Hei nunnu.Luin kirjoituksesi ja liikutuin niin,että kyyneleet vierivät silmiin.Tuli niin oma elämäni mieleen.Erosin n.muutama vuosi sitten.Mutta meillä minä olin se joka piti mykkäkoulua ja se on paha koska se syö parisuhdetta.Yritin puhua,mutta,kun meillä ei puhuttu niin sitten aloitin mykkäkoulun.No ollaan sitten hiljaa ajattelin😉.Yhdessä oltiin varmaan 23v.Kasvoi sellanen möykky,kun aina annettiin olla eikä selvitetty asioita.Rupesin voimaan pahoin ja minä myös otin usein eron puheeksi.Kun sitten tuli se pattitilanne.Olin aina kertonut minne menen ja milloin tulen ja soitinkin välillä,jos olin jossain.Tämän kaiken lopetin ja samalla puhumisen, enkä päästänyt enään toista edes lähelleni.Sitten rupesin miettimään,että mitä minä haluan?olin aika sekasin.Ehdotin keskusteluterapioita,mutta ei me missään yhdessä käyty.Minä menin naisten keskusteluryhmään joka kesti 1,5v.Sain sieltä voimaa🙂🌻 ja tajusin,että ei kaikki vika ole minussa.Eron jälkeen menin eroryhmään
jonka totesin hyväksi. Toivon teille kaikkea hyvää ja voimia sinulle.Joitakin päätöksiä on vaikea tehdä ja minulle eropäätös oli tosi vaikea.En olisi halunnut erota.Minä kadotin itseni ja nyt olen löytänyt itseni uudestaan ja olen sellainen,kuin haluan.Tässä minun tarinani.Pitäisi joskus kokeilla lukea kaikki päiväkirjani,jotka olen kirjoittanut,mutta vielä en siihen pysty.🌻🙂🌻

Hei Nununu,

Puhumattomuuden lisäksi myös huono kommunikointi tappaa rakkauden. Kuulostaa aika klassiselta esimerkiltä parisuhteesta jossa kunnollisen keskustelun kultturia ei ole koskaan syntynyt ja jossa vaimolla on mielikuva miten asian pitäisi olla mutta mies ei lähde mukaan.

Kuulostaa siltä, että olennainen parantuminen kommunikoinnissa vaatisi sen, että joku ulkopuolinen kädestä pitäen opastaa miten kuunnellaan, keskustellaan, otetaan huomioon toisen toiveet, sovitaan tekemisistä ja sovitellaan ristiriitoja. Käydään käytännön esimerkein läpi molempien vastuut ja oikeudet sen suhteen, että keskustelu pysy rakentavana.

Mies ei yleensä ymmärrä kuin suoraa puhetta, kysymykset ja vihjailut eivät useinkaan auta. On sanottava suoraan, että kommunikointi vaati molempien panosta ja sitä on käytävä niin, että aidosti pyrkii ymmärtämään toista. Ongelma on vain siinä, että teillä kuvio on jo niin vakiintunut ja sinä olet kuvion toinen osapuoli joten tuskin pystyt yksin saamaan aikaan merkittävää muutosta. Kaiken lisäksi miehesi pyrkii säilyttämään hallitsevan aseman mitätöimällä puheesi ja toimesi.

Eli johtopäätös: kerrot miehellesi, että et voi jatkaa näin. Teillä voi olla edessä yhteistä avioliittoa vielä kymmeniä vuosia. Niiden kymmenien vuosien aikana haluat, että kommunikointi miehesi kanssa toimii. Tällä hetkellä teillä on niin lukkiutunut keskusteluyhteys, että et usko teidän itse saavan muutettua tilannetta ratkaisevasti. Kerrot, että teidän on ehdottomasti aloitettava sitoutunut käyminen sopivan terapeutin luona, koska et voi elää loppua elämääsi nykyisellä tavalla.

Selvität valmiiksi sopivan parisuhdeterapeutin/-terapian joka on sopiva auttamaan kommunikoinnissa, sopiva sijainnin, aikojen ja kustannusten puolesta. Kerrot, että tämä on se investointi joka vaaditaan teidän yhteisen loppuelämänne eteen.

Voit tiedustella minkä tyyppistä pariterapiaa tarjotaan (teidän tapauksessa sanoisin, että yksin meneminen on ajan hukkaa). Usein miehiin tehoavat selkeät ohjeet sille miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia ja perustelut ohjeille, jotta heille iskostuisi parempi toimintamalli. Vetoaminen vaimon tunteisiin ja toiveisiin ei välttämättä auta mitään, koska monet miehet eivät ymmärrä mitä tämä tarkoittaa. Miesterapeutti voisi toimia siltä osin, että miehellesi ei tulisi sitä mielikuvaa, että nyt hänellä on vastassaan kaksi naista jolloin hän saattaa kaivautua poteroonsa vielä syvemmälle.

Toivon, että saat aikaan muutoksen tavalla tai toisella. Noin on tuskallista jatkaa.

Beren tuossa yläpuolella kirjoittikin jo erittäin hyvin kaiken olennaisen.
Haluan vielä korostaa tuota asiaa, että suurin osa miehistä ei todellakaan tajua minkäänlaisia vihjailuja ja rivien välistä lukemista, vaan asiat pitää sanoa suoraan ja selvästi niinkuin ne on.
Ja en todellakaan viittaa Sinuun nununu, ettet olisi puhunut suoraan, vaan aivan yleisellä tasolla.
Ja pystyn samaistumaan hyvinkin Sinun tilanteeseen omista kokemuksesta.
Mikään ei ole inhottavampaa kuin mykkäkoulu, kun ei tiedä missä mennään ja mitä on tehnyt, jättänyt tekemättä.

Hei nununu,
Jos mun kirjoitus tulee palstalle niin lukaise. Olemme eri tilanteessa, sinulla pienet lapset, itsellä lapsi jo maailmalla. Kuitenkin nuo tilanteet kun kerroit ON raastavia. Keskustelu puuttuu jos omat mielipiteet tuntuvat aina vähäpätöisiltä. Ja silti sitä vain rakastaa.. EROKAAN kun ei ole helppo ratkaisu miten miten tilannetta voi sitten muuttaa. Itse olin aika voimaton vaikka yritin muuttaakin toimintapoja, tuli aina jotain uutta mistä huomauteltiin.

Voimia sinulle!

Juu tiedän todellakin millaista tuo on . Olen itse juuri tuollainen joka menee tilanteista pois ja lakaiseen asiat maton alle . Ja en todellakaan ole ylpeä siintä ☹️ Tiedän itsekin et jos menetän Rakastamani ihmisen, niin en voi syyttää kuin itteeni ! . . . Haluisin vaan niin oppia puhumaan vaikeistakin asioista !!! Miksi se ei ole vaan niin helppoa kaikille ??? . . . Oon vaan niin tuskastunut itteeni ja tapoihini toimia et sattuu !!! Ja se et samalla satutan niitä ihmisiä joita Rakastan ☹️

Meillä on miehen kanssa vasta 2 vuoden yhdessäolo/tutustuminen takana ja valitettavasti huonolta näyttää. Ensimmäinen lapsi syntyy helmikuussa ja taas on sellainen ilta että tuntuu ettei jaksaisi enää yrittää. Inhoan jo koko sanaa yritys!

Ongelma ei ole alkoholi tai väkivalta, meilläkin ristiriitaa syntyy kommunikoinnista ja erilaisesta tavasta käsitellä asioita. Puhumattomuus ja kaikenlainen sanaton viestintä hermostuttaa minua koska olen itse melko ekstrovertti ihminen. Mieheni on enemmän kiukuttelija joka ei sano mitään vaan paiskoo ovia tai tavaroita, kävelee pois, jättää yksin. Usein hän myös hetken päästä käyttäytyy kuin ei olisi hermostunut asioista, vaikka molemmat olimme todistamassa tilannetta. Kun ei käytä sanoja, on helpompi sanoa että sinä kuvittelet.

Tyypillinen tilanne meidän arjessa on että kysyn vaikka kokatessa "laitoitko jo suolaa?". Mies hermostuu sanomatta mitään, paiskaa esim. paistinlastan tiskialtaaseen ja kävelee pois. Korkeintaan mutisee jotain tyyliin "tee ite ruokas". Kun ihmettelen ääneen mitä tapahtui, ei mies vastaa. Yleensä myöhemmin, jos jaksan asian ottaa puheeksi, mies syyttää väärästä äänensävystä tms. ja syyttää hänen arvostelustaan. Voiko mies tosiaan olla noin herkkä?

Olen yrittänyt ehdottaa parisuhdeterapiaa, kun vauvakin on tulossa mutta mieheni sanoo ettei usko että puhuminen auttaa. On ajatellut niin lapsesta saakka, en osaa sanoa miksi. Neuvolan hoitaja on sitä mieltä ettei tämä ole oikea aika miettiä eroamista ja yritän olla samaa mieltä, haluaisin olla. Mutta jatkuva arkinen muistutus siitä että meillä ei vaan ajatukset kulje samaa rataa ja että vuorovaikutus on pahimmillaan tuskallista molemmille, ei innostusta parisuhteen hoitamiseenkaan ole.

Ne jotka tätä lukevat, ajattelevat varmastikin että mitä pienistä valitat... En vain jaksa joka päiväistä lepyttelyä kun mies on kuitenkin aikuinen ja kohta vauva kainalossa pitäisi toisellekin leperrellä. Minulla on sellainen kauhukuva että jos satun sanomaan jotain miehen mielestä väärää vauvan ollessa hänen käsivarsillaan... paiskaako hän käärön käsistään ja kävelee ovesta ulos? En toki usko niin todella käyvän sillä mies odottaa lasta kovasti eikä halua pienelle varmasti mitään pahaa. Mutta kauhukuva on mielessä monesti ja ajatus asioiden, pienten ja arkisten, hoitamisesta tuntuu todella ahdistavalta niin herkän ihmisen kanssa. Hänen on niin vaikea hillitä itseään.

Voimia Nununulle!

Näitä kun lueskelen niin osa kuulostaa suoraan omasta elämästä lainatulle. Olen itsekin törmännyt siihen, jopa ystävät sanoneet, että mitä valittamista on kun mies on kunnollinen, ei ryyppää, petä tai hakkaa, käy töissä ja on rahan vuoksi elintasokin kohdallaan. Mutta kun se ei riitä, ainakaan mun mielestä eikä näemmä monen muunkaan.

Reilu kaksi vuotta ennätettiin olla yhdessä. Ensimmäinen vuosi meni melko hyvin niitä näitä jutustellessa. Keskustelun aiheet olivat kepeitä, heitettiin huumoria ja tuntui että on löytänyt nyt 'sen oikean'. Ongelmat alkoivat vasta yhteenmuuton jälkeen. Arkisten asioiden ja ongelmien ilmaantuessa huomasin, että yritän yksin setviä asioita ja erimielisyyksiä. Toinen ei tullut yhtään vastaan. Ja kun läheisyyskin alkoi vähentyä ja koitin ottaa sen puheeksi, sain vain silmien pyörittelyä ja vastauksia 'niin' tai 'joo-o'. Raukkaudentunnustusta tai muutakaan lepertelyä en ole kuullut miehen suusta koskaan. Sana 'kiitos' oli myös kiven alla, ihan sama mitä kotona yritin häntä ilahduttaakseni tehdä. Puhumattomuus ja tunnekylmyys alkoi nakertaa siinä määrin itsetuntoani että heittäydyin, ainakin omasta mielestäni, melko v-mäiseksi nalkuttavaksi akaksi. Kun en saanut mitään pyytämättä, aloin pyytää ja kovaan ääneen. Tämä ajoi meitä vain kauemmas toisistamme.

Että henkilökohtaisesti ymmärrän nuo ongelmat jotka puhumattomuudesta aiheutuu. Se nakertaa piilossa sisältä päin ja niitä ongelmia ei kukaan ulkopuolinen näe. Ihmetellään vaan että miten noin mukavan miehen kanssa mitään ongelmia voi olla. Tuntuu että suhteessamme minut on leimattu hulluksi tuuliviiriksi, vaativaksi ja riidanhaluiseksi ja se tuntuu todella pahalta.

Olen miettinyt että millä toisen saisi puhumaan mutta vastuu on kai lopulta sillä toisella itsellään. Niin kuin joku tuolla kommentoikin, että on itse se joka vetäytyy ja ei puhu ja miten se tuntuu pahalta, niin tunnen toisaalta sympatiaa myös sellaista ihmistä kohtaan. Hirvittävältä se mahtaa tuntua jos haluaa puhua mutta ei pysty. Tuota asiaa pyörittelin mielessäni pitkään ja välillä säälin miestäni mutta en enää lopulta jaksanut ja suhteemme on nyt ohi. Kun erosta aloin puhua ei edes se tilanne saanut mieheni kielenkantoja avautumaan, hän vain hyväksyi tilanteen tuosta vaan. Pettymys on suuri kun miettii millainen ongelma, ehkä jopa korjattavissa oleva, on pilannut meidän suhteen. Näin varmasti monella muullakin.

Tsemppiä kaikille jotka tämän ongelman kanssa painivat! ☹️

Onpa tutun kuuloinen tilanne, olen itsekin herännyt samaan asiaan. Ainoa poikkeus on, ettei meillä edes riidellä, vaan molemmat vaikenevat "kun ei puhumisesta ole kuitenkaan mitään hyötyä".

Me olemme olleet yhdessä 8 vuotta, naimisissa 4 ja meillä on kaksi pientä lasta. Alussa juurikin yhdessä on ollut hauskaa, kepeää ja ihanaa, eikä ole ollut tarvetta opetella puhumaan vaikeista asioista. Nyt parin vuoden aikana tilanne on tosiaan eskaloitunut siihen, ettei kumpikaan puhu mitään ellei tule mitta niin täyteen että riidellään siihen pisteeseen asti että mies poistuu paikalta. Molemmat kyllä osaavat pyytää anteeksi, mikä on sentään positiivista.

Olen monta kertaa miettinyt ääneen, että en ole kovin onnellinen, että toivoisin meidän miehen kanssa puhuvan enemmän. Olen ehdottanut parisuhdekurssille osallistumista, mutta kun en ole etsinyt kurssia valmiiksi, on se jäänyt kun mies on vain sanonut että kai sitä joskus voisi. Nyt aloitimme Väestöliiton nettiparisuhdekurssin, mutta en tiedä onko jo myöhäistä. Minulla on jatkuvasti tunne, etten jaksaisi, että tahtoisin vain luovuttaa tämän liiton kanssa.

Meillä on ollut sikäli hyvä tilanne koko ajan, että mies on ollut ihan ok asioiden parantamisen suhteen, mutta sitten kuitenkin kaikki jää aina puheen tasolle. Itsekään en kyllä ole kovin kauaa jaksanut yrittää olla aktiivinen, vaan luovuttanut sitten itsekin. Kotona ollaan hiljaa, puhutaan ehkä lasten asioista mutta ei muusta. Enää en jaksaisi kuunnella miehen juttuja muutenkaan, tuntuu että kaikki ärsyttää.

Näennäisesti meillä on mahtava avioliitto, mies on kiltti ja hoitaa lapsia paljon oma-alotteisesti. Hän antaa minun harrastaa ja tehdä omia juttujani, ei juokse ympäriinsä ja kantaa aina vastuunsa. Tekee pahaa edes miettiä eroa "täydellisestä" suhteesta, ja olen pohtinut enkö voisi sietää tilannetta kunnes lapset ovat edes koulussa, mutta se tuskin onnistuu jos en löydä itsestäni motivaatiota jatkaa ja kiinnostua miehestäni uudelleen..

nununu kirjoitti 18.10.2013 11:50

"Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta. Meillä on 2 pientä lasta ja asiat näennäisesti ihan ok. Ei siis mitään "pahempia" ongelmia, kuten väkivaltaa, päihteitä tai uskottomuutta.

Eräs todella tärkeä asia, nimittäin kommunikointi, ei vaan pelaa. Useimmiten riitamme aiheet lähtevät erittäin pienestä liikkeelle, mutta paisuvat elämää suuremmiksi ja pian ollaan siinä tilanteessa, että mies haukkuu minut, uhkaa erolla ja poistuu tilanteesta. Ja sitten ollaan hiljaa. Mies varmasti voisi jatkaa hiljaisuutta ja painostavaa ilmapiiriä vaikka hamaan hautaan saakka, mutta koska minulle jo päivä tai kaksikin on ollut yleensä liikaa, lähden minä JOKA KERTA tilannetta selvittämään, ja usein se sitten olenkin juuri minä, joka pyytelee kaikkea anteeksi ja ottaa vastuun siitä, että riita ylipäätään syntyi. Näin siis myös silloin, kun itsekin syvällä sisimmässäni tiedän, ettei syy yksin minun ollutkaan. En vaan yksinkertaisesti jaksa sitä mykkäkoulua, hiljaisuutta ja välttelyä, joten laukaisen tilanteen lepyttelemällä miestä ja pyytämällä anteeksi asioita, jotka eivät edes minun syytäni ole olleet.

Mikä pahinta, näistä asioista ei koskaan myöskään jälkikäteen puhuta. Jos yritän, menee se kaikki usein vain syyttelyksi ja pam!, taas on riita ja hiljaisuus päällä."

Onpas hämmentävää, itselläni on AIVAN samankaltainen tilanne menossa. Itseäni vaivaavista asioista ei voi miehelle puhua, ilman että hän kokee ne syyttelynä tai kääntää asian päälaelleen. Erouhkausten heittely ilmaan hänen suunnaltaan on saanut minutkin miettimään, että lähden vain pois. Ehkä etäisyys saa toisen miettimään asioita jos niin tarkoitus on 😉

urppis kirjoitti 26.4.2017 9:54

"Onpa tutun kuuloinen tilanne, olen itsekin herännyt samaan asiaan. Ainoa poikkeus on, ettei meillä edes riidellä, vaan molemmat vaikenevat "kun ei puhumisesta ole kuitenkaan mitään hyötyä".

Me olemme olleet yhdessä 8 vuotta, naimisissa 4 ja meillä on kaksi pientä lasta. Alussa juurikin yhdessä on ollut hauskaa, kepeää ja ihanaa, eikä ole ollut tarvetta opetella puhumaan vaikeista asioista. Nyt parin vuoden aikana tilanne on tosiaan eskaloitunut siihen, ettei kumpikaan puhu mitään ellei tule mitta niin täyteen että riidellään siihen pisteeseen asti että mies poistuu paikalta. Molemmat kyllä osaavat pyytää anteeksi, mikä on sentään positiivista."

Meillä sama tilanne ollut, puhumatta on jäänyt kun ei se johda mihinkään. Lähinnä se on mun kohdalla yksinpuhelua kun mies ei sano mitään ja sitten minäkin luovutan. Parhaimmillaan ollaan oltu hiljaa 2 viikkoa! Perus "ruoka on valmis" tai "meen kauppaan" lauseita sanotaan mutta muuten ei sitten mitään. Mulla tuli mitta täyteen kun myös mua alkoi miehessä sitten ärsyttämään kaikki. Ja tuntuu että hän lyö oikein lisää vettä myllyyn tekemällä asioita mun kiusakseni. Mikäpä suhde se sellainen on että pitää toista sitten tahallaan koettaa ärsyttää mutta muuten ei puhuta mistään?

Pakkasin toissa päivänä tavarani yhteisestä asunnostamme laatikoihin. Mies tuli töistä kotiin, vilkaisi laatikkopinoa ja marssi kännykän kanssa makkariin ja alkoi selailla sitä. Kenkiä jalkaan laittaessa toivotin hänelle mukavaa iltaa lempiharrastuksensa parissa, sen verran otti päähän kun ei voinut siinäkään tilanteessa sanoa mitään! Kertoi kirjoittavansa viestiä mulle. Mulle?! Vaikka seisoin siinä vieressä eteisessä?! Tätähän se meillä on ollut kun riitä tulee. Mä lähden nostelemaan kun en saa miehestäni keskusteluun osallistujaa ja sitten hän laittaa asiansa viesteillä heti kun olen lähtenyt. Hän ei siis pysty puhumaan kuin viestien välityksellä, huonosti niilläkään. Viestit ovat kylmäkiskoisia ja lyhyitä, joskus myös alentavia kuin olisin joku vähä-älyinen.
Nyt kun hän ehkä tajusi, että aion oikeasti lähteä, alkoi hän miettimään että voidaanko asiat vielä korjata. Olen pyytänyt, lähes rukoillut häntä lähtemään kanssani terapiaan jotta nähtäisi voitaisiko asiat selvittää mutta vastaus on aina ollut ei. Noh, eipä hän nytkään terapiaan suostunut mutta ehdotti että istuttaisi teekupposen äärelle ja otettaisi aikaa keskusteluun. Kuulostihan se pitkästä aikaa käden ojennukselle ja ihan mukavalle mutta silti takaraivossa joku hälytyskello kilkattaa ja epäilys painaa, että tuleeko siitä mitään kun ei tähänkään saakka olla onnistuttu yhdessä mitään ratkaisemaan. En tiedä teenkö väärin ajatellessani näin negatiivisesti vai pitäisikö kuunnella vaistoaan?
Tuntuu että pyörii sellaisessa oravanpyörässä josta ei pääse ulos. Järki käskee unohtamaan koko tyypin mutta sydän laittaa pahasti vastaan.... 😞

Ei meilläkään juuri muuta ole puhuttu kuin lastenhoidollisista asioista, illat ollaan kännykän tai pelikonsolin äärellä. Jos jompikumpi välillä ehdottaa yhteistä tekemistä, se joko jää puheen tasolle tai tehdään kerran ja taas jäädään omiin juttuihin.

Me ollaan nyt käyty läpi Väestöliiton parisuhdekurssia ja se on selkeästi ollut miehelle herättävä kokemus. Mua vaan ei oikein kiinnosta, mies on kyllä hyvä tyyppi, mutta en jaksaisi kuunnella sen juttuja ja mielipiteitä. Osaltaan ehkä oletan ettei tämäkään kestä kauaa, ja toisaalta olen jo mielessäni pakannut tavarat ja muuttanut omilleni.

Se mikä mua estää lähtemästä, on lapset. Mun työn takia en voisi olla lähivanhempi, koska tahdon että lapset saisivat olla tässä hyvällä alueella ystäviensä lähellä. Toisaalta mun työni takia lapset kaipaa paljon nimenomaan mun syliä, ja tiedän erolla rikkovani lapsissa jotain.

Mies on tosiaan tuosta kurssista innoissaan, ja ihan asiallinen kurssi se on, aion sen loppuun kyllä käydä. Mutta miehen fyysinen läheisyys saa heti vetäytymään, en vaan tahdo tuota miestä vaikkei tosiaan päällisin puolin vikaa ole, ja tiedän ettei se vaihtamalla juuri parane.

Aloittajan teksti on juuri kuin minun elämästäni. Olin juuri samanlainen, aina se aloitteen tekijä ja anteeksi pyytäjä . Se ahdisti minua todella paljon. Olin vuosia sitten päässyt eroon juuri tästä käyttäytymis mallista, tajusin todellakin taantuneen.
Meillä on parisuhdetta takana neljä vuotta. Meillä ei ole lapsia . Omat lapseni ovat jo maailmalla.
Mies oli täydellinen tavatessamme. Rakastuin häneen täysillä. Ensimmäiset 2,5 vuotta elin onnellisena, oli paljon läheisyyttä, rakkautta , seksiä, teimme kaikkea kivaa yhdessä. Tunsin rakkauden.
Kun muutimme yhteen, alkoi kaikki pikku hiljaa hiipumaan. Elämä arkiustui.
Tuli sanaharkkaa, riitaa , lähinnä läheisyyden ja seksin puutteesta. Tilanne paheni vuosi sitten kun mieheni jäi kiinni seksisuhteesta toiseen naiseen. Jo ensimmäisen vuoden aikana luottamus sai kolauksen, silloin jo uteliaisuuttani luin miehen keskustelun toisen naisen kanssa , oli lähetelty rohkeita kuvia. Tällöin mieheni perusteli viestin sisällön vain huumoriksi tutun kanssa, halusi vain rohkaista tuttua naista olemaan rohkeampi.
Pettämisestä yritin saada keskustelua aikaan, turhaan. Jo silloin mies sanoi että hän on asian käsitellyt, minun tulisi yksin käsitellä omat tunteeni.

Olen myös käynyt paljon läpi meidän viesti ketjun keskusteluita, aina törmään asiaan ettei mieheni missään keskustelussa puhu tunteista, hän ei nimeä tunteita eikä myöskään hahmota tunnetiloja.
Tämän vaikeuden vuoksi emme pysty keskustelemaan asioista niin et me molemmat tulisimme ymrretyiksi.

Mieheni kärsii siis tunnesokeudesta eli tunneköyhyydestä/ aleksitymiasta. Hän ei kykene samaistumaan toisen ihmisen tunteeseen, ei hahmota tunteita, ei osaa pukea tunteita sanoiksi. Hänellä ei myöskään ole empatia kykyä. Hän siis järkeistää kaiken. Minä olen täysin tunne ihminen, on todella vaikea saada miestä ymmärtämään juurikaan mitään.

Lakkasin siis pyytelemästä anteeksi, kun suutuin , mies ei edes tajunnut minun suuttuneen, lakkasin puhumasta , pidin mykkäkoulua, mies vetäytyi omiin oloihinsa, keskustelu oli todella pinnallista, puhuin vain puhuteltaessa. Voin todella pahoin, ahdisti ja olin epätoivoinen. Mies ei siis hahmottanut tilannetta lainkaan, ei osannut lähestyä minua, ei tehdä minkäänlaista aloitetta. Minä tulkitsin hänet välinpitämättömäksi, ettei häntä kiinnostanut tilanne lainkaan, hänhän oli vain omissa oloissaan. Nyt ymmärrän miksi hän käyttäytyi minusta niin välinpitämättömästi , hän tavallaan "ahdistui" tietämättään minun liiallisesta tunteilusta, vetäytyi omiin oloihinsa.

Olen kokeillut monia konsteja mutta mikään ei tepsi, mikään malli ei toimi tunneköyhään ihmiseen.

Olen jopa ajatellut että tunnesokea mies kykenee seksiin , ilman tunteita toiseen naiseen , mikäli tilaisuus tulee toiste nokan eteen . Seksi on hänelle pelkkää seksiä. Hän ymmärtää tekevänsä väärin mutta tunne puolella ei tunne tekevänsä väärin. Mies itse ei tätä tiedosta.

Tänään olemme taas samassa pisteessä. Meillä ei ole ollut seksiä eikä läheisyyttä useaan kuukauteen. Minun hermoja kiristää. Olen miettinyt onko hänellä uusi seksisuhde. Mies sanoo vain ettei hän ole yksinkertaisesti vain halunnut seksiä. Jotenkin minun on vaikea ymmärtää tätä.
Olemme taas vääntäneet ja kääntäneet tätä asiaa monelta eri kantilta. Olen sanonut asian suoraan , olen uhannut muuttaa pois, olen uhannut muuttaa suhteen avoimeksi, mikään ei ole tehonnut, olemme edelleen vain ajautuneet kauemmas toisistamme. Mies suurinpiirtein asuu yläkerrassa, minä alakerrassa. En millään saa miestä ymmärtämään miltä minusta tuntuu tunnepuolella.

En tiedä mihin tämä suhde johtaa. Miten minun tulisi jatkossa käyttäytyä. Miten voi rakastaa tunnevammaista miestä ? Minusta ei ole seksittömään kaveri suhteeseen . Tämänkin olen sanonut niin suoraan kuin vain mahdollista.

Mies myös löytää aina syyt muualta, muista, yleisimmät syyt löytyvät työstä, eri uni rytmistä , minusta, muista ihmisistä , muiden käyttäytymisestä jne mutta ei miehes itsestään.
Usein hän sanookin ettei "hänellä ole ongelmaa" vaan ongelmat ovat minulla ja minun tulee ratkaista itse omat ongelmani.

Hei,

Minun suhde oli myös hyvin vaikea kommunikaation puolesta. Olen siitä kirjoittanut melko pitkän sepustuksen, koska kaikki on edelleenkin liian hyvin muistissa ja olen yrittänyt siitä päästä yli realisoimalla asiat. Tosin ongelma ei ollut vain puhumattomuus ja kommunikaatio- ongelmat, vaan toisen persoonassa, narsiseksi häntä kai voisi kuvata. Jokin muu persoonallisuushäiriö kävisi myös, mutta vahviten näkyi tämä.

Ensimmäinen vuosi oli ihanaa, pumpulinpehmeää vaaleanpunaista hattaraa. Rakkautta, välittämistä, seksiä. Kaikki toimi. Keskusteluissa oltiin kaikesta samaa mieltä, mies julisti, kuinka hän kunnioittaa ja arvostaa naisia. Yhdessä kuuluu tehdä ja siivota, lasten pitää osallistua jälkiään korjaamalla.

Yhteenmuuton jälkeen pikkuhiljaa asiat muuttuivat. Kotityöt jäivät mulle, kun yritin niistä puhua, haastoin riitaa ja mies tiuski, minkä jäkeen vetäytyi omiin oloihinsa ja saattoi jopa ottaa lapsensa ja lähteä pois jättäen minut yksin. Puheisiin vedettiin heti alkuun mukaan minun hankaluuteni, nipouteni, pihiyteni. Kuinka olin huono lasten kanssa, huono äitipuoli, ei kannattaisi hankkia lapsia, lapselllinen. Eropuheet alkoivat kuukausi yhteenmuuton jälkeen, vaikka olisin sanonut vain, että olisi kiva, jos siivoisitte muruset pöydiltä tai että taas täällä on tiskit, saa laittaa koneeseen. Hän ei jaksanut katsoa ihmistä, joka stressasi ja kaikesta tehtiin riita, minun aloittamanani hänen mielestään. Minulla ei ollut kokemusta riidoista, pelkäsin jatkuvasti oikeasti lentäväni ulos talosta, joten yritettyäni keskustella asiasta ja miehen lähdettyä pois, aloitin mököttämisen ja vetäydyin niin sanotusti "pois tieltä", ettei mies hermostuisi ja käskisi pakata kassejaan, minkä jälkeen mies hermostui siitä, että mökötin ja meinasi siksi laittaa pillit pussiin. Lähdin kerran itsekin riidan päätteeksi ajelemaan, koska riidat hänen puolestaan olivat henkilölkohtaisuuksiin iskeviä ja eropuheita viljeleviä, enkä kyennyt asiallisesti muodostamaan ajatuksia. Helpompi oli laittaa viestiä pienen hetken jälkeen, oli helpompi muodostaa ajatus paperille tai viestiin. Otin monta kertaa rauhallisena hetkenä asiat esiin ja sovimme niistä, kysyin mitä mies toivoi ja hän vain myötäili minua. Seuraavalla kerralla lasten tultua asiat eivät muuttuneetkaan ja olin askeleen kaikessa perässä, kielsin kun olisi pitänyt antaa ja komensin, kun olisi pitänyt antaa periksi. Mies haastoi riitaa usein humalaspäissä, ja jätti minut odottamaan käydessään tupakalla. Pettämisen jälkeen suutuin, ja saatoin raivostua pienimmästäkin asiasta. Miehen syyttäessä minua hyväksikäytöstä (kun en maksanut 3/4 osaa kuluvista menoista kuluttaessani vain 1/5) tai haukkuessa minua selän takana hankalaksi ja jäätyään kiinni, olin todella kiukkuinen. Tai uhatessa pettävänsä uudelleen, jos ei saisi pesää. Tai kehuessa itseään, kuinka oli sitä ja tätä ehkä tuhannennen kerran suhteemme aikana. Hän oli jo vuoden suhteessa olon jälkeen sanonut, että hän voi helposti alkaa inhoamaan minua, koska olen niin hankala, että hän ei katsele, jos minulla on yhtäkään huonoa päivää. Sanoi myös minun oppivan suhteessa, ettei toiseen voi täysin luottaa. Enpä tiennyt oppivani sitä hänen kanssaan. ☹️