Puolison ihastuminen toiseen avasi omat lapsuuden haavat
Täällä lukijana olen kohta roikkunut vuoden..
Yli 20 vuotta naimisissa, lapsia joista osa jo aikuisia. Avioliitto ja parisuhde on ollut mielestäni hyvä. Välillä on ollut riitoja, mutta niitä kai on joka liitossa. Olemme mieheni kanssa sielunkumppaneita tai niin olen aina kokenut. Meillä on paljon yhteistä.. sama aate- ja arvomaailma, samanlainen huumorintaju jne.
Vuosi sitten tapahtui jotakin jota olen yrittänyt pääsäni selvittää. Mieheni tapasi yllättäen nuoruuden aikaisen tyttöystävänsä, jonka seuraiksena heidän välilleen alkoi kiivas tekstailu ja soittorumba. Hän kertoi asiasta viikon kuluttua minulle ja yritti saada siunauksen alkavalle ystävyyssuhteelle.. Ihan selvää ihastumista oli ilmassa!! Taustalla mieheni burn out, alavireisyys ja keski-ikä. Ihastumisen seurauksena mieheni loukkasi ja valehteli, yritti kaikella lailla saada tahtoaan läpi tälle ystävyyssuhteelle – niin kuin pieni lapsi..
Omat lapsuuden hylkäämiskokemukset aktivoituivat, joita olen nyt psykologin kanssa käynyt läpi.
Mieheni ihastui , eikä itse edes tunnistanut omaa tunnettaan.. vasta jälkeen päin jotain tajusi. Ilmeisesti mitään fyysistä pettämistä ei tapahtunut .. no halauksia, suutelua, onhan nekin fyysistä. Mieheni teki myös muita asioita, jotka eivät ole hänelle ollenkaan tyypillisiä.
Ensi viikolla tapahtuneesta tulee vuosi.. välillä on ollut parempia aikoja , sitten taas joku pikku asia voi tuoda muistot mieleen ja aiheuttaa tosi kurjan mielen. Haluan kirjoittaa omat kokemukseni tänne siksi, että vain pelkkä ihastuminenkin voi satuttaa.. se tunne ettet ole enää se ykkönen , tärkein. Joku on kiilaamassa tilallesi
Ikinä en olisi voinut uskoa, että vakaa, jalat lujasti maan pinnalla oleva , turvallinen mieheni ihastuisi- ex tyttöystävään, josta suhteen itse aikanaan lopettanut.. ja tää ex vielä naimisissa..
Ihastuminen ( kai) kuihtui alkuunsa, mutta jotain se rikkoi meidän välillä.. valheet tuntuvat vielä tänäkin päivinä niin kipeiltä.. se tunne kun ei voi enää luottaa siihen omaan rakkaaseensa.
Voimia meille kaikille samassa tilanteessa eläville ja oleville!!
Hei🙂🌻
Vuosipäivää täällä samantyyppisenä asian vuoksi viettelen: miehellä oli suhde, täysin salassa ( toki tajusin, ettei asiat ole kohdallaan). Siinä oli fyysistä, pidemmälle vietyä touhuilua, tai yritystä...homma ei kuulemma onnistunutkaan. Tästähän minulla ei ole täyttä varmuutta.
Tuollainen satuttaa, rikkoo sisällä jotain.
Olen sairastanut viitisen vuotta ja tämä miehen hoito on tuttumme. Outoa oli se, että nainen vanhempi, tähän mennessä kuin äitihahmo perheellemme...
Suhteen alkaessa mies ei ollut omien sanojensa mukaan psyykkisesti kunnossa. Ja oudostihan hän käyttäytyikin; itseasiassa koko viime kesän jo ennen kuin suhde alkoi.
Jotenkin satuttaa eniten se, etten saanut tukea sairauteni aikana juuri lainkaan. Sitten aloitetaan tuollainen homma vielä.
Nainen oli ovela: hän käytti sairauttani keinona lähentyä, halusi tukea miestäni vaikeassa perhetilanteessamme, kuulemma. Tekstailua, puheluita ja kaksi privatapaamista,joilla tätä intiimihommaa yritettiin. Ja ihan päivällä vielä.
Kaksi kuukautta mies kielsi asian, tunnustus pakon edessä. Minun leimaamista hulluksi, vainoharhaiseksi, kun epäilin...jopa lasten kuullen.
Olen vieläkin tunteiltani jäässä...en tunne mitään miestä kohtaan.
Pohjaton suru siitä, että hän rikkoi meidän välisen luottamuksen.
Ja asian käsittely suhteen paljastuttua: valehtelua, kunnes tuli esille totuus.
Mietin, miten julma voi toinen olla: itse en voisi tehdä näin, varsinkin,kun tiedossa on, että sairaus syö voimavarojani.
Toisaalta: mies ei kestänyt asiaa, kun hän havahtui todellisuuteen: kaksi kuukauttahän oli sairaslomalla, masentunut.
Vauhtijakson jälkeen tuli totaalinen pysähdys.
Mietin kirjoitustasi ja oletko täysin varma siitä, ettei suhde sisältänyt seksiä? Meillä sen tunnustuksen saaminen vei aikaa.
Toisaalta: petos, mikä petos...Luottamuksesi on rikottu ja itsestäni huomaan, että sen takaisin saaminen vie aikaa.
Ja tunteet...vaikeaa elää, kun ei tunne toista kohtaan mitään. Alussa oli surua, raivoa ja nyt on tyhjyys.
Käyn harvakseltaan psykiatrilla, mutta en ole huomannut sen enemmälti auttavan.
Mietin, että onko se aika, mikä haavat korjaa tai sitten ero.
Mies ei halua eroa ja hän puolestaan on kuin uudelleen rakastunut minuun...
Vaikeaa tämä on ja pitkän liiton jälkeen ei päätöksenteko jatkosta ole helppoa.
Tsemppiä Sinulle ja hyvä, että kirjoitit tarinasi. Itse olen huomannut, että tämä vertaistuki auttaa jaksamaan🌻🙂🌻