Puoliso ei ymmärrä masennusta
Tausta masennuksille on pitkä ja syvä, mutta lasten synnyttyä pysyi pitkään siedettävänä, selvisin ilman lääkettä. Pari vuotta sitten pienimmän synnyttyä iski synnytyksen jälkeinen masennus. Mies ei pystynyt auttamaan yhtään, lopulta neuvola haki apua perhetyöstä, joka varasi lääkäriajat ja hoiti lapset psykologikäyntien ajan. Jo silloin tehtiin miehelle selväksi, että minun jaksamiseni on oleellista koko perheelle.
Puolisen vuotta sitten tuntui paremmalta, jätin lääkkeet hallitusti pois. Hiljalleen on kuitenkin luisuttu pahempaan. Lääkkeitä en ole vielä aloittanut, ahdistaa kaikki sivuvaikutukset ja olen sitä mieltä (ja lääkärikin oli), että elämäntilanteella ja ennen kaikkea stressitason vähentämisellä saisi paljon aikaan. Tästä oli puhetta jo huhtikuussa ja sovittiin että yritetään organisoida elämää niin että selviäisin.
Apua en kuitenkaan mieheltä saa. Yhä edelleen aivan kaikki on minun vastuullani. Nyt pitäisi mennä hoitovapaalta töihinkin, mies ei ole valmis yhtään pohtimaan miten minä jaksan sitten kun pitäisi käydä töissä kaiken tämän arjen ja kodin ja lasten lisäksi, jos pelkästään tämä normaali arki meinaa kuormittaa liikaa. Ei halua miettiä yhtään etukäteen, sanoo vain että no katotaan sitten. Ei mies vastaan väitä, mutta se vain ei tee, ei osaa puhua, ei osallistu oma-aloitteisesti. Pesee pyykit jos ne on korissa, käy kaupassa jos kirjoitan listan, mutta oletus on että minun pitäisi suunnitella ja päättää kaikki.
Tällä hetkellä tuntuu, että en selviä. Masentaa, ahdistaa, on unettomuutta, stressitaso taivaissa, vatsahapot hyökyy ja on tullut jo pakkoajatuksia. Parempia hetkiä on, mutta ei edes parempia päiviä. Vähintään illalla iskee ahdistus. Yritän puhua miehen kanssa, mutta hän lähinnä kuuntelee sujuvasti. Ei esitä itse mitään tapaa auttaa ja keventää stressiä, minun ehdotuksiini sanoo joo ja unohtaa saman tien. Olen kertonut kymmeniä kertoja, että minun pitäisi saada arkea suunniteltua, minä tarvitsisin edes vähän pohdintaa siitä mitä tehdään tulevaisuudessa (esimerkiksi koululaisen syyslomalla), koska tämä päivä on niin ahdistava ja tarvitsen tulevaisuuteen jotain, jotta jaksaisin tapella pakkoajatusten ja ahdistuksen läpi, mutta miehen vastaus on, että no eikse riitä että nyt on kivaa, pitääkö sitä aina suunnitella.
Miten minä jaksaisin? Miten saisin puolison auttamaan tai vaihtoehtoisesti itseni sietämään sen, että en sitä apua saa? Miten muiden masentuneiden puolisot ja perhe auttavat ja tukevat ja kokevat masennuksen? Kuinka pitkään pitää jaksaa sitä, että se puoliso tuntuu vain lisäävän stressiä, kun sitä jotenkin olettaa että yhteisessä perheessä asioita suunniteltaisiin yhdessä ja vastuuta jaettaisiin. Tällä hetkellä tuntuu, että jos eroaisin, niin sitten ainakin tietäisin olevani yksin vastuussa kaikesta, olisi yksi lapsi vähemmän huolehdittavana, kun ei tarvitsisi stressata miehestäkin.
Enskaks- nimimerkki sinun kirjoituksesi tuntuu hyvin tutulta. Minulla on vähän samanlainen tilanne, että mies ei ymmärrä minun masennusta.
Minua kans kiinnostaa miten saada mies ymmärtämään minun masennusta. 🙄
Minun mieheni on sitä mieltä, että minun vain pitää unohtaa murehtia mitä tapahtuu enkä saa masentua, kun se masennus ei auta ketään. Lääkäristä ei kuulemma ole minulle hyötyä, koska se lähtee minusta eikä lääkäristä siihen ole apua. Meillä on yksi suuri ongelma joka on myös hänen ongelmansa. Itse olen ajatellut, kun hänellä on itselläänkin ollut masennusta että hän pelkää itse masentuvansa. Mutta kun ensi kertaa sitten yritän hakea apua jostain, miten hallita ahdistusta, tuo kuulosti melkein herjalta. Hänestä en vain ole tarpeeksi vahva. Mutta minä kun en ole hän. En reagoi niin kuin hän enkä voi käyttää samoja selviytymiskeinoja. Luin jostain että miehet etsivät aina ratkaisua, sitten kun nainen esittää ongelman ja jos he ei voi sitä ratkaista, he tuntevat itsensä riittämättömiksi, kun eivät tiedäkään miten auttaa. Voisiko olla että nämä miehet, kun suhtautuvat niin kylmästi, tuntevat itsensä avuttomiksi ja riittämättömiksi?
Mutta Enskaks oli kertonut miehelleen mitä tarvitsee? Apua kaikessa. Kyllä se on toteutettavissa. Onko miehesi puhunut itse lääkärin kanssa? Pitäisikö apu käskyt tulla lääkäriltä ja mieluiten miespuoliselta sellaiselta?
Sama juttu.... olen ollut ahdistunut jo noin vuoden verran. Nyt pahensin ahdistustani mokailemalla itse, mutta viime vuonna ahdistus alkoi työpaikkakiusaamisesta. Olen yrittänyt puhua mun miehen kanssa ja vastaukset ovat: "no johan me tästä puhuttiin, miksi sä vatvot samaa asiaa, anna olla, ne ihmiset on tyhmiä mitä sä niistä välität, miks sua tollaset asiat vaivaa kun sulla on kaikki hyvin, mitä sulta puuttuu etc." Edellispäivänä kun yritin puhua mun miehelle se sanoi: "sulta puuttuvat todelliset ongelmat."
Päätin että mielummin en puhu enää mun miehelle koska yhä pahempi olo mulle tulee. Yritän takoa järkeä päähäni että ongelmat on voitettavissa mutta ei se ahdistusta poista.
Siksi päätin mennä psykologille ja onneksi löysin tosi hyvän. Nyt mä pääsen puhumaan mua vaivaavista asioista ja se helpottaa. Ihanne tietty olisi jos niistä asioista voisi puhua kotona.....
Kirjoituksista tulee tuskaisen elävästi mieleen ex-miesystäväni, jolla ei ollut minkäänlaisia taitoja kohdata toisen masennusta, joten hän teeskenteli, ettei sitä olisi ollutkaan. Tuo käytös pahensi tilannetta entisestään. Olin lopulta niin ahdistunut hänen seurassaan, että sain lopulta paniikkikohtauksen. Lähdin ja hakeuduin terapiaan. Oli vapauttavaa saada kohdata tunteensa ilman, ettei pahaa oloani mitätöity. Yksinään jo se auttoi, koska tunsin ettei minun tarvitse toisen vuoksi yrittää esittää.Voimia kaikille kirjoittajille
Miehen näkökulmaa peliin.
Ex-avovaimoni ei ymmärtänyt mun masennusta, yhtenä syynä se että olen mies ja miehen ei kuulu masentua. Lopulta tämä halus erota kun huomas että on suurin aiheuttaja koko masennukseen. Tässä muutamia hyväksi havaittuja keinoja saada mies masentumaan:
Nalkuttaminen, pihtaaminen, tälle tärkeiden asioiden vähättely, nolaaminen julkisesti, mykkäkoulut, vanhempiensa sijoittaminen parisuhteen edelle, sekä taipumus ylläpitää mieletöntä määrää ääneen lausumattomia odotuksia ja toiveita jotka toteutumatta jäätyään antavat luvan harjoittaa lisää jo edellämainittuja tapoja.
Ketjun avaajaa pännii se että vaikka mies osallistuiskin kodinhoitoon ym. edes jossain määrin, tämä ei suunnittele etukäteen yhteisiä juttuja.
Oma kokemukseni opetti että päätät aina miten päin vaan, on se lähes poikkeuksetta väärin päätetty ja ensi kerralla nainen päättää yksin miten tehdään.
Se että mies tuntuu joissain asioissa välinpitämättömältä tai saamattomalta johtuu yllättävän usein siinä että hän joutuu oikein miettiin miten hoitaa joku asia niin että se kelpaa naiselle ja tämä on tyytyväinen. Enkä ole tässä valtakunnan ainoo mies joka allekirjottais saman.
Valtaosasta tuntemistani naisista, nuorista ja vanhoista, huokuva yleinen tyytymättömyys omaan itseensä ja lähes kaikkeen ympärillään on se voima joka täällä jyllää. Suurta osaa miehistäkin se kyllä koskee, tyytymättömyys siis.
Suomessa vituttaa kilpaa.
"Luin jostain että miehet etsivät aina ratkaisua, sitten kun nainen esittää ongelman ja jos he ei voi sitä ratkaista, he tuntevat itsensä riittämättömiksi, kun eivät tiedäkään miten auttaa. Voisiko olla että nämä miehet, kun suhtautuvat niin kylmästi, tuntevat itsensä avuttomiksi ja riittämättömiksi? "
Näin ainakin meillä oli. Mies ei sitten tuskissaan sanonut juuri mitään. Muutaman kerran sanoi jotakin sellaista kuin, että "älä tuu mulle puhuu tommosista". Ja kaikki sehän etäännytti meitä tehokkaasti. KUNNES mieheni ymmärsi, että se auttaa kuin auttaakin minua, kun hän "vaan" kuuntelee minua ja juttelee kanssani ja mietitään YHDESSÄ asioita / ratkaisuja. Suosittelen sanomaan tämän puolisolle, joka tuntee itsensä riittämättömäksi suuren, pahan masennuksen edessä. Puhuminen auttaa lähes kaikkeen, sen olen huomannut.🙂🌻
Itselläni ei tilanne ihan noin paha ole koskaan ollut, mutta olen taas ihan kolikon toinen puoli tietyissä asioissa. Puhun kyllä paljon puolisoni kanssa ahdistuksestani ja paniikkioireistani, mutta ei täälläkään osaa mies oikein muuta sanoa, kuin että koita jaksaa, koita jotenkin sulkea korvasi toisten jutuilta, lähde tilanteesta aina kun voit ahdistuksen iskiessä, älä anna tunteiden velloa paniikiksi asti jne. Tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta toisaalta en voi vaatia häntä olemaan koko ajan kyljessä kiinni hyssyttämässä: vaikka se kuinka tuntuukin pahalta, mutta hänelläkin on oikeus elämäänsä. Siksi koitan mahdollisimman pitkälle ensin puhua itseni kanssa ja jos ei oikein mitään järkevää tule, niin sitten kysytään toiselta. Useimmiten vastauksena onkin, että eikö maailmassa ole muutakin ajateltavaa kuin että kuka tarkotti mitäkin sanoessaan jotakin. Ja yleensä on. Opin jonkin aikaa sitten irrottamaan itseni hetkestä ja miettimään miltä toisesta kuulostaa puheeni, ja tosiasiassa en itsekään ole se paras puoliso: miehen jutut jäävät joskus paitsioon omien ahdistusteni ja kuolemanpelkojeni kanssa, ja olen sen huomannun lamauttavan häntäkin. Miksi edes yrittää, kun toinen vyöryy yli ongelmineen..?
Avun haluaminen ja parantuminen mistä tahansa asiasta alkaa omasta itsestä ja siitä, että tajuaa ettei oma onnellisuus ja tasapainoisuus ole muiden velvollisuus. Muista ihmisistä saa joko tukea, tai horjuttavaa väheksymistä, mutta Sinä olet itse vastuussa itsestäsi eikä kukaan muu, ja siksi sinun pitäisikin nyt alkaa työstämään ajatusta, että haluatko jatkaa arkesi jakamista toisen kanssa, vai hoitaa asiat oikeasti yksin. Jos et koe saavasi puolisolta mitään vastakaikua, niin kannattaako sitä jatkaa. Olette kuitenkin ilmeisesti useamman lapsenkin yhdessä saaneet, joten olette asioista puhuneet ennenkuin päätitte ehkäisyn jättää, koska ilmeisesti masennuksen haamu on ollut mukana alusta asti? Oliko mies silloin halukas tukemaan ja auttamaan tulevan lapsen/lapsien kanssa?
Tarkoitukseni ei ole missään nimessä syyllistää, vaikka teksti paikoitellen saattaa inhottavaa ollakin. Haluan vain tuoda julki, että kaikissa asioissa on kaksi puolta: sinä voit kokea, että miehesi on yksi iso lapsi ja ei osaa mitään ja hän ei tee mitään oikein. Entäs jos miehesi kokee asiat toisin, mutta omalta kantiltaan: hänkin on ehkä väsynyt, alakuloinen ja toivoisi tilanteen jo paranevan, ehkä jopa sinun aloittavan lääkkeet, jos niillä saadaan homma takaisin uomiinsa. Teistä kumpikaan ei luultavasti ajatellut perhe-elämän olevan sellaista kuin millaiseksi se on muodostunut.
Koittakaa puhua, ja jos puhuminen ei auta, niin silloin on aika vähissä mahdollisuudet saada homma toimimaan.