Totuus iskee nyt ja lujaa. Miehen sanat kaikuvat korvissani. Nyt vasta alan tajuamaan että olen jälleen kerran ajautunut tunne vammaiseen suhteeseen.
Tajuan ettei meillä voi olla yhteistä tulevaisuutta. Ahdistaa ja itkettää . Miksi taas, hyvä ihminen , jota olen rakastanut, osoittautuukin petturiksi, valehtelijaksi.
Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö/psykopatia.
- itsekeskeisyys
- pinnallinen viehätys voima
- myötäelämisen puute
- empatia kyvyttömyys
- ei tunne syyllisyyttä/katumista
- vastuuttomuus
- moraalittomuus
- epäsosiaaliset teot
- alkoholi/huumeet
- ottaa enemmän kuin antaa
- tunne köyhyys
- teeskentely / näytteleminen
Psykopaatti manipuloi, on epäluotettava, pettää, käyttää häikäilemättä toista hyväkseen ja elää usein toisen kustannuksella. Hän osaa selitellä mustat asiat valkoisiksi. Psykopaatti ei koe häpeää tai myötätuntoa, vaan oikeuttaa mitkä tahansa tekonsa ulkopuolisin syin. Hän ei kadu mitään eikä tunne syyllisyyttä.

Juurikin näin. Matto lähti alta taas aivan totaalisesti. On todella turvaton olo. Anoin loppu vuodeksi myös puoli vuotta vuorotteluvapaata, miten ihmeessä selviän tästä sotkusta. Omaan asuntooni muutti kuukausi sitten uusi vuokralainen.
Miten psykopaatin kanssa voi oppia elämään?
Kaverinako? Onko avoin suhde ainut vaihtoehto? Alanko pakkaamaan? Kestänkö vielä vuoden kun vuorottelu vapaani loppuu?
Mielessäni miljoona kysymystä.
Näistä syistä en pysty puhumaan miehelleni enää mistään mikä liittyy tunteisiin , hänen käyttäytymiseen jne, nyt ymmärrän täysin miksi en saa mihinkään suoraa vastausta, taikka en saa vastausta lainkaan. Minut ohitetaan mennen tullen ja palatessa.
Vähätellään minun tunteita taikka jopa kielletään ne taikka ne on vääriä.
Mielessäni kaikuu keskustelu
Minä : olet aiemminkin kyennyt läheisyyteen, halimaan ja pusuttelemaan, miksi nyt kaikki on loppu mistä minä tykkään.
Mies: ehkä olen näytellyt? En vain tykkää halia, mieluummin tehdään asioita yhdessä.
Niimpä, tämähän selittää kaiken.
Koko alkuaika, joka tuntui miltein täydelliselle, ihanalle, mies oli juuri kaikkea sitä mitä olin aina halunnut, mistä olin haaveillut. Kuin taivaanlahja.
Hän osasi tehdä minut onnelliseksi. Silloin kysyin myös itseltäni että mikä vika tuossa miehessä on, täytyyhän siitä joku vika löytyä. Löytyihän se, neljän vuoden jälkeen. Kun alkuhuuma loppui, alkoi kaikki pikku hiljaan paljastua. Seksistiset viestittelyt, kuvien lähettelyt, henkinen ja fyysinen uskottomuus, tunne köyhyys , kaikki tietävyys jne . Minun mitätöinti , jopa mustamaalaaminen kavereilleen, jättäen pois oman osuutensa. Tämän asian sain vasta tietooni erinäisten asioiden kautta, ikäänkuin aivan vahingossa.
Nyt tämä kaikki on mennyttä, tilalla surua, pettymystä, turhautuneisuutta, vihaa , kaikkea nekatiivista
taivaan ja maan välistä.
Olen menettänyt kaiken, paitsi itseni.

Ei kuulosta normaalilta. Olen itse eronnut läheisestä ystävyyssuhteesta (parisuhteessa en ole koskaan ollut). Siinä on monia asioita punnittavana. Mahdolllisen materiaalisten menetysten lisäksi se tunne toisesta ihmisestä, johon voi olla yhteydessä vaikeinakin aikoina. Se ei kuitenkaan aina riitä, jos toinen ei koskaan pysty pitämään lupauksiaan ja vetää sinua alaspäin, kun suunta olisi ylöspäin. Tällainen tilanne minulla oli. Tein sitten toisen ystäväni kanssa lopullisen päätöksen, että tuo henkilö ei kuulu enää tähän lähimpään ystäväpiiriin, vaikka se tarkoitti sitä, että minulla on enää yksi oikeasti läheinen ystävä. Olimme tuon tyypin ystäviä pitkään pelkästä säälistä, mutta niin ei voi olla loputtomiin. Häntä oli myös paljon varoiteltua asiasta ja kerrottu, että näin ei voi jatkua loputtomiin, mutta ei koskaan korjannut tapojaan, kuten patologista valehtelua ja huonoja käytöstapoja. Olen pitänyt päätökseni, samoin kuin ystäväni. Voimia sinulle!🌻🙂🌻

Oon jo aivan sekaisin päästä. Miehelläni voikin olla Aleksitymia. Huoh, pitää tutkia aihetta enemmän ennen kuin kommentoin enempää.

Kyllä, olen antanut koti diagnoosin miehelleni. Hän kärsii juurikin Aleksitymiasta.
Aleksityymiset tuntuvat epäempaattisilta, vetäytyvät mieluummin kuin hakeutuvat toisten seuraan eivätkä ole kiinnostuneita muista ihmisistä.
Meillä ollaan mieluummin omissa oloissa kuin kahden kesken.
Kun pitäisi puhua tunteista, mies ei kertakaikkiaan osaa vaan tuskastuu heti.
Kahdenkeskisessä, henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa he ovat hukassa.
Aleksitymia ei ole sairaus, vaan elämän mittaan muotoutunut ominaisuus muiden joukossa.
Aleksityymisyys persoonallisuuden piirteenä vaihtelee ihmisestä toiseen samoin kuin älykkyys.
Osa kokee tunteita ruumiillisesti, esimerkiksi vapinana, pää kipuna ja vaikka hikoiluna.
Tunteet saattavat aiheuttaa huonon olon jota hän voi paeta esim työntekoon taikka yleiseen puuhasteluun.
Meillä mies käyttäytyy näin, kovasti löytyy tekemistä ja rakentelua.
Jotkut voivat myös kiukuta ja raivota.
Meillä mies on kuin viilipytty. Hermostuu hyvin harvoin.
Seksi voi olla konemaista, eikä aleksityymikot sano "ai kun oli ihanaa"
Joko seksi oli hyvää taikka huonoa.
Miten oppia elämään tällaisen kanssa?
Nyt olen tajunnut kuinka väärin olen miestäni tulkinnut. Tajunnut ettei hän ole tahallaan välinpitämätön ja tunteeton, hän ei vaan osaa pukea tunteita sanoiksi.
Kuinka olen hänelle suuttunut kun en ole saanut vastakaikua tunteilleni.
Tänään kömmin hänen viekkuun , sohvalle. Otin hänen kädestään kiinni, hän vastasi siihen, se tuntui minusta hyvälle.
Tunnen nyt empatiaa häntä kohtaan. Toisaalta tunsin surua siitä että mieleeni juolahti ettei eleeni tuntunut hänessä missään, luulisin.
Tajusin että mies näyttää minulle tunteensa toisin, tekemällä hyvää ruokaa, ostamalla karkkia ja muilla keinoilla. Hän on kysynytkin minulta miksi se ei riitä.
Minä kaipaan kosketusta, kovasti, mutta en saa sitä. Miten ihmeessä minä opin elämään tämän asian kanssa, miten me yhdessä opimme elämään tämän kanssa?
Ensinnäkin minun pitää rohkaistua ja ottaa asia puheeksi.
Kertoa kuinka olen väärin häntä ymmärtänyt.
Onneksi tajusin tämän ajoissa sillä olimme jo eroamis pisteessä.
Jospa nyt lähtis asiat meilläkin parempaan suuntaan kun ongelmalla on nimi.

Tässä on nyt kulunut aikaa ja olen tullut todellakin tulokseen ettei mieheni tunnista tunteita , ei osaa pukea mitään sanoiksi .
Hänellä ei ole empatiakykyä eikä hän osaa samaistua toisen tunteisiin .

Elämä on erittäin vaikeaa . Minä olen alkanut olemaan hiljaa , näkymätön enkä ole näyttänyt omia tunteitani miehelle. Erittäin surkea tilanne eikä mies luultavasti edes huomaa misään.
Hänen kanssaan ei voi keskustella mistään mikä liittyy tunne puoleen .
Läheisyys on loppunut . Mies ei ymmärrä miksi en lähesty häntä , vaikka kuinka selittäisin syyt , että tulen jatkuvasti torjutuksi , mies ei yksinkertaisesti käsitä termiä .
Miksi menisin miehen kainaloon kun hän ei vastaa tunteisiini. Miksi halaisin koska mies ei halaa takaisin.

Näiden asioiden vuoksi mies tuntuu erittäin kylmälle , etäiselle , välinpitämättömälle ja itsekkäälle . Tunnepuolen vuoksi hän näkee viat / syyt muissa kuin itsessään . Hän todellakin ulkoistaa itsensä kaikesta .

Vaikeaa tästä tekee sen ettei mies ymmärrä sitä että minä haluan muutosta , minä haluaisin että hän joskus ajattelisi että hänen käytöksessäänkin voisi olla parantamisen varaa , hän voi oppia tunnistamaan tunteita , olenhan minäkin oppinut. Mies on vain sitä mieltä ettei ihminen voi muuttua . Minä itse olen esimerkki siitä että ihminen voi muuttua , kehittää itseään ja kasvaa.

Uskon että on paljon muitakin jotka ovat suhteessa tunneköyhän kanssa . Olisi kiva saada vertaistukea . Miten teillä muilla arki sujuu tunneköyhän kanssa? Miten olette oppineet käsittelemään puolisoa joka ei vastaa tunteisiinne?
Itse olen erittäin suoraan tunteet näyttävä , elän tunteiden kautta ja minun on erittäin vaikea ymmärtää miestä joka ei näytä tunteita.
Mistä voin tietää että juuri hän rakastaa minua edelleen? Kun hän ei sitä ääneenkään sano .

Olen oikeastaan tällä hetkellä todella väsynyt tähän tilanteeseen . Olen jopa uhannut muuttaa pois puolen vuoden jälkeen ellei tilanne muutu . Olen luvannut auttaa opettelemaan tunnepuolta mutta mies ei ole sanallakaan sanonut haluaako hän opetella.
Olisi kiva kuulla teidän muidenkin kokemuksia .
Mukavaa syksyä kaikille . Voimia meille kaikille .

Hei Isabella0: itse kuulin tuon aleksitymia-termin ensimmäistä kertaa terapiassa, jossa jouduin käymään, kun mieheni uskottomuus vaikutti minuun masennusoirein. Terapeuttini heitti termin ilmaan, kun kerroin miehestäni ja hänen suhtautumisestaan elämään ja tunteisiin.
Miehelläni on aina ollut tekemisenpakko ja hän on erittäin haastava keskustelukumppani. Tunteiden ja elekielen olemassaolon hän kieltää. Esimerkiksi, kun hänen isänsä kuoli, ei mies itkenyt ollenkaan 😐
Yhdessäolo pitäisi hänen mielestään aina olla jotain tekemistä. Ei sitä, että istuttaisiin vaikka sohvalla keskustellen. Mistään kovin syvällisestä hän ei kykene keskustelemaan. Joskus aikoinaan yritin puhua suhteestamme mutta hänen mielestään meillä on kaikki hyvin. Jos kaikki on hyvin, niin miksi piti vehdata vieraan naisen kanssa???
Sen olen oppinut tässä, että hän ei muutu. Hänellä ei ole tarvetta muutokseen ja eihän se niin toimi, että yrittäisin häntä muuttaa...
Teoillaan hän pyrkii näyttämään välittämisensä.
Toisaalta ymmärrän häntä, koska hänen lapsuudenkodissaan oltiin suorituskeskeisiä, eikä asioista keskusteltu. Työ oli kaikista tärkein ja niin on miehenikin sitten yrittäjä ammatiltaan.
Olen ajoittain tosi yksinäinen mutta läheiset suhteet aikuisiin lapsiimme, luottoystävä ja lemmikit tuovat sisältöä elämääni.
En ole mikään ikäloppu mutta en kuitenkaan enää jaksa etsiä itselleni uutta miestä. Varsinkin, kun selvisimme tuosta uskottomuuskriisistä pariskuntana edelleen jatkaen 🙂👍

Mariella , miten kestät läheisyyden puutteesta? Kuvittelisin ettei sinunkaan miehesi ehkä tunnista kovin lämpimiä tunteita?
Tämä tuottaa minulle erityisesti ongelmia, itse kun olen kovin tunteellinen.
Alkoholisti perheessä opittiin pitämään tunteet sisällä, nyt en enää sitä tahdo. Tahdon näyttää kaiken mutta en saa mihinkään vastakaikua. Se tuntuu pahalle vaikka ymmärrän ettei mies ajattele miksi ei vastaa. Haluaisin mennä kainaloon mutta tiedän ettei mies tee mitään. Hän ei oikein reagoi mihinkään tunteella.
Haluaisin että mies opettelisi tunnistamaan tunteita mutta....
Jos minäkin olen oppinut niin miksi ei mieskään oppisi?

Ihmettelen suuresti että mies kykeni kaikkeen 2,5 ensimmäistä vuotta.
Nyt hän on kuin eri ihminen.
Kun hän petti minua useiden kk ajan , uskon ettei hän tuntenut edes katumusta. Tiesi tekevänsä väärin , mikä silti sai hänet jatkamaan.
Luottamusta en ole saanut takaisin .
Luottamus on erittäin vaikea koska mies tuntuu tunteelliselle todella välinpitämättömälle, itsekkäälle ja vastuuttomalle. Mieshän ei itse tätä tietenkään tiedosta enkä saa häntä ymmärtämään asiaa.
Nyt en tiedä mitä teen?
Itse jo lähemmäs 50v joten enää en haluaisi aloittaa alusta.
Vaihtoehdot ovat vähissä, joko opettelen elämään mieheni kanssa ns "kaverisuhteessa" tai muutan pois. Itse en haluaisi kumpaakaan.
Tilanne on erittäin hankala.
Miehen silmissä "minä olen syyllinen , minä ajattelen aina väärin, minä kehitän ongelmat, hänellä ei ole ongelmia, minun päässä kaikki" en kestä kun en saa miestä ymmärtämään millään.
Kaipaan häntä todella paljon mutta en voi sanoa hänelle mitä tunnen koska hän ei ymmärtäisi.

Aleksotymia?
Aivan uusi juttu. Kävin netistä tutkimassa aiheesta lisää.
Kuulostaa minun ex mieheltäni.

Meidän avioliitto (28v)kariutui siihen että mieheni syytti minua kaikista ongelmistamme, minä väsyin olemaan aina syntipukki ja pahan tekijä. Kuuntelin 2 vuotta silkkaa valittamista. Jos hän jotakin minulle puhui, se oli valittamista milloin mistäkin. Ihmetteli sitten miksei minulle seksi maittanut(kun oli päivän aikana syytelty ja lytätty ja haukuttu) Syytti minua siitäkin kun en antanut tarpeeksi. Päätin yhdessä vaiheessa että teen sitten aloitteen niin alkoi sitten sättimään että hänenkö pitäisi olla valmis kun minun milloin tekee mieli. Mutta minulta halut ainakin katosi lopullisesti.
Hän ei nähnyt omassa käytöksessään mitään korjattavaa. Mieheni tapana oli ilkkua ja moittia minua ja lytätä maahan niin työ kuin muissakin asioissa. Luulen ettei hän oikeasti ymmärtänyt että se on loukkaavaa.
Hän vältteli minua ja jotenkin pelkäsi läsnäoloani viimeisinä vuosina. Emme tehneet yhdessä enää mitään moniin vuosiin. Hän uppoutui työhönsä ja omiin rutiineihin.
Fyysinen kanssakäyminen oli aina hyvin etäistä ja aina samanlaista. Hän ei koskaan ottanut minua kainaloonsa. En saanut tulla hänen lähelleen emmekä koskaan suudelleet. Hän inhosi kosketusta. Hän ei koskaan nauranut eivätkä muutkaan saaneet nauraa. Ei saanut olla spontaani. Lasten kanssa hän tosin tuli ja tulee toimeen.
Hän on alkoholistiperheestä missä tunteet oli kiellettyjä. Äitinsä on tunneköyhä ihminen ja isä alkoholisti.

Erostamme on 2 vuotta. Olemme hyvissä väleissä ja juttelemme asioista ihan normaalisti viikottain lähes. Asumuseromme aikana mieheni jotenkin vapautui ja minusta alkoi tuntua siltä että suhteemme parani. Minuun kumminkin rakastui mies ja hän veikin minut sitten mukanaan.
Exäni on minulle edelleen tärkeä enkä kanna hänelle kaunaa. Hänellä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Lapsillemme hän on hyvä isä ja lapsemme rakastavat isäänsä. Puolisona hän vain on ollut erakkomainen ja sulkeutunut. Ihminen joka ei oikein pidä toisista ihmisistä ja pelkää läheisyyttä. Äitinsä on myös erakko.