pikajuna betoniseinään
Olen juuri eronnut, tai siis eronnut jälleen. Suhde ollut viime vuodet hieman on/off. Nyt muutama viikko sitten tuli lopullinen välirikko. Ehdimme kihloihin asti ja asuimme yhdessä useamman vuoden. Viimeiset 2v emme enää olleet kihloissa mutta olimme yhdessä vaihtelevasti. Vuosi sitten muutin omaan asuntoon.. silti olemme olleet tekemisissä päivittäin. Vaikka olemme olleet kavereita pelkästään vuoden, ei se eronnut parisuhteesta muuten kuin seksin ja romantiikan merkeissä. Siksi nyt tämä lopullinen ero tuntuu todella vaikealta. Kauhea ikävä.
Minulla ei ole ketään läheistä kenelle avautua tai saada tukea. Todella yksinäinen olo. Arvelen olevani masentunut. En jaksa tehdä mitään. 10 tuntisen yöunien jälkeen herään ja olen koko päivän kuin koomassa.. en jaksa mitään.
Nyt on sellainen tilanne, että minun olisi pakko tehdä töitä täydellä teholla.. muuten 6kk sisään olen todella pahassa jamassa taloudellisesti. Tuntuu, että koko elämä menee kovaa vauhtia kohti betoniseinää. Toivottomuutta, uupumusta, itkua ,surua.
En tiedä enää kuka olen, enkä tunne itseäni. Exäni syyttää minua kaikesta. Olen koettanut kertoa, että syytä on ollut molemmissa ja en ole kaikkia riitoja aiheuttanut. Enää en tiedä mitä uskoa. Mistä voin tietää olenko oikeassa? Ehkä olen kokenut vain asiat niin ettei jokin asia ole minun syytäni mutta oikeasti on? Normaaleja syytöksiä ovat mm. että minulla on oma todellisuus, en tajua asioita ja uskon mihin haluan. Mutta todellisuus on siis eri minkä itse uskon. Miten voin tietää miten asiat ovat oikeasti menneet koska exäni kertoo minulle, että syy on minun. Miten voimme nähdä asiat niin eri tavalla? Miten voi tietää miten asia on oikeasti? On myös muutama tapahtuma minkä hän on kertonut ja itse en muista yhtään, että sellaista olisi tapahtunut. Päinvastoin, ihmettelen suuresti miten olen voinut edes tehdä sellaisia asioita mitä hän kertoo.
Olen aivan loppu. Sellainen olo etten edes halua tutustua enää keneenkään. Aiheutan pahaa muiden elämään joten en tiedä uskallanko edes enää yrittää. Halu on kova nousta tästä mutten tiedä miten. Joka päivä menee aivan hunningolle.
Miten voin tietää etten ole täysin sekaisin ja näe asioita jotenkin kierolla perspektiivillä ja jotenkin itse siis uskon, että olen oikeassa? Olen aina vaalinut hyvyyttä ja koettanut olla hyvä ihmisille. En enää tiedä kuka olen.
Tulipa pitkä teksti.. mutta jos joku tämän jaksoi lukea, kiitos siitä. Tarkoitus oli päästä purkamaan asioita johonkin. En ole näistä kenellekkään puhunut.
Tähän mun on ihan pakko vastata koska olen viimeisen 4kk aikana kokenut paljon samaa. Pitkän suhteen lopuksi tulee viestejä "sinun syytäsi kaikki", "muista että sinä tämän aloitit", "olet huutanut ja mesonut ja tehnyt sitä sun tätä..." Olen kuitenkin mielestäni koettanut sovitella, joskus kyllä itseäni puolustanut. Ja etäsuhteessa tarvitaan myös paljon joustamista puolin ja toisin. Pidin lupaukseni ja odotin kovasti yhteisiä viikonloppuja. En ole nimitellyt kumppania ja osaan pyytää anteeksi jos tulee jotain turhaa sanomista ja kärhämää.Tuntui kuin viestit olisi olleet jollekin muulle kuin minulle?
Aluksi lopullinen ero sattui niin, että teki mieli ääneen huutaa! Ei minullakaan ole kuin pari tuttavaa joille olen pystynyt puhumaan. Aluksi olin niin shokissa etten pystynyt kenellekään kertomaan. Siinä menettää niin monta asiaa kun ihmissuhde lopullisesti päättyy, liian monta. Työpäivät jotenkin sujui, mutta iltoja ja vloppuja pelkäsin, koska psyykkinen kipu sattui. Ikävöin todella paljon. Ehdotin kumppanille textarilla, että kävisimme kahvilla,syömässä, kävelyllä...mitä tahansa ettei erottaisi niin kylmästi kun monta yhteistä vuotta ja hyviäkin hetkiä on eletty. Hän ei halunnut sitten tavata ja jouduin tekemään surutyötä yksin. Luin esim. Väestöliiton sivuja ja sieltäkin sai vähän lohtua. Juuri sekin ettei ero ole koskaan pelkästään toisen "vika", suhteessa on aina kaksi! Mutta todella eri tavalla mekin olimme asioita kokeneet varsinkin loppuaikoina. Miten se puhuminen voi?? joskus olla niin vaikeaa.
Nyt kipu on tosiaan vähän hellittänyt, mutta silti tuntuu, että meidän olisi pitänyt vielä keskustella että voisi paremmalla mielellä elämää jatkaa. En kuitenkaan enää koe niin ankaraa syyllisyyttä sillä virheitä sattuu kaikille. Koeta mennä eteenpäin vaikka vain tunti tunnilta aluksi, tosin sekin ottaa koville. Onko joku jolle voisit puhua tai hakea apua? se kuitenkin vähän helpottaa. Koeta jaksaa, ymmärrä tunteen.
Tuo" pikajuna betoniseinään" oli hyvä ilmaus, siltä sen juuri tuntuu.
eltarpa, hyvä että kuitenkin KIRJOITIT, ehkä se on askel eteenpäin? 🙂👍 Mitä voin sanoa. Oma olotila ei juuri tuosta poikkea, tällä hetkellä. Välillä pieniä valonpilkahduksia, mutta taas uusi harmaa aamu ja minä itken. Masentaa, mutta pakko jotenkin kaivaa ittestä voimaa uskoa, että se elämä prkl voittaa vielä.
Usko itteesi. Ero satuttaa aina, molempia. Kyllä se exäsikin rauhoittuu.. ajan myötä. Suruaan nyt vaan purkaa sinuun tuolla tavalla.
Annat ittelles anteeksi. Minäkin yritän koko ajan, kun on näin sanottu, että pitää tehdä!
Voimia! 🌻🙂🌻