Hei, onpa ikävä tilanne. Miehesi ei selvästi halua sinua tukea eikä tietää sairaudesta mitään. Ehkä hän ei kestä totuutta ja sairauden kanssa elämistä. Tuntuu että jos paha päivä koittaa hän on ehkä ensimmäisenä ovesta ulkona. Kysymys kai on, rakastko häntä edellwwn kun hän on osoittautunut pettymykseksi. Onko hänellä mitään empatiakykyjä vaan katsooko vain omaan napaansa. Voitko luottaa häneen, että hän hyväksyy asiat ja tukee sinua.

Hei,

tuollaisessa tilanteessa on todellakin miettimistä, että mitä pitäisi tehdä! Täällä on meinaan toinen, oikeastaan ihan samanlainen tapaus. Meillä vaan on tilanne toisinpäin, että vaimo on terve ja minä sairas. Mulla on kanssa etenevä neurologinen sairaus. Onneksi kuitenkin näyttäisi siltä, että se pahenee hitaanpuoleisesti. Mulla on aika todennäköisesti kans toi osatyky, jollei peräti kokonainen sairaseläke odottamassa.

Joo ei toi kommunikointi ole meilläkään parhaasta päästä, ei todellakaan. Vaimo on kotoaan perinyt tavan ilmaista tunteitaan, murjottamalla ja jättämällä toisen täysin huomioimatta. En tiedä mitään niin lapsellista ja naurettavaa tapaa ilmaista itseään, mutta tuskinpa tuo on kovin tietoista, vaikka tuosta joskus on ollutkin puhetta... No en minäkään mikään virheetön ole, en todellakaan. Itse olisin kuitenkin valmis selvittämään vaikka millaisia solmuja, mutta ei niitä voi yksin selvittää. Jos toinen pystyy olemaan kuukausia täysin "poissaolevana" - niin ei siinä yksi ihmiselämä riitä tuosta miksikään muuttumaan.

Meillä on kaksi lasta joiden kanssa meillä kummallakin vanhemmalla on äärimmäisen hyvät välit, ainakin minun mielestä. Noi lapset on niin suuri siunaus, ettei sitä voi käsittää! Ja onneksi ne on saaneet olla terveinäkin vielä!! Niiden tähden aion itse tässä roikkua, niin kauan kun niistä tulee täysi-ikäiset. Sitten katson tilanteeni - jos vielä oon hengissä...

Surkeintahan tässä on se, että vielä kun itse pääsee liikkumaan, niin olisihan se mukavaa jos ne rajalliset päivät voisi liikkua parin kanssa. Mutta ei, eukko vihaa kaikkea liikuntaa ja mulle se on taas suoranainen elinehto! Minä jos jään kotiin kyhjäämään, niin kohta ei pääse liikkumaan sitä vähääkään enää. Ei... - enää en niinku jaksa yksinkertaisesti selittää aikuiselle ihmiselle, että kuinka tärkeää liikunta voi olla hermostosairaalle potilaalle. Mutta kun ei ole vielä _tarpeeksi_ sairas, etta saisi sitä ymmärrystä. Tuleekohan sitä sit kuolinvuoteella edes? "Mitä jos sää nyt kokeilisit vähä jumpata ittees...." Hohhoijaa.

!!!! - Lapsi on parasta mitävoi olla, onnittelen. Sairastumine, työttömyys, uskottomuus, alkoholismi, väkivalta ovat kai niitä pahimpia asioita jotka voivat kohdata ihmistä, avioliittoa/parisuhdetta ainakin näitä olen itse kokenut omassa elämässäni.
Työttömyyden jaksona itse koin parisuhteessani etääntymistä. Vakuutteluistani huolimatta luottamus oli mennyt kun työpaikkani meni. Työpaikan kuitenkin sain ja vieläkin paremminpalkatun kuin kumppanillani. Se olisikin riittänyt mutta sittenpä sairastuin ja siitä seurasi uskottomuus. Näin ei tarvitse kenellekään toiselle käydä ei!
Sairastuminen itselläni johti eläköitymiseen ja se oli itselleni vapauttava tieto. -En ole kenestäkään riippuvainen, saan itse päättää missä asun ja kuinka elän. Sairastuttuaan saa hyvin rahallista tukea sekä käytännön apua eläkkeen lisäksi. Ystäviäkin löytyy mikäli jaksaa jotain, edes yhden harrastuksen verran harrastaa. - Elämän ei pidä olla sidoksissa yhden ihmisen varassa ei varsinkaan silloinkaan kun toinen yrittää ohjailla omaa elämäänsä kauttani, toimia ainoastaan omien tarpeiden tyydyttämiseksi. Syyllistäminen ei ole oikea tapa kohdella sairasta. Ihminen joka niin tekee tietää varmaankin että tuolla sairastuneella on entistäkin sairaampi olo ja tilanne käy pitkityksessä tukalaksi. - Mitä taas siitä seuraa - itse olen sen kokenut kun sairastuneena kipujeni kanssa lepäilin sängyssäni ja toinen tulee ja potkii sängyn päätyyn - kun kivut olivat niin kovia että pelkkä jalan satuttaminen maton kulmaan tuotti tuskaa. - tämä oli vaan yksi esimerkki siitä pahanolon tunteesta jota toinen koki sairastuttuani - omia tuntemuksiani mietin vielä arjen keskellä vapaana. Josko itse tarvitsin ammattiapua tilanteeseen niin toki olisi ollut toisenkin tärkeää ollut olla tilanteen tasalla, kiinnostunut sairaudestani ja siitä mitä minun mielenmaailmaani kuuluu.- Itse toivuin niin että irrottauduin hitaasti (tuskallista) suhteesta.
- Joskus vaikean asian kohdalle tultua ei tunnu olevan ulospääsyä. Joskus asiat järjestyvät kuin itsestään toisen ihmisen tai elämässä ympärillä tapahtuvien muutosten kautta. Minulle muutos merkitsee toimimista asian puolesta. - "Linkki" asian ytimeen ja suunnittelemaan. Hyvin suunniteltu - puoliksi tehty - sitten vaan se tärkein - uskon harppaus. - Rukous on ensimmäinen kantava voima - se auttaa jaksamaan🌻🙂🌻

Tässä luettuani muiden ajatuksia ja muita viestiketjuja niin en todellakaan ole ainoa joka samankaltaisten asioiden kanssa painiskelee.

Jotenkin tuntuu, että meidän perheen pitää näyttää onnellista kulissia ulkopuolisille... koska mieheni ei käyttäydy muiden nähden samoin kuin perheelle.

Meillä olisi paljon puhuttavaa, mutta surullisia, vastenmielisiä ja epätoivottuja aiheita hän ei halua keskustella niin aika haastavaksi se arjen vetää. Ja kyse ei todellakaan ole ainoastaan sairaudestani. Kun elämään mahtuu niin paljon asioita laidasta laitaan.

... se, että rakastanko miestäni vielä...

Pettynyt ainakin olen... kun en oikein tiedä mitä mieheni päässä liikkuu, onko se todella oikeaa onnellisuutta vai halua näyttää muille, että hyvin menee kaiken materiaalin keskellä. Olisiko se kumminkaan niin kauheaa, jos kulissit hieman repeisivät? Uudet tuulet voisivat tuoda myös jotain hyvääkin jopa meille... nyt kun tuntuu, että aika ja asiat polkee vaan paikallaan.

Arg, tää vaan on niin haastavaa ja vaikeeta. Toki hyviäkin hetkiä on ollut ja hauskaa, mutta jokin tässä ei vaan toimi... tuntuu kuin heittäisi elämää hukkaan.