Moikka! Kannatan ajatusta että kertoisit masennuksestasi. Se helpottaa oloasi kummasti. Masennus ja muut psyykkeeseen liittyvät sairaudet ovat aina olleet jotenkin tabu, vaikka sairauksia ne ovat siinä missä vaippapa joku allergiakin on.
Kun itse sairastuin muutama vuosi sitten, en uskaltanut kertoa kenellekään. Mieheni suku tosin sai sen tietää heti, koska miehen sisko oli paikalla kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Hän oli levittänyt sanaa, että olen jotenkin seonnut. Eli heidän suvussaan ainakin ennakkoluulot jyllää...
Kun pikkuhiljaa uskaltauduin avoimemmin puhua sairaudestani, huomasin yllätyksekseni miten paljon ympärilläni oli sairauksia joita ei päällepäin näe. Työkavereistakin jopa löytyi masennukseen ja paniikkihäiriöön sairastuneita. Ja kuulin, että iso osa kansanedustajistakin käyttää mielialalääkitystä. En tiedä kuinka tosi tuo on. Kun olin oikein masentunut, en silloin osannut puhua asiasta omille vanhemmilleni. Pahimmassa masennusvaiheessa kun tunsin muutenkin itseni täysin nollaksi, häpesin sairauttani ja pelkojani. Mieluummin selittelin ja keksin jos jonkinlaisia syitä väsymykseeni ja saamattomuuteeni. Töissä, puolen vuoden sairasloman jälkeen, en uskaltanut kertoa minne menin, kun kävin psykologilla. Kerroin vain käyväni lääkärissä.
Nyt kun olen tervehtynyt, asiaan osaa suhtautua aivan erilailla. Tiedän, että ei se minua ihmisenä tee huonommaksi vaikka olenkin sairastanut masennuksen. Olen yhtä kokemusta rikkaampi, ja haluan antaa toivoa ja tukea sairautensa kanssa kamppaileville. Kyllä siitä selviää.
Uskoisin että äitisikin ymmärtää sinua paremmin, jos uskallat kertoa masennuksestasi. Ei se ole kenenkään syy. Turha syyllisiä on etsiä. Ehkä äitisi on vaistonnut ja huomannut sinussa merkkejä masennuksesta, mutta ei ole uskaltanut ottaa puheeksi. Tai kukaties äitisikin on joskus sairastanut saman?
Koita olla rohkea. Kysy vaikka tunteeko hän ketään joka olisi ollut masentunut.
Kerrothan sitten täällä palstalla miten kävi?! Onnea sinulle!🙂🌻

Hei aya,

minun elämässäni kävi niin, että liki 20 v yksin asiaa sisälläni kantaneena puhkaisin perheeseemme liittyvän salaisuuden perheelleni suoralla tekstiviestillä, jossa kerroin etten enää jaksa yksin kantaa vastuuta asiasta. Kysyin suoraan isältä miksi raiskasi ja kohdistin sanani äitiinkin, että suhteessa on aina kaksi osapuolta ja ettei hänkään voi täysin pestä asiasta käsiään, ja kerroin lopuksi, että toivon vain ymmärrystä ja anteeksipyynnön. Laitoin saman tekstiviestin isälle, äidille, veljelleni ja lasteni isälle(miehelle jonka kanssa olin vielä silloin naimisissa)- että tietävät mistä syystä jos minulle sattuu jotain asian takia(pelkäsin isän taholta itseni surmaa). Jokainen heistä järkyttyi, isäni meni tosi tiukoille asian takia, itsetuhohalun ajatus kuului vastaajaani jätetystä viestistä. Välimme isän kanssa - jotka olivat olleet koko elämän ajan lämpimän oloiset - katkesivat näiksi muutamiksi vuosiksi mitä terapiaa sen jälkeen on ollut. Tilanne on nyt korjaantumassa. En vain kestänyt enää salaamisen taakkaa. Minun oli pakko saada asia päivänvaloon vaikka tiesin ettei helppoa tulisi olemaan koska asia oli vaikea.

Heips. Itse olen vasta hakemassa varsinaista psykoterapiaa. Olen käynyt psykologin kanssa keskustelemassa. Minun ongelmani ei ole varsinaisesti masennus, vaan kärsin erinäisistä sosiaalisista peloista ja yleisestä ahdistuksesta sekä olen jotenkin "hukassa itseni kanssa".

Ihan sama juttu minullakin, eli ongelmat johtuvat pääosin lapsuudenkodista. Vanhempani ovat omalla toiminnallaan tehneet meistä lapsista "moniongelmaisia". Olen sisarilleni uskaltanut jo kertoa missä mennään. Äidille ja isälle puhuminen sen sijaan tuottaa hankaluuksia.

Ystävillekin haluaisin kertoa, mutta jotenkin pelkään sellaista leimaantumista ja muita ennakkoluuloja. Onneksi mulla on myös sellaisia tuttavia, jotka tietää, koska olen tavannut heidät ns. terapiaryhmässä.

Mietin erityisesti äidilleni kertomista. Jotenkin tuntuu, että olen erkaantunut hänestä parin viime vuoden aikana. Ei ole helppoa kertoa jotain näin henkilökohtaista. Varsinkin, kun tosiaan hänen syytään on moni asia. Toisaalta en ole hänelle katkera ja toisaalta olen.. hankalaa!

hei aya!

Minä olen kertonut masennuksestani ja terapiasta hyvin pienelle piirille. Olen hävennyt ja salannut. Omalta lähiperheeltä en olisi pysynyt tilannetta salamaan, koska huonoimmillani vain makasin sängyssä ja itkin, ja lopulta muutuin muumioksi. Perhe oli huojentunut, kun pääsin terapiaan, sillä he uskoivat sen auttavan minua. Ja niinhän se on auttanutkin, vaikka kyllä tämä parantuminen tapahtuu paljon hitaammin, kuin alussa olettaa ja toivoo.

Myös omalle vanhemmalleni kerroin sairastumisestani ja terapiasta. Hänkin oli hyvillään terapian alkamisesta, vaikka myönsi pelkäävänsä mitä tunteita terapia herättää minussa häntä kohtaan. En ole hänelle vihainen, koska ymmärrän hänen olleen silloin hyvin vakavasti sairas, kun hän toimi niin kuin toimi. Ei kukaan terve ihminen kohtele lapsiaan siten. Hän on hyvin pahoillaan, että jouduin lapsuudessa kokemaan monenlaista ikävää ja että se on kytköksissä minun nykyiseen sairastumiseen. Emme kumpikaan saa muutettua menneisyyttä, joten yritämme rakentaa pala palalta uutta parempaa tulevaisuutta.

Vain muutama lähiystävä sai tietää tilanteestani. Suhtautumista löytyi laidasta laitaan: yksi hylkää, toinen tukee - meitä on moneksi.

Kaikkea hyvää parantumisesi polulle 🙂🌻

Hei aya.

Minulle masennuksesta kertominen ei ole ollut vaikeaa kun lapsilleni ja äidilleni oli pakko kertoa syy siihen miksi jään pitkälle sairaslomalle. Äitini tosin tiesi ongelmistani kyllä jo aiemmin joten asia ei tullut yllätyksenä eikä siten ollut vaikea kertoa. En osaa sanoa kuinka yllättyneitä lapseni olivat. Kerroin vaan heille että työpaikalla oli ollut ongelmia, jonka vuoksi kärsin masennuksesta ja minun on pakko jäädä lepuuttamaan hermojani.
Ystäviä minulla ei ole kuin kaksi sukulaista, joista toiselle kertominen oli helppoa, koska hän on itsekin sairastanut ja toiselle ihan vaan kerroin ja hän ymmärsi miksi en enää jaksanut.
Kyllähän se puskaradio on taatusti kuuluttanut minun sairauteni koko pienen kyläpahasen korviin mutta en enää välitä. Alussa välitin kovastikin ja luikin korvat luimussa iltaisin lenkille ettei kukaan olisi nähnyt ja yhä edelleen kauppareissutkin teen siihen aikaan ettei siellä ole työpaikan väkeä. Olen siis edelleen sairaslomalla. Sitä tilannetta en halua kokea että joku tulisi utelemaan asioistani ja sairaudestani.
Olen aina ollut yksin viihtyvä mutta masennuksen myötä minusta on tullut oikein erakko.

Terve aya! 🙂. olen lähinnä tuolla aikuisten/nuorten puolella ollut keskustelemassa, mutta toivottavasti tästäkin asiasta osaan jotain kertoa.

Minulla on ollut kaksi terapeuttia. Toinen oli sitä mieltä, että kertoa pitäisi, ja toinen oli ehdottomasti sen kannalla, että tämä on ja saa olla visusti oma asiani. Olen käynyt psykiatrilla ja käyttänyt masennuslääkkeitä vuoden ja terapiassa käynyt muutaman kuukauden niin, ettei kukaan lähipiirissäni tiedä asiasta yhtään mitään. Minulla on todella hyvät perusteet siihen,e ttä olen jättänyt kertomatta. En tahdo näin arkojen kysymysten kanssa olla kovinkaan monen ihmisen kanssa tekemisissä varsinkin kun juoruilun mahdollisuus on aina olemassa. MInun kohdallani nämä liittyvät osittain kotoa irtautumisen prosessiin, ja minulla on vielä tietty riippuvuussuhde vielä kotiini, mutta yritän asennoitua ajattelemaan omaa elämääni ja sitä, että tämä todella saa olla vain oma asiani enkä ole tilivelvollinen niistä kenellekään. Tämä ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys niinkuin terapeuttini sanoi, sillä kyllähän asioiden jakaminen myös vaikeiden asioiden käsitteleminen on ihmiselle perustarve. Mutta aina on näiden asioiden kannalta suositeltu asioide kertomista luotettavalle ja ymmärtäväiselle ihmiselle.

Kiitos teille kaikille vastanneille!!! Ihana oli huomata kuinka moni tätä asiaa on pohtinut omalla kohdallaan minun lisäkseni. Kiitos myös kannustavista kommenteista.

taikku79: Hienoa, että olet osannut avautua masennuksestasi. Olet samalla tehnyt arvokkaan työn meidän muiden tilanteen helpottamiseksi. Mitä enemmän ihmiset tietävät asiasta sitä vähemmän esiintyy ennakkoluuloja.

erakoksiko: Tuo tekosi on vaatinut suurta rohkeutta. Ymmärrän hyvin, että salaisuuden pitäminen sisällään noin pitkän ajan tuntuu tosi raskaalta. Lopulta varmaan asian saattaminen päivänvaloon on ainoa oikealta tuntuva ratkaisu.

Maa: Tunnut kamppailevan kanssani samojen kysymysten äärellä. Miten sisaresi suhtautuivat kertomaasi? Oletteko muutenkin pystyneet puhumaan ongelmistanne avoimesti? Äidille kertominen... se tosiaan tuntuu hankalalta. Siihen vaikuttaa varmasti se, että äitiin latautuu niin paljon ristiriitaisia tunteita.

Kamelin selkä: Totta, että lähiperheeltä on vaikea salata sairastumista siinä vaiheessa viimeistään, kun se vaikuttaa voimakkaasti jokapäiväiseen elämään. Hyvä, että olet pystynyt kertomaan vanhemmallesi. Se varmasti helpottaa jollain tavalla asioiden käsittelyä, kun olemassa faktoja joihin pohjata terapiansa (esim. vanhemman vakava sairaus).

NA: Kiva, kun kirjoitit! Luulen, että lapset kyllä vaistoavat vanhemman masennuksen, joten tuskin tuli kovin suurena yllätyksenä. Hyvä, että olet heille sen suoraan kertonut! Työpaikan väestä en niin paljon välittäisi. Ensinnäkin ihmiset ovat kovin arkoja kyselemään toisen masennuksesta ja toiseksi sinun ei tarvitse vastata heille mitään sen enempää kuin haluat kertoa. Se ei kuulu heille, varsinkin jos ovat olleet hiemankin edesauttamassa sen pahenemista.

Blohy: Olen edelleen niin kahden vaiheilla. Terapeuttini rohkaisee kertomaan, mieheni taas ei. Luulenpa, että oleellista on juuri se, että kertominen tapahtuu niille luotettaville ja ymmärtäväisille ihmisille ensin. Kun tuntee saavansa positiivista ja ymmärtävää vastakaikua sanoilleen, pitää asiaa vähemmän häpeällisenä. Mielestäni niin kauan kuin kertominen ei tunnu oikealta ratkaisulta, sitä ei varmaankaan kannata tehdä. Jossain vaiheessa ongelma saattaa tulla niin suureksi möykyksi mielessä, että sen kertominen alkaa muuttua vähemmän raskaaksi asiaksi. Tiedä häntä...

Uskon, että avoimuus helpottaisi ainakin sitä, että voisin vapaammin ohjata elämääni haluamaani suuntaan. Pelkään kuitenkin kovasti perheeni, ennen kaikkea vanhempieni reaktiota. Kamppailen edelleen muistojeni kanssa uskon ja epäuskon välillä. Jos jonkun reaktio olisi hiemankin vähättelevä ja epäuskoinen (mitä varmasti tulee olemaan), tulee se vaikuttamaan minuun hyvin musertavasti. Yritän siis jollain tavalla suojella itseäni tyrmäykseltä. Ainakaan vielä en ole siihen tarpeeksi vahva.

Jatkan edelleen jahkailuani. Ratkaisu voi tulla hyvinkin nopeasti sopivan tilanteen sattuessa tai sitten jatkan tätä yksinäistä taisteluani vielä pitkään.

Kiva, kun olette olleet rinnallani! Se saa tuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi! 🙂🌻

Hei taas aya: Meistä sisaruksista yksi on sairastunut vakavaan psykiatriseen sairauteen. Hänen sairastumisensa jälkeen tajusin itsekin hakea apua omiin ongelmiini. Hänelle kerroin ensimmäisenä ja hän otti asian ihan luonnollisesti. En saa häneltä varsinaisesti tukea, koska hän on meistä "se sairaampi". Jos kerron hänelle omasta tilanteestani, hän kääntää keskustelun nopeasti itseensä ja omaan hoitoonsa. En myöskään halua häntä "kuormittaa" omilla ongelmillani.

Toiselle sisarelleni kerroin ja hän vain yllättyi siitä, että minä kärsin tällaisista ongelmista. Hän on minua paljon nuorempi, joten häneltä en odotakaan saavani varsinaista tukea.

Monet meidän (perheen) ongelmista johtuu juuri puhumattomuudesta. Vaikka luulin vuosia, että meillä on "avoin perhe", on silti asioita, joista on haluttu vaieta. En pelkää sitä, että äitini hylkäisi minut jos kertoisin hänelle tästä, mutta jotenkin se kertominen silti ahdistaa.

Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä, mutta sikäli pelkään äitini reagoivan, kuten sairastunut sisareni: kääntäisi asian johonkin muuhun aiheeseen tms. En jotenkin vain usko saavani äidiltä sellaista fiksua tukea kuin äidiltä yleensä saadaan. Tuntuu, ettei kertominen hyödytä yhtään mitään.

Salailun ja kaikille kuuluttamisen välillä lienee jokin kultainen keskitie, sitä minä aion kulkea. 🙂