Pitkä suhde, pimeitä juttuja ja ihastuminen ystävään
Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä koko aikuisikäni, teinivuosista asti. Olemme toistemme ensimmäiset seksikumppanit. Suhteemme on ollut onnellinen, olemme olleet parhaita ystäviä sekä halunneet toisiamme. Ainoa varjo suhteemme yllä on ollut riidat, joissa kumpikin on sanonut pahoja asioita, ja jotka ovat menneet välillä puolin ja toisin fyysiseksi potkimiseksi, lyömiseksi ja tönimiseksi. Itse olen kokenut väkivaltaa lapsena, joten riidat ovat nostaneet todella alkukantaista pelkoa ja ahdistusta pintaan. Harmittaa, ettei tehtyä saa sopimisesta huolimatta tekemättömäksi. Olen suhteemme aikana läpikäynyt todella rankkoja vaiheita ja muun muassa satuttanut itseäni viiltelemällä. Puolisoni on suhtautunut tähän toisinaan välinpitämättömästi. Se tuntuu erityisen kipeältä, kun hän on saattanut kostaa potkimalla ja lyömällä, jos olen hajottanut jotain hänen omaisuuttaan. Niin kuin minun terveyteni ei olisi niin kovin tärkeä, mutta materia kylläkin. Toisaalta myönnän, että viiltely on ollut paitsi äärimmäinen hätähuuto henkiseen pahaan oloon, myös huomion hakemista. Olemme myös etääntyneet toisistamme arjen keskellä. Monesti tuntuu, ettei kotona toisesta näy kuin selkä tietokoneen tai kännykän näytön valoa vasten. Kuitenkin, keskenkasvuisuutemmekin keskellä suunnittelemme yhteistä elämää, lapsia ja matkusteluja, ja tavallinen yhteiselomme on tasaisen turvallisen onnellista. Kun olemme yhdessä, se tuntuu hyvältä ja kotoisalta, vaikka vanhat, pimeät asiat hiertävät toisinaan.
Asiaa monimutkaistaa osaltani eräs sinkkuna elävä ystäväni, jonka tunnen vuosikymmenen takaa yhteisistä harrastuksista. Olemme lähentyneet viimeisen vuoden aikana valtavasti, ja jonkinlaisen Äiti Amma kompleksin pauloissa olen yrittänyt nostaa hänen maassa olevaa itsetuntoaan ja tarjota arvostusta ja lämpöä, jota hän on selkeästi kaivannut. Seurauksena meistä on tullut hyvin läheisiä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ollessani hänen kanssaan saatamme esimerkiksi hieroa toistemme hartioita, halailla ja pitää toisiamme sylissä. Kuulostaa häröltä, mutta tässä on ollut mielestäni platoninen, sisarrakkaudellinen sävy. Harrastamamme laji sisältää myös fyysistä kontaktia, joten tämä on tuntunut luontevalta. Ainakin aiemmin. Vaikka aluksi tein näitä asioita hyvää hyvyyttäni huomattuani, että ystäväni kaipaa kipeästi ei-seksuaalista läheisyyttä, totean nyt tarvitsevani häntä yhtä lailla. Kosketus tuntuu jumalaiselta, niin kuin valolta iholla. Läheisyytemme tuntuu lohduttavalta ja huumaavalta, kun oma kumppani on jäänyt etäisemmäksi. Vaistoan, että ystävällänikin on ääneen sanomattomia kaipuun ja halun tunteita minua kohtaan. Emme ole siis puhuneet ystävyyssuhteemme rajoista, ja välillä sanallinen flirtti hipoo epämiellyttävyyden rajoja. Tosin tuolloin olen aina huomauttanut asiasta. Mitä fyysiseen läheisyyteen tulee, olen pitänyt tiukasti kiinni puolisoni kanssa sopimistani rajoista, eli en missään tapauksessa ole suudellut ystävääni tai kosketellut häntä seksuaalisesti, eikä hänkään minua.
Kun olen ollut ystävästäni erossa viikon, tajuan ikävöiväni häntä jatkuvasti. En ole koskaan ajatellut olevani pettäjätyyppiä, sikäli kun sellaista on edes olemassa. Nyt pyörittelen mielessäni ajatusta, millaista elämäni hänen kanssaan voisi olla ja miten voisin itse olla parempi puoliso kun saisin aloittaa alusta toisen kanssa. Tahtomattanikin minua harmittaa ajatus, että kumppanini on ainoa, jonka kanssa saisin loppuelämäni aikana kokea seksuaalista mielihyvää. Mihinkään avoimeen suhteeseen hän ei ikinä suostuisi, ja koen itsekin, että se vain vahingoittaisi meitä. Mutta ystäväni on minulle käsittämättömän, mielettömän rakas ja tärkeä tukipilari ja sielunkumppani hänkin. Koen syyllisyyttä läheisyydestämme ja varsinkin siitä, kun en parisuhteeni loistavasta kommunikaatiosta huolimatta kehtaa sanoa yksityiskohtaisesti, miten fyysistä ystävyytemme on. En myöskään haluaisi, että puolisoni lukisi keskustelujamme tai tulisi kolmanneksi osapuoleksi illanviettoihimme, vaikken sitä häneltä kielläkään. Tavallaan haluaisin lapsellisella tavalla nauttia tästä ystävyydestä ihan keskenäni. Tämä tuntuu pettämiseltä. Toisaalta olen puhunut puolisolleni tunteistani sekä suurin piirtein siitä, millaista fyysinen läheisyytemme on. En kuitenkaan ole vaikkapa kertonut, että ystäväni on kerran nukahtanut syliini. Puolisoni suhtautuu asiaan ymmärtäväisesti, joskin vähän surumielisesti, ja toivoisi parisuhteemme lähentyvän. Hän ei kuitenkaan ole toistaiseksi nähnyt vaivaa asian suhteen.
Toivoisin yli kaiken, että saisin pitää molemmat rakkaat ihmiset. Puolisoni, jonka kanssa jaan kodin, tulevaisuuden ja seksuaalisen puolen itsestäni. Sekä ystäväni, jonka kanssa jaan maailmankuvan, kiinnostuksen kohteet, henkisen ja fyysisen läheisyyden. Helpointa olisi, jos ystäväni löytäisi itselleen puolison, ja välillämme oleva kipinä laimenisi hieman. En kuitenkaan osaa olla hänestä erossa, se tuntuu liian pahalta ja yhteinen aika liian oikealta, lähes taivaalliselta, vaikkei se oikein olisikaan. Ehkä minun pitäisi puhua hänen kanssaan siitä, mihin ystävyytemme rajat vedetään. En oikeastaan tiedä, mitä odottaisin vastaukseksi tähän viestiin. Ehkä kokemuksia vastaavassa tilanteessa olleilta? Mitä minun pitäisi tehdä takapiruna pyörivälle syyllisyyden tunteelle? Tuntuu joka tapauksessa helpottavalta kirjoittaa tästä.
En tiedä, onko minulla sen tyylisiä kommentteja, joita haet, koska ihan rehellisesti sanoen minä aion pitää molemmat. Siis sekä puolisoni että ystäväni, jonka kanssa meillä on valtavasti kipinää. Tai, no, tietenkin asiaan vaikuttavat heidän halunsa ja jos jompikumpi pistäisi minut ehdottoman valinnan eteen, sitten olisi tietenkin pakko tehdä muunlainen ratkaisu, mutta tämä ei ole kovin todennäköinen skenaario.
Me emme ole etäällä toisistamme puolisoni kanssa tällä hetkellä. Olemme joskus olleet, mutta katson, että niitä kausia on ja yleensä jompikumpi reagoi sitten ja tekee asioita lähentymisen eteen ja se on aina toteutunut, lopulta. Olen tyytyväinen suhteeseeni ja rakastan miestäni. Mutta minua ei selvästi ole rakennettu monogamiaa varten. Meillä on kyllä taustalla kummallakin säätöä muiden kanssa ja suhteemme on ollut pidempään puoliksi avoin, joten olen mennyt tämän ystäväni kanssa kyllä selvästi pidemmälle kuin sinä. (Tiedän miehenikin seikkailleen eikä se minua haittaa. Suon hänelle sen ilon itse asiassa mieluusti.)
No, eniveis. Olin jo ennen tätä ystävän kanssa lähentymistä kyllä päättänyt, että asioiden on muututtava, koska minulla veri vain vetää muuallekin enkä halua enää pistää hanttiin. Olemme paljon puhuneet mieheni kanssa asiasta. Sitten tuli tämä lähentyminen. En osaa sanoa, ovatko tunteeni aivan yhtä vahvoja ystävääni kohtaan kuin sinulla omaasi, mutta hän on hyvin tärkeä enkä oikeastaan suostuisi luopumaan hänestä - en katso, että kenelläkään, edes miehelläni, olisi oikeutta edes vaatia moista. Voisin suostua luopumaan eroottisesta osuudesta, mutta en ystävyydestä. (Paitsi, jos ystäväni näin haluaa - hänellä on toki lupa lähteä lätkimään, jos huvittaa.)
On minullakin hieman syyllisyyden tunteita, täytyy myöntää. Vaikka olen paljon ajatellut ja kieritellyt näitä asioita ja tullut tietoisella tasolla erinäisiin tuloksiin, tunnetasolla olen vielä jossain määrin kiinni vanhoissa ajatusmalleissani ja tunnen syyllisyyttä. Lisäksi olen ylipäätään tyyppiä, joka ottaa liikaa vastuuta toisen tunnemaailmasta, joten syyllistän itseäni kaikesta, jos miehelläni on vähänkään huono olo.
Mutta, niin. Voit olla rehellinen kaikkia kohtaan, tietenkin. Yleensä se on paras vaihtoehto sikälikin, että myöhemmin ei kakka lennä tuulettimeen. Voit selvittää asiat ystäväsi kanssa ja sopia rajoista (mekin olemme sopineet), joista et yli halua mennä ja että hyväksyykö ja ymmärtääkö ystäväsi tämän tilanteen. Voit jutella asiasta miehesi kanssa. Voit myös itse tehdä asioita lähentymisen eteen, ei ole pakko odotella, että toinen tekee jotain.
Syyllisyys toki kumpuaa siitä, että tuntee tekevänsä jotain väärin. Sitä voi pohtia sitten asioita, mitä tekee, miksi kokee, että se on väärin, onko se ainoa vaihtoehto, miten voi asiat kokea jne. Itsekin tässä käyn läpi näitä ajatuksia.
Olen tämänkaltaisen kolmiodraaman aviomies. Olemme vaimoni kanssa olleet teini-iästä saakka yhdessä ja vuosia tulee täyteen 20, joista 13 naimisissa. Koko lukioaika meni yhdessä ja oikeastaan vasta armeija-aikana alkoivat ongelmat, kun työttöystäväni jäi sotaleskeksi.
Armeija aikana hän läheni ystäväänsä todella paljon. Jopa niin paljon, että vaimoni teki tietoisen valinnan (anoppini painostaessa) kumman kanssa haluaa panostaa tulevaisuuteensa. Ei voi pitää kahta! Vaimoni näki ettei ystävänsä kanssa voisi perustaa perhettä eikä siitä tulisi pidemmän päälle mitään. Itsehän en tiennyt tuosta mitään kun armeijassa olin, mutta kun vastaa puhelimeen väärässä paikassa väärään aikaan, niin selviteltiinhän tätä jo silloin. Pistettä sille ei tullut.
Meni varmaan vuosia siten, että eri kaupungeissa asuessamme he eivät olleet mitenkään päivittäisessä/viikottaisessa/kuukausittaisessa tekemisissä keskenään, mutta tietenkin pyhien aikaan kotikaupungissa vierailessamme oli tietysti pakko lähteä kahville/teatteriin/kylään ihan vain vaihtaa kuulumisia sitten että tämän kaverin perhekin oli paikalla ns. "esiliinana".
Kymmenen vuotta meni näin pinnan alla rauhallisesti. Tämä ystävä meni tahollaan naimisiin, mutta sitten tuli tämä "Äiti Amma" -syndrooma. Vaimoni kaverilla meni avioliitossaan huonosti ja tukea ja ystävyyttä riennettiin antamaan. Sehän vyöryi takaisin tsunamin lailla rakkaudentunnustuksien ja haluamisten myötä. Puhelin kasvoi kiinni vaimoni käteen ja sain hänet "kiinni" tekstiviestin kautta.
Minulle luvattiin ummet ja lammet ettei mitään tapahdu ja ettei mikään voi meidään väliin tulla ja plaa plaa plaa...
Niin vain vaimoni halusi kaiken. Hän halusi perheen. Hän halusi aviomiehen. Taloudenhoitajan. Kumppanin jonka kanssa voisi kestää paskamaisen lapsiperheen arjen. Hän halusi oman kuplansa jonka jakaa tämän ystävänsä kanssa. Kuplan jossa arkielämän todellisuutta ei ollut.
Hän sai kaiken. Ja jäätyään kiinni neljän vuoden jälkeen, hän käytännössä menetti kaiken. Ystävyyskin meni siinä sivussa sen jälkeen kun se tietty seksuaalinen raja ylitettiin. Sen jälkeen ystävyys menetti alkuperäisen muotonsa ja se pyöri lähinnä navanalusjuttujen ympärillä. Se oli kuin veteenpiiretty viiva joka tuli vahingossa ylitettyä.
Nyt parsitaan mitä parsittavissa on.
Olkaahan varovaisia.
Haluan sanoa sinulle, Keton yhden asian.
Mielestäni on hienoa, että puhuttelet vaimoasi, kaikesta huolimatta, vielä vaimonasi, täälläkin, etkä ole antanut hänelle mitään alentavaa kutsumanimeä. Ymmärrän, että pettämiset ja muuta aiheuttavat katkeruutta ja mielessä on varmaan montakin pahaa sanaa. Mutta kun on päätetty jatkaa ja yrittää, on hienoa, että pystyy olemaan alantamatta puolisoaan (johan hän on tehnyt sen itse, eipä sille tarvetta ole) joksikin epäolennoksi. Uskon, että se, miten nimittelee puolisoaan, vaikuttaa myös omaan asenteeseen. Olet puhunut asioistasi avoimesti, mutta puolisosi on edelleen sinulle vaimosi, koska niin olette päättäneet, ainakin tällä erää. En tiedä, ymmärsitkö, mitä tarkoitin, mutta koin tarpeelliseksi sanoa tämän sinulle.
Ja aloittajalle. Keatonilta tuli viisaita sanoja. Tilanteessa on isot riskit, siinä voi mennä sekä parisuhde että ystävyys. Kannattaa tosiaankin harkita ja tarkkaan, miten toimii.
Keatonilla ja Joku toisella (miten tätä pitäisi taivuttaa, hmmm? 😀 ) on kyllä heilläkin vissi pointti. On tosiaan mahdollisuus menettää kaikki, jos ei ole rehellinen - ja silloinkin se mahdollisuus on, vaikka olisi, mutta epärehellisyydellä on taipumusta lätsähtää naamalle ikävämmin. En nyt väitä itse olevani mikään rehellisyyden maailmanmestari, mutta kuten todettua, me keskustelemme mieheni kanssa avoimesti näistä asioista. Ystäväni, vaikka meillä onkin eroottista leikkiä meneillään, ei ole ydinsyy, miksi nämä asiat ovat tapetilla. Haluan seksuaalisen vapauteni, näin auki kirjoitettuna eikä oleellista ole se, toteutuuko se juuri tämän ystävän kanssa tai ei.
Mutta niin. Jokainen valitsee itse oman tapansa elää enkä väitä, että tämä sopii kaikille enkä aja ketään tähän suuntaan. Kannatan kuitenkin avoimuutta enkä salailua tai JOS haluaa salailla, sitten tulee ymmärtää asiaan liittyvät riskit, joista kommenttini yllä on puhetta. En kuitenkaan nyt tässä näe välttämättä suurta draamaa, jos kerran seksuaalisia juttuja ei ole tapahtunut eikä ole tarkoitus tapahtua. Toki asiat voivat lipsua tulevaisuudessa, mutta se mahdollisuus on aina olemassa (suuri osa pettämisistä on lopulta satunnaisia kännipanoja). Kuten todettua, voit jutella molempien kanssa ja sopia rajoista, jotka tuntuvat hyviltä ja sitten pitää niistä kiinni. Jos pelkäät, ettet pysty pitämään niistä kiinni, sitten joudut joko elämään jännityksessä ja syyllisyydessä tai tekemään radikaalimpia ratkaisuja.
Olen lukenut aiemminkin täällä Keatonin kirjoituksia, mutta en ole halunnut oikeastaan kommentoida, koska tällä hetkellä olen selvästi enemmän vaimosi tyyppiä. En pysty olemaan uskollinen. Tai, pystyn sinänsä, mutta en halua. En halua, koska en näe siinä mitään väärää tai pahaa, enää. Pettämisessä kyllä, mutta en seksissä muiden ihmisten kanssa eli en halua toki puolison selän takana puuhastella, mutta en toisaalta halua enää rajoittaa omaa seksielämääni yhtä henkilöä koskevaksi. Tämä tietenkin aiheuttaa hieman kahinaa suhteessa, jota nyt sitten selvitellään. Meillä on helpompi tilanne, koska ei ole lapsia emmekä ole edes virallisesti naimisissa (yhdessä kuintekin 13 vuotta, joista 10 vuotta avoliitossa eli käytännössä sama asia).
Mua ei oikeastaan enää haittaa ajatus siitä, että puolisolla olisi oma kuplansa jossain. Miksi ei? Miksi en soisi puolisolleni sitä iloa? En näe, että se on minulta pois. Tai, toki se voi olla, jos puoliso hoitaisi asiansa huonosti ja aina prioirisoisi kuplaansa, mutta näen, että tämä on sopimusluontoinen asia (ja koen, että usein kuplan priorisointi kumpuaa sen salatusta, kielletystä luonteesta). Sikäli, kun puoliso elää arkea kanssani eikä kupla työnny sille alueelle eikä ole uhkana sille, en näe asiassa mitään pahaa. Melkein päin vastoin, haluan puolisoni saavan kaiken mahdollisen onnen elämässä ja tiedän, että en voi enää antaa puolisolleni niitä tiettyjä tuntemuksia, koska meillä nyt on vakiintunut suhde.
Itse asiassa, jos kyllin pitkälle menen, näen asian suorastaan niin, että se on hyvä asia. Ihastunut/kuplaileva ihminen on onnellinen ihminen. Se onni sataa minunkin laariini. Puoliso on hyväntuulinen ja iloinen, energinen ja hauska. Seksiäkin on enemmän - myös meillä. En näe, että kupla on minulta pois vaan se, mitä meidän välillämme on säilyy ja kupla on vain lisää puolisolleni.
Mutta niin. Tiedän olevani aika vähemmistössä näine näkemykseni eikä siinä mittään.