Moi Sipaliini!

Ihan ensiksi annan sinulle ison virtuaalihalin täältä lankoja pitkin - voin ymmärtää etäisesti, mitä olet joutunut käymään läpi. Itselläni on kokemusta miehen mt-ongelmasta vuoden ajalta, ja nyt mies on toden teolla eroamassa minusta.

Meillä tilanne kriisiytyi ensimmäisen kerran jo viime kesänä, kun miehelleni tuli selittämätön mt-häiriö (jälkikäteen diagnosoitu prepsykoottisiksi oireiksi), joka oli muuten melko lyhytkestoinen, mutta sai aikaan ja jätti jälkeensä vainoharhaisen mustasukkaisuuden, jonka vuoksi mies on "menettänyt luottamuksensa" minuun ja haluaa nyt erota. Talvesta jatkuneen juupas-eipästelyn ja kymmenien hoitoon suostuttelujen jälkeen minäkin alan myöntyä sille kannalle, ettei asialle ole enää mitään tehtävissä. Lisäksi mies taitaa olla itse löytänyt jonkun toisen jo tässä kriisin aikana, ainakin haavetasolla, jos ei muuten...

Koska tilanne on ollut minulle äärimmäisen kafkamainen syyttelyineen ja epäilyineen, olen kuitenkin hakenut itselleni ammattiapua. Mies ei suostu myöntämään mitään ongelmaa itsellään, enkä minä pysty häntä muuttamaan.

Minusta tuntuu, että minunkin miehelläni tunnelmat vaihtelevat: välillä hän antaa suukon suoraan suulle ihan kuin ei enää muistaisi, että hän on ilmoittanut eroavansa minusta. Sitten taas välillä ottaa eron puheeksi.

Kiitos ymmärryksestä. Tuntuu ettei kukaan tajua mun tunteita. Kaikki vaan paapo mun miestä, no hänellä on kyllä tosi rankkaa, mutta hän ei ole kuitenkaan ainut joka kärsii tästä tilanteesta. Hän onneksi tietää ja myöntää sairautensa ja ottaa kaiken avun vastaan. Hän lupasi että voimme vielä kokeilla yhteistä elämää kun hän pääsee kotiin ja oli onneksi suostuvainen kaikeen terapiaan. Tämä jo helpottaa paljon, kun voi sanoa asioita ääneen, eikä jää yksin miettimään, sillä ei ne miettimällä parane, pää vaan hajoaa. Voimia myös sinulle sinne toivottavasti elämä selkeytyisi, suunnalla, kuin suunnalla

Moi. Olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä sillä erotuksella, että meillä oli myös seksuaalista väkivaltaa. Tajusin sen vasta myöhemmin psykoottiseksi oireeksi, aiemmin mies oli ollut mitä kiltein ja hellin. Vuosi sitten hän oli (hyvin vastentahtoisesti) pakkohoidossa kaksi kuukautta. Olin jo valmistautunut siihen, että hän jää sinne loppuiäkseen tai mikä vielä pahempaa, tulee kotiin puolikuntoisena.

Nyt käymme molemmat avohoidossa, yksi pariaikakin on jo takana. Tapahtumat ennen sairaalaan joutumista ovat vielä käsittelemättä, ja tuolla parikäynnillä tuli selväksi, että hän ei ole vielä valmis käsittelemään asiaa.

Tuo erojuttu kuulostaa kovin tutulta, samaa olen joutunut kuuntelemaan melkein koko sen ajan kun mies suljetulla oli.

Toivottavasti miehellesi löydetään oikea lääkitys. Ja kun hän kotiutuu, varaudu siihen, että jatkossa on luvassa PAAALJON nukkumista ja syömistä (ja lihomista). Mutta kyllä se siitä sitten tokenee...

Hei, luin ketjunne. Olen juuri nyt samassa tilanteessa.

Muutin aikoinaan parisuhteeni perään paikkakunnalle jotta olisimme lähellä toisiamme ja yhteen muutosta oli suunnittelua, kun aika on sopiva, ottaen huomioon molempien lasten olosuhteet, koulut yms. Kun lapset itsenäistyisivät tuolloin yhteen muutto. Lapset ottivat hyvin vastaan parisuhteemme, puolin toisin. Oma lapseni pitänyt miesystävä kuin toista isää.

Ensimmäinen psykoosi tuli parisen vuotta sitten. Tuolloin mies oli päättänyt että haluaa erota. Syyksi kertoi että ei vaan pysty luottaa minuun ja kokee itsetuntonsa olevan nollilla. Olin murtunut kuulemastani ja tein kovan työn vakuuttaa hänet että voi ja pitää luottaa ja selviämme kaikesta aina. Oli aika rankkaa henkisesti kun oli syytöksiä uskottomuudesta ja pahasta tahdosta häntä kohtaan. Ystävistä eristämistä siltä pohjalta että, kuitenkin ystävilläni miespuolisia vieraita joiden kanssa touhuilisin. Työpaikalla miessukupuoliset olivat hoitojani mielestään myös, jopa kaupassakin kului liian paljon aikaa, kävin varmaan hoitelemassa jotakin opiskelu kaveria oheessa... Eristäydin jokaisesta ystävyyssuhteestani loppujen lopuksi, koska halusin välttää olemattomista järjettömistä syytöksistä ja mielipahasta. Miespuolisia ystävyyssuhteita ei siis ole ollut ikinä, vain naisia pitkäaikaistuttuja elämän varrelta, parisuhteessa, naimisissa olevia.

Hän halusi että jatkamme suhdettamme eikä halunnut luopua rakkaudestamme ja tuntui että ensipsykoosi ja harhat olivat ohimenevä vaihe. Olin jälleen onnellinen ja helpottunut että katsomme yhdessä kohti tulevaisuutta.

Nyt kuukausi sitten tuli toinen romahdus. Ennakoivasti jo alkoi samat syytökset. Kasvotusten ei kyennyt puhumaan, laittoi kaikki asiat viestitse. Molemmiltamme tuli varmaankin kirjoiteltua asioita mitä ei tarkoittanut, väsyneinä ja viestillä voi aina paeta totuutta kirjoittamalla sitä mitä ei kasvotusten kykenisi sanomaan. Kirjoitti että on masentunut suhteessamme, ei saa nukuttua. Suurimman osan viimeisen vuoden aikana en ole saanut nukuttua hänen vierellään, olen joutunut siirtymään sohvalle. Olin huomannut olevani päivisin todella väsynyt valvomisestakin joka heijastuu sitten koko olemukseen. Hän taasen otti että en edes halua nukkua hänen vieressään, keksi siitä jonkin tarinan siihen jatkeeksi että kaiken lisäksi pettäisin ihan varmastikin. En tiedä ymmärsikö hän epäreiluuden kohtaani. Kehotin hakeutumaan useamman kerran uniapnea tutkimuksiin. Kuorsausta ja hengityskatkokset pitkiä öisin. Kerroin että elämänlaatu paranisi hyväksi kun saa hoitoa uniapneaan (olen 100% varma että on uniapnea). Vaikea on ollut kun ei millään tahdo hakea apua, välillä myönteinen mutta sitten on ollut helpompaa syyttää minua kaikesta. Pyysin myös selvittämään onko sappikiviä kun vatsakipuja oli. Alkoholinkäyttöä ollut hänellä enemmän tai vähemmän. Vuosien aikaan ollut niinkin että olen joutunut siivoamaan oksennukset lattialta ja raahata housuun pissanneen sammuneen miehen kylpyhuoneen lattialle nukkumaan jääden vahtimaan että hengitystiet avoinna. Alkosta johtuen ollut taisteluita ja itkuja. Aina lupasi lopettaa tai maltillisesti juoda. Hävetti niin valtavasti eräänkin loman joka meni pieleen ollessamme mökillänsä kun veljensä oli mukana. Tuolloin hermostuin juomisen määrästä niin kovasti että jo olin lapseni kanssa yhtäkkiä menossa juna-asemalle 100km päähän. Jostain syystä suostuin palaamaan takasin, häpesin sen jälkeen aina nähdä hänen veljeään että pitikin tällaista hänen nähdä. Siinä oli kaikkien loma pilalla. Ja lapset joutuivat tällaista kauheaa katsomaan. Minua ei ole haitannut Alkon käyttö jos se pysyy hallittua eikä vaikuta suhteeseen. Kun vaikutuksia on tuolloin olen kyllä antanut kuulla ja sanonut mitä mieltä olen. Jopa uhannut suhteen lopettamisella useamman kerran pelotteluna. Alkon runsaan käytön yhteydellä on nimenomaan mielestäni ollut vaikutusta mielenterveyteen, milloin on piileskellyt puiden takana tai yöllä juossut metsään vainoharhaisena jousipyssyllä  ja kadottanut omaisuuttaan. Alkon käyttö ollut aina läsnä. Enemmän tai vähemmän tissuttelua. Paitsi ensipsykoosi jälkeen. Josta meni yli vuosi että en nähnyt juovan. Viime kuina oli voinut saunaoluet ottaa läsnäollessani, muusta arjesta en sitten tiedä kun en oleskelee arkena. Oma Alkon käyttö vähäistä ja harvemmin tulee juotua.

Kuitenkin juuri suunnittelimme tulevaa kesälomaa ja kaikkea yhdessä tekemistä. Odotimme yhdessäoloa. Kesäloma suunnitelmat valmiina. Lomat löin lukkoon hänen aikataulun mukaan. Kaiken piti olla hyvin.

Olin kyllä huomannut hänen olevan todella väsynyt, nukkui paljon, mutta oletin sen johtuvan työperäisistä asioista. Ei hän kertaakaan avannut mietteitään minulle vaikka aina itse sanonut että kaipaa vahvasti avoimuutta suhteessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna peitti oireensa täysin minulta. Ei kommunikoinut niistä. Kunnes viestitse siis ilmoitti että on masentunut ja hänen mielestään se johtuu suhteestamme. Kaikki nämä tulivat itselleni puskista täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sydämeni sai kolauksen, mutta toppuuttelin että kyllä tämä tästä... Hän kuitenkin tahtoi erota ystävänä, johon suostuin koska ajattelin rationaalisesti että kunhan saa apua masennukseensa niin kaikki taas palaa ennalleen ja tukisin häntä aiempaa vahvemmin. Tekisimme mielekästä ja keksisimme mukavaa tekemistä.

Taustalla miltei vuosikymmenen parisuhde. Asumme erillään, lasten koulut eri paikkakunnilla. Ei yhteisiä lapsia. Lapset aiemmista molempien suhteista. Yhdet isät ja äidit. Rakenne vuosien varrella tiivistä yhdessäoloa, olimme kasvaneet etäperheeksi, vai miten voisi kutsua. Lomat ja suurin osa vapaa-ajasta yhdessä aina. Odotin yhteistä lastamme. Se päättyi kipeästi kesken. Mieheni ei jaksanut lisää lapsia. Sydämeni musertui, mutta kunnioitin toivetta. Ajatuksissani taivaassa on meidän yhteinen ihme. En olisi uskonut kykeneväni aborttiin, jo pelkästään omani vakaumukseni vuoksi kaikki elämä on lahja.

Viime kuukausina olen itse ollut väsynyt työasioista sekä oman vanhempani Alzheimerintaudin sairaudesta, siihen liittyvää olen useinkin matkustanut viikonloppuna päiväksi auttelemaan vanhempaani ja hänen puolisoaan joka on itsekin sairas ja iäkäs. Keväällä pihanhoitoa, siivoukset, perunoiden laittoa maahan, kauppa ja ruoka-asiat. Yhteistä aikaa on jäänyt tällöin miesystävän kanssa vähemmälle. Ajattelin kuitenkin hänen ymmärtäneen, ainakin puheestaan niin hän sanoi.

Usein pyysinkin häntä tulla mukaan, tapaamaan ystäväänsä samalla reissulla joka asuu vanhemmastani ja lapsuudenkodistani parin kilometrin päästä.

Itse ajattelin että minulla ei välttämättä ole vanhempani kauan enää, ja halusin olla mahdollisimman paljon avuksi - sekä käydä tapaamassa häntä kun hän pyysi. Vanhempani ei koskaan ollut pyytäjä tyyppiä, niin ymmärsin että tarvitsee minua enemmän kuin ymmärsinkään. Matkustamiseen ajallisesti koko päivä välimatkallisesti. Kotiin palaan aina yötä myöten kun olen käynyt. Tästäkin uuvuin näin jälkeenpäin ajatellen. Olen kai ollut suorittaja tyyppiä koko elämäni. Muut ensin, sitten vasta minä, jos jää aikaa.

Tästä mies alkoi ilmoittamaan että ei luota minuun, käyn hänen mielestään vieraissa ihan varmasti.

Parisuhteessa intiimiasiamme oli kieltämättä ollut hiljaista viime ajat. Itse kärsin runsaista kivuliasta vuodoista ja kamalista särkytiloista joihin sain apua hormonikierukasta. Kierukkaa en olisi halunnut mutta muuta apua ei kuulemma ollut saatavilla. Milloin on itselleni rautaa tiputettu infuusiona suoraan suoneen kun rauta-arvot huutelivat nollaa. Lääkärin mukaan normaalia, mitä en allekirjoittanut kestona vuoden verran. Paitsi että miehen ja naisen väliset haluni katosivat oheessa miltei kokonaan. Tästä mainitsin itku kurkussa miesystävälleni ja hän voivotteli ja kaisesiitä. Rakkaus oli kuitenkin vahva, se ei kadonnut tietenkään ja näin puhuimme puolin ja toisin. Luotin että selviämme rakkauden voimalla ja parempia aikoja odotellen, kuten Juha Tapio laulaa: meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen, ukkosen jylinään... Oletin että oire menee ohi. Tämän vuoksi olen nyt ymmärtänyt että tästä johtuen ilmeisimmin on tehnyt päätelmän että olisin ollut uskoton myös, koska intiimiasiat olivat valitettavasti minun sairaudesta johtuen vähäiset. Kivut ja vuodot jo pelottivat minua.

Kävin juuri kuukausi sitten vihdoin poistattamassa mokoman kierukan. Ja tiedättekö, tuntui että jokin painava lähti kehostani samalla. Jo parin päivän päästä havahduin siihen että odotin seuraavaa Rakkauden hetkeä miesystäväni kanssa 😻 aloin jälleen mielessäni unelmoida, tuntea, puhkua,  ja kaipuuni rakkaani hellään huomaan on palannut. Tunsin kuin alkuhuuman tunteissa jännitystä ja perhosia. Olin jälleen elämää ja intoa täynnä.

Tekstiviestillä sain ilmoituksen muutama viikko sitten että tahtoo erota, mutta ystävänä kuitenkin. Syyksi kirjoitti masennus. Tähän suostuin koska ketään ei voi pakottaa tai puhua ympäri olemaan suhteessa. Ajattelin että kun hakee apua niin tilanne jälleen korjaantuu. Kirjoitin olemaan yhteydessä hoitoyksikköön jossa oli aiemmin avohoidossa.

Viestillä hän kertoo että ystävyys tarkoittaa myös että en vainoa häntä, enkä polta hänen taloaan, enkä uhkaa pahoinpitelyllä yms. Suisti sydämeni railoon. Tässä hetkessä ymmärsin, että nyt pelon hetki on tullut. Rakkaani oli jälleen sairastunut.

Annoin tiedon tästä hänen läheiselle. Mielestäni minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa hänen parastaan ajatellen.

Tässä vaiheessa en ollut kuullut mitään (puhutaanko nyt vaikka kuvitteellisesta Juhanista). Ikävöinhän minä niin kovasti kuitenkin ja murehdin jatkuvasti häntä, niin päätinpä soittaa puhelun vaikka sydämeni jyskytti. Vastasi hän hyvinkin ja kertoi joutuneensa pakkohoitoon koska oli uhannut omaa henkensä päättää. Tunsin osan sydämestäni halvaantuneen sillä hetkellä. Mietin miten niin rakas ihminen on sairastunut tähän kauheaan sairauteen. Kaikkein kilttein, rakastavaisin, huomaavaisin, huolehtiva, hellävaraisin, komein,  ahkerin ja täydellisellä luonteella siellä sisimmässään.

Soittelimme viimeksi tästä päivästä ajatellen kolmisen viikkoa sitten. Hän kuitenkin kuulosti omalta itseltään. Puhui kuten Juhani, järki mukana. Kunnes sanoi että hoitajat ja lääkärit yrittävät myrkyttää lääkkeillä. Jäädyin taas ja tunsin kuinka kurkkuuni kiristi kuin kuminauha kiristäisi. Kyyneleeni valuivat virtana poskiani pitkin autossa istuen, housuille pudonneet kyyneleet tekivät valtavan märkiön. Hän osasi itse sanoa että lääkkeet sekoittavat enemmän päätä eikä näe mitään hyvää niissä. Vapinaa ja tiiliskiven tunne rinnan päällä.

Kuuntelin ja annoin purkaa ajatuksia. Puhelut ei kuulemma häirinnyt häntä. Ja sanoi jopa että "kiva kun soitit".

Seuraavana päivänä soitin ja kyselin auton valoihin liittyvää asiaa. Hän hyvinkin puhui ja osasi kertoa moitteita. Puhe oli selvää. Oli Juhanini kuuloinen. Kysyin haluaisiko hän että tulisin katsomaan häntä osastolle, kävelykaveriksi. Ei halunnut ja kunnioitin toivetta.

Tämän jälkeen soitin muutaman päivän päästä, oli hän kertomansa mukaan kotiutunut ja lapsensa olivat myös siellä, kun kyselin haluaako hän että tulisin käymään. Jotenkin tuo särähti sisimpääni, että en voinut tulla, koska lapset.. Ajattelin että, no, en painosta, kaikki aikanaan ja hänen voinnin mukaan.

Ekan psykoosin jälkeen sain tietää että hän oli leimannut minut lapsilleen, perheelleen ja tuttaville varkaaksi, henkisenä vallankäyttäjänä, hyväksikäyttäjänä, oman agendan takaa-ajaavaksi. En varmaankaan edes tiedä kaikkea tänä päivänä.

Järkytyin kun kuulin näistä tuolloin ja koin että minäkuvani oli tuhottu ja en enää kehtaa nähdä ketään hänen sukulaisista. Mitä jos he ovat todella uskoneet psykoosissa olleen tarinoita? Mitä he kuvittelivat minusta? Jälkeenpäin hän kuitenkin pyysi anteeksi puheitaan ja katui niitä kovasti, kertoi selvittäneensä asioita perheelleensä.

Kerron vielä, että Juhanilla on taustalla uskonnollinen perhe, josta siis Juhani irroittautunut täysi- ikäistyttyään. Välit kuitenkin perheeseensä kertonut olevan neutraalit, työskentelee perheyrityksessä, mutta kertonut että ei koe olevansa tasavertainen "irrottautumisensa" jälkeen, muihin sisaruksiin verrattuna jostain syistä, kuten ero avioliitostaan, juuri kun tapasimme aikoinaan. En särkenyt liittoa, liitto oli jo eron vaiheessa siis.

Rakkautemme on ollut alusta alkaen hyvinkin voimakas. Matkaan on mahtunut niin ylä ja alamäkiä. Kaikesta olemme aina selvinneet ja rakkaus säilynyt aina kaikesta huolimatta. Kenelläpä ei olisi erimielisyyksiä ja tunteen purkauksia suhteessa, esiintyy kaikissa enemmän tai vähemmän.

Olimmekin tavanneet jo toisemme vuosituhannen alkupuolella ja jääneet mieleemme molemmin puolin. Asia ei tuolloin edennyt, olimme molemmat tuolloin juuri tavanneet silloiset kumppanimme. Kun tapasimme uudestaan miltei 10 vuotta sitten, roihahti rakkaus ensisilmäyksellä. Jo se että edes tiemme kohtasivat oli niin pienestä kiinni molemmin puolin, sen ei pitänyt edes olla mahdollista olosuhteista johtuen..Jälkeenpäin olemme todenneet että sen oli näin tarkoitus, kun vuosituhannen alussa annettiin yritys, mutta tuolloin se ei onnistunut. Tapahtumat vahvistivat uskoamme että meidät tuotiin yhteen, ei sattumasta, vaan tarkoituksesta.

Todella intensiivinen ja vahva rakkaus taustalla siis. Miehen ja naisen välinen asia ollut mitä voimakkain ja elämämme parhain ja vapautunein. Paitsi nyt oman sairauteni aikana. Tästä kannan tällä hetkellä kauheaa syyllisyyttä ja mietin tuhosiko silloinen sairauteni suhteemme, laukaisiko haluttomuuteni Juhanin psykoosin ja harhat, hänen epäilykset tuhosivat mielensä. Kannan valtavaa tuskaa sisälläni, koen epäonnistuneeni ihmisenä, olinhan luvannut aina tukea häntä ja olla se hänen kaikki ja vaalia meitä. Mutta.. toisaalta olenhan vaalinut. Olen vaalinut rakkautta, sydän, ruumis ja mieli ei ikinä ole ollut uskoton. Kamppailen tällä hetkellä niin valtavan kovasti, tunnen että tukehdun ajoittain, en saa rauhaa, itken kohtauksittain, rinnasta puristaa. Nyt kun olen palannut elämäni kuntoon, tuli relapsi.

On niin epäreilun tuntuinen koko tilanne.

Hän on lakannut yhteydenpidossa kokonaan.  Olen kahdesti tavoitellut. Olisin vain halunnut kysyä miten hän jakselee ja vaihtaa kuulumisia, osoittaa että täällä olen ja pysyn - vaan tahtoisin tukea ja ymmärtää. Vielä viimeinen puhelu oli myönteinen suhteemme ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa toipua.

Tämä tunne, sanoinkuvaamaton pahoinvointi myllää sisintäni. Olen täysin suljettu ulos. Edes hänen puoleltaan ole ollut mitään kuulumisia. Kukaan ei ole sanallakaan kysellyt miten minä jakselen. Miten voin..  Minua satuttaa se että olen kuin ventovieras kaikkien vuosien jälkeen, - ikään kuin en olisi olemassakaan. Vaikka Juhani on se joka on sairastunut, kyllä tämä yhtälailla on vaikuttanut minuunkin. Minähän olin hänen kumppani. Hän rakkaansa. Hän joka huolehtinut hänestä ja lapsistaan näinä vuosina, hoitanut sairastumiset, pitänyt huolta kodista ja ruokkinut, kun Juhani ei ole jaksanut. Olen pyrkinyt yhteisen hyvän vuoksi aina kannatella häntä  ja osoittaa rakkautta vaikeissakin ajoissa, koska rakkaus ei ole ylimielinen.

Olen pohtinut nyt jälkeenpäin että näinä vuosina hän kun on ollut niin väsynyt, onko tämä ollut piilevää vai onko hän niin taitavasti peittänyt oireet? Itse en ole ymmärtänyt, ei hän ole avautunut mielensä kummituksista ikinä, mistä on voinut niin huonosti? Onkohan hän selvittänyt uniapnea asiaa? Hoitamattomana voi myös aiheuttaa väsymyksestä ketjureaktion terveydessä. Vuosikausia jatkunut kuorsaus ja katkonainen uni ei ole leikin asia.

Ja tämä kaikki kalvaa minua, koska en ole saanut mitään tietoa, en tiedä mistä nämä juurtuu, miksi tai mitä on tapahtunut. En saa rauhaa kun olen "leikattu irti" siitä ympyrästä mihin luulin kuuluvani.

Vaikkakin itse olen terveydenhuollon ammattilainen, en ole suuntautunut mielenterveystyöhön enkä työskentele niissä sfääreissä. En ymmärrä sairautta enkä siksi ole ymmärtänyt oireilua tai merkkejä. Sairauden merkkien puute.

Oma oireiluni äityi niin pahaksi että jouduin tukeutumaan hyvinvointialueen mielenterveys palveluihin ja kriisipalvelusta yhteydenotto. Hakeuduin akuutti lääkärin vastaanotolle jossa romahdin ja nyt jäin sairaslomalle. En enää ole saanut nukuttua ja siihen liittyvä oireilu. En pysty syömään kunnolla, olen laihtunut. Työnteosta ei enää tullut mitään. Romahdin henkisesti työpaikallani. Minulla ei ole ketään kenelle puhua, kaikki ystävä suhteet ovat jo kuivuneet pois vuosien varrella.

Tämä toisen luo ja huoli on niin painava, ikävä ja pelko menettämisestä syö sisintäni. Tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat, lupauksemme aina rakastaa, vanheta yhdessä..

Olen pettynyt tietyllä tavalla siihen, miten minut on jätetty oman onneni nojaan. Eikö minusta ole mitään väliä? Tämänkö arvoinen olinkin?

Olen nyt lukenut sairaudesta ja hieman ymmärrän.

Olisin tahtonut osallistua psykoedukaatioon, tiedän nyt että aika- ikkuna on tärkeä sairauden hoidossa, tarvittaessa aloittaa ihmissuhdetta tukevaa terapiaa yhdessä, tehdä mitä vain jota selviämme tästä ja ennenkaikkea että hän saa tarvitsemaansa apua mielen koukeroihin.

Luulin olevani osana hänen läheisverkostoaan.

Kaikki on niin sumussa kun en tiedä, ymmärrä mitään. Miksi ja mitä on tapahtumien alku. Rakkauden tunne ei ole kadonnut.

Ensimmäisen psykoosin jälkeen Juhani kiitteli että en luovuttanut hänen suhteen. Kiitteli että en kävellyt pois, enkä luovuttanut, sanoi että minun tulee muistaa että hän ei koskaan tahdo erota vaikka kuinka sairaana olisi. Moni voisi varmaan vain kävellä pois.Itse tahdon taistella Juhanin vuoksi ja sen yhteisen. En pelkää tulevaa, vaan tahtoisin olla osallinen paranemisprosessia ja alkaa rakentaa uutta siltaa hänen hyvinvoinnin tueksi ja ennenkaikkea luoda parisuhteellemme perustan jossa kokemus että asioista pitää puhua avoimesti.

Olen käynyt viime päivien aikoina paikassa jolla on ollut suuri merkitys meille. Siellä saan rauhan ja pystyn hengittämään. Siellä itku virtaa joen mukana, muistoihin vajoan. Niihin ihaniin onnellisiin.

En tiedä miten olisin. On aika tyhjä olo tällä hetkellä. Onneksi kissani lohduttaa minua nyt❤️ Eläin aistii että mammalla ei nyt ole halua hiirileikkeihin.

Tällä hetkellä rukoilen voimia kaikille osapuolille ja jaksan ylläpitää toivoa, uskoa ja rakkautta, että kaikki kääntyy hyväksi, vaikka on epätoivoakin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Kirjoitusvirheet
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Lisätieto
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Lisätieto
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Lisätieto
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Kirjoitusvirheet
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Lisätieto
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 1 päivä sitten. Syy: Lisätieto