Miten ihmeessä puolison itsemurhapuheet pitäisi käsitellä kun ei mieli niitä riitä käsittelemään? 

Hieman taustaa, olemme kumpikin 30 ikäluokkaa ja seurusteltu jo 10 vuotta.  Puolison elämä on aina ollut hankalampaa, asiat vaan on raskaampia. Olen kuullut hänen suustaan tapaamisestamme asti ”itsemurhaläppää” kunnes se ei ollut enään vitsi vaan puheet olivat niin todenmukaisia humalassa että ystävä soitti apua. Puoliso kertoikin että oli tosissaan, ja kävi muutaman kerran puhumassa ammattiavun kanssa. Söi myös hetken mielialalääkkeitä mutta lopetti ne. Ei haittaa, ne toimivat ensiapuna. Puolison elämä on mennyt kokoajan parempaan suuntaan. Sai koulusta paperit, korjasi välejä vanhempiin, on etsinyt itselleen sopivaa työmuotoa ja aloittanut toimimaan kevytyrittäjänä. On ollut pieniä unelmia, ja niitä toteuteutettu. Löytänyt vanhan harrastuksen ja kavereita sekä ystäviä on ympärillä. Myös alkoholin käyttöä vähentänyt koska” ei vaan tarvetta juoda ” eli ei vain siksi että terveys vaatisi näin. Tämäkin iso juttu, sillä alkoholismi kulkee suvussa. Muutokset tapahtunut suhteen aikana 10 vuodessa pikkuhiljaa, suurin edistys parissa vuodessa kun hankittiin omakotitalo, joka tuntuu omalta turvapaikalta ja kodilta.Kuitenkin, pari taloudellisesti normaaliakin tiukempaa kuukautta, ja  totesi tänään että mietti kun olisi helpompaa vaan mennä pannuhuoneeseen ja päättää päivänsä. 

Itselle se oli kun isku vatsaan, ja sain tuettua ja puhuttua romahtaen itse vasta kun puoliso lähti kaverille.  Olen aina ollut se tukipilari, ja antanut kaiken selkänahkaa myöten itsestäni jotta saisin puolison elämäniloa kannateltua sen ajan kun hän ei siihen itse pysty. En ole siitä katkera, se on oman lapsuuden tuotos että olen muiden tukipilari, joka horjuu itsekkin omien lapsuudentraumojen ja oman elämän käsittelyn päällä. Helvetin vahva pilari ja hyvä siinä, ja se on minulle luonnollista, mutta tämä on tosi vaikea asia itselleen käsitellä. On vaikeaa olla itse se vahva, kun tietää että se oma pohja tulee myös vielä pettämään, jos ei uskalla puhua puolisolleen huolistaan. Ja nyt en uskalla. Koska huoli on talous enkä voi auttaa. Teen jo täyttä työviikkoa ja toista työtä päälle, en voi tehdä enempää. Enkä voi vaan sanoa että” tekisit niitä hommia niin rahaa tulisi, ja opettelisit talouden hallintaa. ”  tiedän että hän tekee oman mielenterveyden sallimissa rajoissa.  Mutta mitä tässä voi ja uskaltaa tehdä. En uskaltaisi näyttää itkeväni hänen puheista, jottei hän jättäisi kertomatta jotta ei aiheuttaisi huolta. Ammattiapua ei halua ja vähättelee, sosiaalinen ahdistus takaa ison kynnyksen ammattiavulle.  Enkä voi antaa valmiita vastauksia, en tukea taloudellisesti meitä enempää, en tiedä, mikä toisi pidempiaikaisen kiinnostuksen elämää kohtaan.

On niin toivoton olo.