipahan edes muuta kipinää.. You know, sellaisia vihjailevia selfie kuvia. Tosin niidenkin saaminen loppui kuin seinään samalla kun käry kävi. Mutta eihän niitä herutuskuvia oltu laitettu yhtäaikaa salarakkaalle ja minulle, ei. Muuten vaan oli varmaan kiva testata mistä tuli komeimmat kehut. Elämä oli varmaan jännää.
No, nyt ei ole niitäkään.
Eli täällä seilataan ilmeisesti täysin normaalissa, seksittömässä, lapsiperheen parisuhteessa. En oikein edes tiedä miksi täällä avaudun, haha. Kaikki on niin hyvin kuin olla vaan voi. Mutta niin kosketuksen ja koskettamisen tarpeessa olen, etten ollenkaan ihmettele miksi joku valitsee pettämisen seksin puutteen takia.
Tämähän vaatii sitoutumista. Ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.
Aikaa vierähtänyt sitten viime päivityksen. Talvi meni ja kaamos väistyi. Puolisokin hieman piristyi, vaihtoi työpistettään kevyemmäksi ja alkoi laskemaan Venlafaxin annostaan. Töissä käyty, kotityöt tehty ja lapset hoidettu. Päivästä toiseen. Välillä halaus, toisinaan suukko ja todella usein kyljen kääntäminen. Halua ei voi pakottaa. Ottaa se silti päähän. En voi kuin pitää lähellä.
Puolisoni kyllä huomaa ja näkee että haluaisin häntä. Ei sitä voi olla näkemättä. Mutta kun ei pysty olemaan luontevasti. Voivottelee että on laiminlyönnyt minua. On täysin lukossa seksin suhteen. En voi kuin ymmärtää. Ja olemaan turhautumatta. Se on vaikeaa. Todella karseaa, että ajatuksessa kävi poiketa baarissa pokaamassa baaripano kun iltasella ohi kävelin ja tiesin että kotona yksi nukkuu aamuun saakka. Vitutti koko ajatus ja samalla mietin että hitto kun tulee edes mieleen.
Nyt sitten puolison isoveli kuoli yllättäen. Just kun luuli, että eheytyminen voisi olla edes jotenkin etäisesti mahdollista. Taitaa Venla-annoksen pienentyminen jäädä siihen. Ihan sama. Tätä itseähän se on nyt ollut jo vuoden ajan. Tuntuu, että elämä menee hukkaan, mutta tässä ollaan ja vahvasti.
Masennusasia alkoi pettämisen seurauksena. Diagnoosi masennus, ahdistus ja paniikki. Lääkkeitä masennus, harhaisuus😐, paniikkilääke ja unilääke. Lääkkeet vaikuttivat näin; Haluttomuus, hyvät yöunet, hyvät ruokahalut ja puutunut tunnoton olotila. Huomasin olevani aivan tunnoton, ei itkua, ei naurua ei niin mitään tunne-elämää. Yöt nukuin kymmentuntisesti ja ruoka maistui. Liikkua en jaksanut kuin ehkä kilometrin kun jo alkoi ahdistaa. Olin jollain tavalla sidottu. Tätä kesti n. 4 v. Terapia keskustelut ja psykiatrin vastaanottokäynnit sain. Sain hyvin aikoja ja apua tilanteeseeni niin paljon kuin tarvitsin. Mun elämäntilanteeni oli synkkä alunalkaen. Kun aloin tuntemaan masennuksen hiipivän yhä syvemmälle mieleeni, annoin vaan mennä ajatellen että tämäkin tuntuu paremmalta kuin se mitä koin., en jaksanut taistella. Toki lääkityksen aikana sain purkaa pahaa oloani ja purinkin mutten muista mitään. Vasta lopetettuani lääkityksen aloin seesteytymään "ahaa tällaista elämä on", tunsin vapautuneisuutta, iloa, naurua ja ihan oikeaa ja jalat tukevasti maassa. Hoidosta oli toki hyötyä muutoin en olisi tässä. Muutoksia elämääni tuli, kiitos lääkityksen ja hoidon. Toki sairastettuaan tarvitsee tukea, lääkkeitä ja huolenpitoa mutta😐, oikeus normaaliin elämään puolisolla on - "rehellisin" keinoin ja tavoin. Oma tilanteeni on hyvä, jaksan arjen ja työn mutta kumppaniani en jaksanut enää. Mikäli en olisi tehnyt loppua parisuhteesta, eronnut, olisin taas masennuksen kourissa tai kenties jotain muuta. Haluan nauttia elämästä, kokea elämäniloa ja onnea.🌻🙂🌻
Kun minulla diagnosoitiin masennus, sain siihen lääkkeeksi Venlaflaxinin. Se teki minusta tunteettoman robotin. Mikään ei tuntunut miltään. Tappoi myös seksihalut aivan totaalisesti. Orgasmin saaminen oli täysi mahdottomuus. Lääke ei sopinut minulle ollenkaan. Minua lopulta auttoi vain ahkera työskentely itseni kanssa ja terapia.
Ymmärrän, että puolisona on vaikea seurata tilannetta vierestä ja odottaa niitä parempia aikoja. Ehkä usko horjuu välillä. Mutta muuta ei kai ole. Usko ja toivo.