Puoliso ei enää jaksanut
Olen 35-vuotias mies. Minulla on 2 lasta, 5- ja 8-vuotiaat tytöt, jotka asuvat äidillään. Erosin lasteni äidistä 2008. Keskivaikea masennus diagnosoitiin vuonna 2009 silloisen parisuhdekriisin aikaan.
Olin lasteni äidin kanssa 15-vuotiaasta kolmekymppiseksi. Eron jälkeen löysin käytännössä saman tien kumppanin silloiselta työpaikaltani. Myös hän oli eroamassa ja meillä olikin paljon yhteistä. Muutin hänen luokseen kesällä kesällä 2008. Tämä suhde oli epävarmuutta. En ollut itse varma, eikä ollut toinenkaan. Paljon valheita ja pettämistä. Väsyin täysin. Erosin työpaikastani. Joulukuun alussa 2009 en enää jaksanut, vaan muutin pois.
Olin yksin syksyyn 2011 asti, jolloin tapasin uuden kumppanin. Todellisen helmen. Meillä oli niin paljon yhteistä, haaveet tulevaisuudesta, arjesta jne. Kaiken piti olla hyvin. Hän muutti luokseni maalle tammikuussa 2012.
Pian sen jälkeen näin sattumalta hänen sähköpostikeskustelunsa. Hän kävi keskustelua miehen kanssa ja viestin loppuun mies oli laittanut *PUS*. Miksi??? Kysyin kumppaniltani mikä juttu on ja hän kertoi kyseessä olevan hyvän ystävän. Riitelimme asiasta ja hän kertoi, että se on kyseisen miehen tapa eikä heillä ole koskaan ollut mitään muuta.
Asian todellinen laita selvisi jossain toisessa riidassa. Mies olikin entinen seksikumppani. Luottamukseni romahti. Miksi minulle taas valehdeltiin? Miksi kumppanini haluaa pitää yhteyttä vanhaan seksikumppaniinsa? Pitääkö hän yhteyttä muihin? Ahdistus ja epäluottamus alkoivat kasvaa.
Kysyin kumppaniltani usein onko elämä minun kanssani sitä mitä hän haluaa. Vastaus oli aina kyllä. Kun kumppanini oli poissa, hän lähetti kyllä viestejä ja soittikin, mutta usein iltaviestit jäivät ja puheluihin ei ollut mahdollisuutta. Aloin epäillä, että hän pettää. Käytännössä aina kun hänellä oli työmatka riitelimme ennen ja jälkeen. Aina kun hänen puhelimensa piippasi, kysyin kuka se on. Samoin kysyin sähköposteista. Ahdistuin kun hän halusi tavata ystäviään. Tunsin, etten riitä hänelle, vaan hän haluaa jotain muuta.
Viime viikolla kun hän palasi työmatkalta tilanne tuli tiensä päähän. Hän ei laittanut illan viimeistä viestiä, koska oli nukahtanut ja riitelimme siitä heti kun hän tuli kotiin. Hän totesi, että nyt riittää, hän ei enää jaksa. Hän lähti sinä iltana siskonsa luo.
Olimme hakeneet apua perheterapeutilta. Ensimmäisen tapaamisen aikana sovimme, että minä haen apua psykiatrilta ja psykoterapiasta. Psykiatrin tapasin viime viikon maanantaina ja sain masennukseeni lääkityksen. Perheterapiaan meillä oli aika varattuna tiistaille. Hän laittoi viestin, että tapaamme siellä ja juttelemme. Siellä hän kertoi muuttavansa pois. Romahdin täysin.
Yritin hakea kriisiapua TAYS:n Acutasta, jonne psykiatrini minut ohjasi. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska en ole Tamperelainen. Menin kotikuntani terveyskeskukseen. Terveyskeskuksesta sain ahdistukseen lääkettä, mutta en muuta. Olisin kaivannut keskusteluapua. Menin terveyskeskukseen uudelleen keskiviikkona. Siellä ei edelleenkään ollut ketään kenelle jutella. Psykiatrilleni minulla on aika ensi maanantaina. Psykoterapia alkaa 11.6.
Olo on kuitenkin todella huono. Kaipaan kumppaniani ja toivoisin, että hän olisi jaksanut. Toivoisin, että hän tulisi takaisin kotiin. Olemme puhuneet ja nähneet ja hän on sitä mieltä, että kotiinpaluu ei ole nyt vaihtoehto. Hän aikoo hankkia oman asunnon. Hän sanoo, että minun on hoidettava itseni kuntoon ja sen jälkeen voidaan keskustella siitä tuleeko hän takaisin vai ei. Olen täysin neuvoton. En jaksa uskoa, että hän tulisi takaisin. Paranemiseeni voi mennä kuukauisia. Siinä ajassa hän löytää onnen muualta. Olen todella yksin.
Haluaisin hänet niin takaisin. Hän on elämäni nainen. Kaikkea sitä mitä elämältä odotin.
Hienoa, että olet hakenut apua ja kanavatkin ovat löytyneet. Tuo terapian alkamisen odottaminen voi tuntua pitkältä ajalta, mutta hetki ja päivä kerrallaan sekin aika kuluu.
Olet löytänyt elämäsi naisen, johon olet kovasti rakastunut ja haluat luoda yhteistä tulevaisuutta. Rakkaus on ihana voima, sen avulla jaksaa paljon. Ymmärsin kirjoituksestasi, että sinulla on hätä siitä, että naisesi löytää jonkun muun tai ei halua enää korjata tai tehdä töitä suhteenne eteen.
Rakkaus on luonteeltaan voimakas tunne, jota ei voi pakottaa. Se on suurta kunnioitusta ja arvostusta toista ihmistä kohtaan. Se on sitä, että antaa toisen olla vapaasti oma itsensä. Se on ihanaa kietoutumista saamisen ja antamisen loputtomaan ketjuun, jossa kukaan ei laske velkojaan tai saamisiaan. Rakkautta ei voi pakottaa ja pakottamalla voi tehdä elämisen rakastamansa ihmisen kanssa hyvin vaikeaksi.
Sinulla on vaikeaa, mutta olet hyvällä tiellä hakemassa siihen apua. Mikäli naisystäväsi haluaa käydä kanssasi terapiassa, vaatii se häneltäkin uskoa parisuhteeseenne. Kuulostaa hassulta ajatukselta käydä parisuhdeterapiassa ilman ajatustakaan siitä, että parisuhteen saisi vielä korjattua. Naisesi tarvitsee aikaa, henkeä ja happea. Sinä tarvitset aikaa saada omat ajatuksesi kasaan. Ei sen tarvitse olla maailmanloppu. Teillä on molemmilla halu saada asiat paremmille raiteille. Koeta uskaltaa luottaa siihen. Koeta päästä eroon ajatuksesta, että ystävät ovat pahasta - ystävät ovat voimavara ja henkireikä. Ystävät lisäävät onnellisuutta, tuovat ilon hetkiä ja ovat siis hyväksi myös parisuhteellenne. Ystävät eivät normaalisti ole uhka. Eivät edes miespuoliset. Koeta saada itsellesi jotakin mukavaa tekemistä: ajatukset pois hetkeksi noidankehästä, jossa pienistä asioista tulee valtavia. Onko sinulla hyvät välit lapsiisi? Voisitko puuhata jotakin mukavaa lastesi kanssa kesäloman alun kunniaksi? Entä omat ystäväsi? tai ne ystävät, jotka ovat joskus unohtuneet jonnekin kiireiden alle? Ota heihin yhteyttä. Luulen, että yllättyisit siitä, kuinka moni vastaa ilahtuneena s-postiin, jutustelee mielellään puhelimessa tai suunnittelee jotakin mukavaa "niinkuin silloin ennenkin" juttua olipa se sitten kalareissua, baarikierrosta, urheilua ihan mitä vaan. Etsi niitä yksinkertaisia ja arkisia asioita, joista saat iloa ja joiden tekemisestä nautit. Keskity niihin.
Mulla ei oikeasti ole ystäviä. Niitä ei vaan ole.
Olemme tämän ihmisen kanssa nähneet ja puhuneet. Puhuimme lapsille yhdessä. Hän on sanonut, että voidaan tehdä asioita yhdessä, mutta ystävänä. Hän sanoo ettei tiedä mitä tiulevaisuudessa tapahtuu. Tottahan se onkin. Mä pelkään että jäädään vain ystäviksi. Mä haluaisin sen parisuhteen takaisin.
Terapiaan ei yhdessä mennä. Hänen mielestään sitä ei nyt kannata tehdä.
Lapset on tän viikonlopun ollu mun luona. Tai me oltiin mun vanhempien luona. En jaksa tehdä niidenkään kanssa mitään. Mä vaan olen.
Mua pelottaa. Me ollaan nähty melkein joka päivä. Vain hetken kerrallaan, mutta kuitenkin. Onko tässä meidän järjestelyssä mahdollisuudet parisuhteeseen vai onko se vain keino jättää mut lopullisesti kun olen paremmassa kunnossa?
Kirjoituksestasi paistaa läpi suoranainen paniikki, jonka pelko puolison menettämisestä saa aikaan. On hienoa, että olet hakeutunut avun piiriin. Olet ottanut ratkaisevan askeleen eheytymistä kohti. Se tulee ottamaan aikansa, mutta on kaiken vaivan arvoista.
Ymmärrän ahdistuksesi, jonka puolisosi ilmoitus poismuutosta toi pintaan.
Samalla kuitenkin myös ymmärrän hänen päätöksensä. Oman epävarmuutesi seurauksena ajoit hänet liian ahtaalle. Toista ihmistä ei voi omistaa, tarrautuminen toiseen ei ole rakkautta vaan jotain muuta.
Kun pääset alkuun omien asioidesi selvittelyssä, olosi tasaantuu ja saatat havaita, että ei ollutkaan niin huono asia olla itsekseen. Mitään lopullista päätöstä ei puolisosi kanssa ole tulevasta tehty, joten voit vielä yllättyä positiivisesti, millaisia uusia horisontteja tutkimusmatka itseesi tuo tullessaan. Rohkeutta 🌻🙂🌻
Kiitos teille vastanneille. Olen ymmärtänyt tilanteenne, sen että kahlitsin toisen oman epävarmuuteni vuoksi. Siihen hainkin alunperin apua.
Hätä on ollut suuri. Olemme edelleen nähneet päivittäin ja hän sanoo että haluaa parisuhteen kuntoon, mutta tämä on tällä hetkellä ainoa keino.
niin siinä sitten kävi, että puolisoni ei tullut takaisin. pari kuukautta hän mietti asiaa ja päätyi lopulta siihen, ettei pysty parisuhteeseen tällä hetkellä kanssani.
olin alkuviikon pois kotoa. sillä aikaa hän haki tavaransa. talo on tyhjä. oli jättänyt kirjeen pöydälle, jossa toivoi minulle kaikkea hyvää ja että paranen pian. kiitti monista kauniista muistoista. ja pyysi kertomaan lapsille terveisensä, jotka oli myös kirjoittanut.
olo on tyhjä. niin kuin talokin. mä tiedän, että selviän. en romahtanut uudelleen. on vain suuri ikävä ja huoli pitkästä talvesta yksin täällä maalla.
kiitos vielä teille kaikille minua auttaneille. teidän ansiostanne jaksoin.
Moi mikko,
Jos tosta erosta pitää joku positiivinen asia nostaa esiin, on yksi se että sun ei tarvi elää koko ajan pelko persiissä siitä että saattaako puoliso pettää sua, jos kyseiseen asiaan ei ollu täyttä luottoa enää muutenkaan.
Jaksamisia yksinäisyyteen, muille myös.