Hei sinulle!

Ensinnäkin, kyllä sinun kaikki tunteesi ovat oikeutettuja ja aivan normaaleja aikuisen tunteita tuossa tilanteessa.

Itsekin olen juuri eronnut ja tunnen suurta tuskaa ja surua. Nuo tuntemukset vaihtelevat miltei päivittäin. Tosin itselläni se helpottaa, kun niitä eroon johtaneita syitä oli niin monta, niin tiedän, että oli hyvä lopettaa suhde. Tuokaan ei silti poista rakkautta, joka vieläkin on entistä miesystävääni kohtaan sydämelläni.

Mutta ainakin tuon yhden asian itseäsi kohtaan voit tehdä, eli rakastaa itseäsi niin paljon, että näet, että sinä se olet, joka ne tunteet tunnet ja eivät ne tunteet turhasta tule. Meillä on jokaisella sisällä se pikkuinen lapsi, joka on kokenut elämänsä ensimmäisenä vuosikymmenenä, mitä on kokenut. Useinkin saattaa olla niin, että myös jotkin entiset kipeät muistot vielä vahvistavat niitä surun tuntemuksia, tai mitä muita tuntemuksia nyt sitten eron jälkeen onkaan.

Itse en pystyisi olemaan tekemisissä entisen miesystäväni kanssa ollenkaan, jos ajatuksena kerran on päästä eroon toisistamme. Tiedän, että haluaisin hänen lähelleen ja jos lähettäisin yhdenkin viestin, se mutkistaisi tilannetta ja satuttaisi meitä molempia. Olemme siis täysin erillämme toisistamme.

Jos sinä halut miehesi takaisin, on tilanne tietysti toinen. Kuitenkin taidat satuttaa itseäsi jatkuvasti siinä teidän yhteisinä hetkinänne.

Niinhän se aina menee, että valintoja joudumme tekemään ja kantamaan vastuuta seurauksista. Hieman kummalliselle se tuntuu, jos tuo entinen miehesi lohduttaa sinua siitä, että hän halusi erota sinusta. Minusta se ei oikein osu ihan kohdilleen moinen.

Hei
Ei sinun tarvitse ongelmaasi pienentää tai sanoa, ettei se oikeasti ole ongelma ja että olisit jotenkin lapsellinen.. Kyllä se on sinulle iso asia, kamppailet sen kanssa joka päivä ja tuntuu pahalta.
Minusta miehesi tapaamisehdotukset eivät ole "armoa" tai hyväntekeväisyyttä, vaan hän pitää sinua nyt löysässä hirressä. Minusta sinun kannattaisi kerta kaikkiaan sanoa, vaikka kuinka pahalta se tuntuukin, että jos tämä kerra oh ohi.. Se on ohi. Että haluat jatkaa sitte elämääsi yksin ilman häntä. Tiedän miten hirveä jo pelkkä ajatuskin on. Mutta ajttelepa asiaa niin, että hän on jättänyt sinut. Hän on ihan itse halunnut lopettaa suhteenne, mutta miksi hän haluaa tavata? Haluaa syödä kakun mutta haluaa säästää kakun. Älä sinä tällaiseen nyt ryhdy. Aika raksuttaa. Jokainen hetki kun olet hänessä kiinni, se on pois tulevasta eheytymisestä.
Sanoit itsekin että tiedät mitä sinun pitäisi tehdä. Sinun pitää ihan oikeasti nyt sanoa, että sinä tarvitset nyt tilaa. Ihan yhdentekevää, pitääkö se paikkansa vai ei. Miehen on tajuttava, ettet sinä ole siinä itsestäänselvänä ja odota hamaan maailman tappiin asti. Vain niin hän voi herätä jos on mitään herättävääkään?

Mikä oli eron syy?
Mitä hän sanoi sinulle, oliko se tämä tilan haluaminen? Onko hänellä kriisi kun olette olleet niin nuoresta yhdessä? Oletteko kumpikaan seurustelleet ennen toisianne vakavasti? Ehkä hänellä on kriisi siitä, että tässäkö tämä elämä nyt oli.

En vala toivoa, mutta mahdollisuuksia tietysti on, että hän palaa. Mutta en ymmärrä miksi hän haluaa erota ja samalla pitää sinua siinä lähellään, varalla. Ei se ole yhtään kilttiä tai huomaavaista. Se on julmaa.

Mieti näitä asioita, mieti miten haluat itseäsi kohdeltavan?

Toivotan kaikkea hyvää.

Hei Athena2!

Älä suotta vähättele ongelmaasi. Kaikki jotka ovat tämmöisen yllättävän vastentahtoisen eron joutuneet kokemaan tietävät että se on omalla kohdalla ISO asia. Kyllähän sitä muut eroavat ja helposti (muka) selviävät, mutta kun sama omalle kohdalle kolahtaa, niin tajuaa että siinähän hajoaa palasiksi koko aikaisempi elämä.

Minulla on ikää n. 40 ja 16 vuoden avioliitto. Nyt mies seurustelee uuden naisen kanssa ja meillä eron harkinta-aika meneillään. Ja ainakin minulla on juuri samanlaisia tunteita kuin sinullakin. Rakastan miestäni, vihaan häntä, vihaan sitä toista naista, säälin itseäni, vihaan itseäni... Välillä haluan kerjätä ja ruikuttaa mieheni takaisin, mutta siten taas tajuan että ei se auta mitään.

Mutta nämä kaikki tunteet on vain otettava vastaan ja elettävä ne läpi. Oikotietä onneen ei tässä asiassa ole. Aikaa kuluu, kipu hellittää, ajatukset vähän selkenee. Mutta jos tänään on hyvä päivä, huomenna voi olla taas jo tosi huono ja sitten taas helpottaa.

Itse otan tilanteen nyt tsunamiaaltona, jota ei voi vastustella. Ajaudun vaan sen mukana ja keskityn pitämään pääni pinnalla. Jonain päivänä jalkani taas koskevat maata ja on jälleenrakennuksen aika.

Etäisyyden ottaminen on pelottava asia, mutta usein toimiva ratkaisu. Vasta silloin voi huomata kuinka sitä toista ihmistä kaipaakaan. Harmittavinta on että ei auta yhtään että vaikka itse kuinka rakastaa, jos toisen tunteet on muulla, niin yhteiselämästä ei tule mitään. Mutta niin sinulla kuin minullakin ja kaikilla muillakin on toivoa niin kauan kuin on elämää. Tiet vievät joskus erilleen ja kohtaavat taas ehkä myöhemmin.

Anna siis itsellesi lupa kaikenlaisiin tunteisiin.

Olikohan tässä sepustuksessa taas mitään järjen sanaa? Toivottavasti edes jotain lohdutusta. Järjellähän ei näissä asioissa oikein selviäkään, tunteella mennään. 🙂👍

Kirjoituksesi oli juuri kuin minun elämästäni , samat ongelmat näin sukupuoleen katsomatta . Terapeutit neuvoivat minua katkaisemaan kuvainnollinen köysi meidän väliltä ja sitä tässä nyt teen pikkuhiljaa . Kännykkä viestit jäi pois aivan itsestään , itsekin sitä ihmettelin . Positiivista ajattelua ja itsensä huomioimista enemmän kuin ennen , jo alkoi elämä näyttään valoisammalta . Älä jää yksin painimaan ongelmiesi kanssa , hae apua ammattilaiset kuuntelevat .

Olipa ilahduttavaa lukea vastauksia, kiitos niistä! 🙂 On jotenkin huojentavaa purkaa tuntojaan, sitä en ole oikein osannut tehdä totuudenmukaisesti ystävilleni ja muille läheisille. Netissä on helpompi kirjoittaa siitä, mitä oikeasti ajattelee. Tai ainakin minulla on tapana usein kasvotusten/puhelimessa vähätellä tuntojani, tiedä sitten mistä ihmeestä se johtuu. Kirjoittaminen on tässä mielessä parempi vaihtoehto.

Itsetunnon heikkoudesta taitaa kertoa juuri se, että vähättelen ongelmaani. Samasta syystä en ole hakenut ammattiapua, koska tiedän, että moni muu on paljon kipeämmin avun tarpeessa ja veisin ”resursseja”. Kerran jo varasin ajan psykiatrille, mutta peruutin sen ”parempana päivänä”. Niitä vähemmän huonoja päiviä on elämässäni kuitenkin voittopuolisesti niihin karmeimpiin verrattuna, mikä esim. perjantaina kirjoittaessani oli.

Evenylle - kummallinen tilanne tämä onkin, eikä varmasti kovin yleinen eronneiden keskuudessa. Mieheni tuntee syyllisyyttä siitä, että jätti minut tässä tilanteessa, kun paikkakunnan vaihdos on eroa ennen tapahtunut ja olen täällä niin yksinäinen. Saattaa olla, että satutan itseäni viettämällä aikaa hänen kanssaan, mutta silloin se aina unohtuu, koska yhdessäolo on meillä useimmiten mukavaa ja välillä jopa unohdan meidän eronneen. Hetkellisesti. Itselläni tavoitteena ei ole päästä eroon tästä miehestä, mikä tekee juuri tästä tilan antamisesta hyvin hankalaa. Ja se on vielä sanottava, ettei tämä mies pelkästä syyllisyydestä ja säälistä aikaa kanssani vietä, tai ainakaan ei sitä myönnä. Pidän häntä luotettavana ja uskon, että hän myös tarkoittaa sitä, että viihtyy edelleen seurassani. Kiitokset sinulle ajatuksistasi!

Tunturisopulille - asian voi nähdä noinkin, mutta itse näen sen niin, että tämä mies tosiaan kokee syyllisyyttä yksinäisyydestäni (tavallaan ihan syystäkin). Myönnän kyllä, että suutuspäissään on häntä tästä tullut syyllistettyäkin. Minulla ei ole ainakaan vielä ollut voimia sanoa hänelle, että ota tai jätä, koska pelkään niin paljon jälkimmäistä. Elän siinä toivossa, että hän huomaisi kanssani aikaa viettämällä, että tästä voisi sittenkin vielä jatkaa. Luulenpa, että tämä vie minulta vielä tovin, ennen kuin saan rohkeutta tarpeeksi. Eron syynä oli tilan haluaminen ja moni muu; olen mm. ollut liian kontrolloiva hänen mielestään. Myönnän sen, vaikka kontrolloivuuteni ei ole moneen pirttihirmuun nähden mittavaa, mutta hän on hyvin tarkka itsenäisyydestään ja on ilmeisesti kokenut olevansa ”tossun alla”, se on syönyt miestä. Kompromissien teko tilanteessa, jossa oma vaihtoehto olisi paljon järkevämpi, on se oma kehitystehtäväni… Ja varmasti osittain kyse on jonkinlaisesta ikäkriisistä, juuri siitä, että ”tässäkö tämä oli”, mutta juuri se tuntuukin pahalta ☹️ Nähdäkseni kyse ei ole siitä, että hän haluaisi pitää minut ”varalla”, vaikka saattaa se siltä kieltämättä kuulostaakin. Uskon, että kyse on tosiaan tästä syyllisyydestä ja myös siitä, että yhdessä viettämämme aika on edelleen ihan mukavaa. Julmuuttaan hän ei tätä tekisi, päinvastoin. Kiitokset silti näkökulmastasi, sain siitä paljon ajateltavaa.

Timppa2 – hyvä kuulla, että tästä todella voi päästä eteenpäin. Kiitokset vinkeistä ja tsemppauksesta.

Perjantain jälkeen viikonloppu sujui paremmin ja arki menee taas omalla painollaan. Pääsiäinen vähän jännittää jo etukäteen; piti olla muita suunnitelmia, mutta ne peruuntuivat. Pitää yrittää miettiä jo etukäteen jotain aktiviteettia itselleen synkkiä ajatuksia karkottamaan. Uniinkin nämä asiat usein tulevat, mikä vähän huolestuttaa, koska olen aina ennen ollut "hyvä nukkumaan" stressaavinakin aikoina. Vielä tästä ei ole tullut suurempaa ongelmaa ja toivon kovasti, ettei tulekaan.

Taas olen itkenyt niin monta tuntia, että kohta oksennan ☹️ Ihan hirveän kamala hylätyksi tulleen olo, mikä vain pahenee viikko viikolta. Ei toisella ihmisellä ole oikeutta aiheuttaa näin valtavaa tuskaa tekemällä näin! Samalla tiedän, että on, koska ex-mieheni on kärsinyt suhteessamme. Hän ei vain taida tietää, mitä kärsimys todella on. En haluaisi vähätellä hänen tuntemuksiaan, mutta tällä hetkellä kaikin keinoin haluaisin syyllistää häntä siitä, miten on voinut pilata elämäni 😭 Samalla tiedän, että kaikella käytökselläni ajan häntä vain koko ajan pois. Hän taas osoittaa yllättävän vähän empatiaa, ehkä itseään suojellakseen, mikä vain pahentaa oloani. Lisäksi tunteenpurkaukseni päättyvät usein siihen, että MINÄ pyytelen anteeksi, koska olen pahoittanut hänen mielensä.

Taitaa olla perjantaisin se tilanne, että olen käyttänyt viikon aikana henkisen kapasiteettini työ- ja muihin ponnisteluihin, enkä pysty enää pidättelemään pahaa oloani. En jaksaisi olla hereillä, enkä herätä huomiseen. Haluaisin kelata kymmenen vuotta elämästäni pois ja kääntää kaiken toisin. Kohta olen ikäloppu, peilikuvakin alkaa näyttää ei-niin-hehkeältä ja olen onneton luomaan ystävyyssuhteita. Mistä ihmeestä aikuiset ihmiset saavat uusia ystäviä? En jaksaisi viettää iltojani facebookissa ja pelaamalla typeriä nettipelejä. Joskus käyn ulkoilemassa ja tykkään mm. valokuvata, mutta eipä noilta reissuilta ystäviä tartu mukaan. On niitä muualla, mutta kaukana ☹️

Kamalaa lisäksi huomata, ettei osaa nauttia toisten onnesta. Tänään postilaatikosta tuli ystävän hääkutsu, mikä oli odotettavissa, mutta aiheutti minussa lähinnä surullisuutta. Miksi minä olen niin kamala tai epäonnistunut ihminen, ettei samaa onnea ole suotu? Sitäkö elämä on, ettei nallekarkit mene tasan? Tiedän, että vastoinkäymisistäkin voi löytää sen positiivisen puolen, jossain vaiheessa, ainakin joillekin se on mahdollista. Olen miettinyt, että mikä ihme minusta tekee pessimistin? Periaatteessa elämäni on aina mennyt ihan hyvin, vaikkakin teini-iästä lähtien olen ollut on-off masentunut kausittain. Jostain syystä. Aiemmin se oli ulkonäkö, vaikka en olekaan mikään rumilus. Itsetunto on ollut teini-iästä lähtien hatara, mutta en ole perusteellisesta pohtimisesta huolimatta löytänyt siihen mitään järkevää selitystä. Pikkuhiljaa se on vahvistunut ja viime keväänä tuntui olevan huipussaan sitten teini-iän, kunnes... tuli syksy ja tämä jätetyksi tuleminen 😭 Tämän jälkeen teini-iänkin murheet tuntuvat naurettavan mitättömiltä.

athena2 kirjoitti 13.4.2012 23:1

En haluaisi vähätellä hänen tuntemuksiaan, mutta tällä hetkellä kaikin keinoin haluaisin syyllistää häntä siitä, miten on voinut pilata elämäni 😭 Samalla tiedän, että kaikella käytökselläni ajan häntä vain koko ajan pois. Hän taas osoittaa yllättävän vähän empatiaa, ehkä itseään suojellakseen, mikä vain pahentaa oloani. Lisäksi tunteenpurkaukseni päättyvät usein siihen, että MINÄ pyytelen anteeksi, koska olen pahoittanut hänen mielensä.

Ei tuollaisesta tarvitse tuntea syyllisyyttä. Kaikista tuntuu eron jälkeen pahalta, ja jos jättäjä ei kestä jätetyn tunteen purkauksia, niin ei sitten jätetyn seuraa ansaitsekaan.
Älä anna ex-miehellesi valtaa sinun elämässäsi. Koska jos sinä joudut pyytelemään anteeksi, koska hänelle on tullut huono mieli tunteenpurkauksistasi, niin jokin mättää ja pahasti. Ja se joka mättää, on ex-miehesi. Se on se ex-miehesi, jonka pitäisi olla pahoillaan sinun huonosta olostasi: sitä vaatii ystävyys, ihmissuhteet ja parisuhde.

Jos ei ex-mies kykene näyttämään sinulle empatiaa, niin älä helpota hänen oloaan viettämällä mukavia yhteisiä hetkiä hänen kanssaan. Sinulla ei ole velvollisuutta pitää huolta hänen hyvästä olostaan ja viihtymisestään. Ei ole sinun vikasi, jos eksäsi ei kestä olla yksin. Eikä ole sinun vikasi, jos eksäsi ei kestä tunteitasi ja tapaasi osoittaa niitä.

Matkusta viikonlopuksi ystäviesi luo toiselle paikkakunnalle, aloita uusi harrastus, osallistu työpaikan illanviettoon, mene vapaaehtoiseksi....sosiaalisten suhteiden solmimisen tapa on loputon! Uusi harrastus voi kuulostaa hurjalta jutulta, mutta voihan se tarkoittaa vaikka valokuvaamisen viikonloppukurssiakin, voi niitä vanhojakin harrastuksia ylläpitää 🙂 Tee niitä asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli, ja ala toteuttaa niitä juttuja pikku hiljaa.

Hyvä olo alkaa tulla aikanaan vähitellen. Sitten joskus jaksat taas olla iloinen häävalokuvistakin 😉

Ohhoh, melkein vuosi on siitä kun kirjoittelin tänne. Otsikko ei taida enää pitää paikkaansa, koska tilanne on mennyt vain pahemmaksi.

Nykyään yhä useammin ajattelen, että haluaisin kuolla. Eikä se ole sellaista tunneperäistä ranteet auki -meininkiä, vaan ihan "rationaalista" pohdintaa. En halua elää näin, ilman rakkainta ihmistäni. Minulla ei ole yhtään sellaista ylpeyttä, että ajattelisin, että hänelle en ole tärkein vaan jonkinlainen taakka. Kerron hänelle, että rakastan, hän ei vastaa mitään. Ei varmaan uskalla sanoa, että EI rakasta, koska pelkää luhistumistani.

Menin monen ystävän kehotuksesta treffipalstalle nettiin ja sain useita viestejä, periaatteessa ihan mielenkiintoisiakin. Nyt parin viikon jälkeen sekin vain aiheuttaa kauheaa painetta ja painajaisunia, minulla ei ole voimia mennä sinne kirjoittelemaan. En edes haluaisi tavata ketään, jos joku sellaista ehdottaisi. Töissä käyn ja se on niin intensiivistä, että ajatukset pysyvät pois omasta elämästä.

Ja sitten tulee perjantai.

Olen vieläkin ilman ammattiapua, koska en usko edes hyötyväni siitä. En koe, että pystyisin kohtaamaan ongelmiani ja menemään eteenpäin. EN HALUA. Haluan pysyä siinä, mikä teki minut onnelliseksi. Minulla OLI kaikki tärkein, kaikki mitä elämältä halusin ja tarvitsin. Miten toinen ihminen voi riistää sen kaiken? Tämä on aivan kai aivan lapsellista ja läheisriippuvaista ja ties mitä, mutta en ymmärrä sellaista itsekkyyttä. Puolitoista vuotta on kulunut ja minä olen entistä enemmän ihmisraunio. Hän kehottaa hakemaan ammattiapua ja sanoo, ettei voi auttaa. Ystäväni eivät ymmärrä ja jakelevat neuvoja. Vanhempiani en halua kuormittaa, enkä muitakaan perheenjäseniäni. Huolestuvat vain, ja heillä on muitakin huolia.

Tänään hän ei ole vastannut puhelimeensa. Onko hänellä uusi nainen? Oksettaa. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Olen YRITTÄNYT ajatella asiaa hänen kannaltaan ja hän joskus kysyikin, että mitä minä tekisin hänen sijassaan. En pystynyt vastaamaan muuta kuin sen, että en voi kuvitella sellaista tilannetta, koska en ikinä pystyisi tekemään toiselle ihmiselle näin. En osaa asettua hänen, jättäjän, asemaansa.

En tiedä miten jatkaa. Olen viimeksi imuroinut muistaakseni elokuussa. Keittiötä pidän jonkinlaisessa kunnossa. Olen jotain muuta, kun oma itseni.

tekee pahaa lukea pahoinvoinnistasi. olet jäänyt kiinni menneeseen ja se estää sinua pääsemästä eteenpäin. hän ei ole sinulle se oikea, eikä hän ole onnellisuutesi lähde. toinen ihminen ei ikinä saisi ollakaan se ainut onnen lähde. ei voi rakentaa elämäänsä jonkun muun ihmisen varaan.

niin kauan kuin pidät yhteyttä tuohon ihmiseen, sinä et pääse eteenpäin. ja vanhaan ei ole paluuta. roikut jossain välitilassa ja teet hidasta kuolemaa. ei hän ole oikeasti sen arvoinen. se meni jo. ja tämä varmasti satuttaa sinua, mutta luuletko että hän edes haluaa sinua takaisin, kun olet tuossa kunnossa ja todella tarvitset jotain apua.

toivottavasti saat vielä kiinni elämästä. et tarvitse siihen häntä. sinun täytyy vain löytää itsesi. kenenkään oma elämä ei ole kiinni toisesta ihmisestä, vaikka kuinka rakastaisi. se ei ole tervettä ajattelua. ei ole oikein häntäkään kohtaan, että roikut epätoivoisesti kiinni.

Edellisestä viestistä on mennyt yli vuosi, ja ajattelin palata kertomaan lyhyesti tästä hetkestä. Lähinnä sillä ajatuksella, että joku toinen voi saada tästä mahdollisesti edes pientä toivonkipinää 🙂

Tuntuu hurjalta lukea nuo omat, vanhat viestini. Osaan kyllä mielessäni palata niihin tunnelmiin, ovat sentään lähimenneisyyttä... mutta toisaalta, ja onneksi, ne tuntuvat kovin kaukaisilta.

Pikkuhiljaa se elämä voitti, vaikka oli jopa lähellä katketa jossain vaiheessa. Olin vähintäänkin keskivaikeasti masentunut, esim. asuntoani en pystynyt kunnolla siivoamaan kuukausiin, yli puoli vuotta siinä taisi mennä. Sitten tapahtui jotain, mikä hetkeksi sysäsi ison tunneryöpyn - ex-mieheni ilmoitti, että hänellä on uusi nainen, hän on palavasti rakastunut. Se oli tietenkin järkyttävä shokki.

Tuosta ilmoituksesta lähti kuitenkin liikkeelle se, mitä tarvitsin... tilanteen lopullisuus tuli vastaan, ja välimatka mieheen oli jo tuossa vaiheessa luonnollisesti kasvanut. Mitään "konkreettisia" vinkkejä en valitettavasti osaa muille antaa... Itse vain aloin nähdä asioita ihan uudessa valossa ja perspektiivissä. Ymmärsin, miten minua oli kohdeltu suhteessa, ja miten olimme oikeasti yhteensopimattomia, vaikka joskus palavasti rakastuimmekin. Jossain vaiheessa oivalsin, että itse asiassa enää en haluaisi takaisin tuohon suhteeseen, vaikka mitä tapahtuisi. Aloin oppia elämään yksin, ja nauttimaan elämästä itsekseni. Huomasin, että ihan hyvinhän minä pärjään!

Lopulta olen kokenut jopa helpotusta, kun olen havainnut, minkälainen taakka tuo suhde omalla tavallaan oli minullekin. En vain silloin sitä ymmärtänyt. Toki sain häneltä paljon myös tukea, mutta suurin oivallus oli se (todella kliseisesti), että emme ikinä ihan täysin hyväksyneet toisiamme sellaisina kuin olimme.

Se aika sittenkin paransi.
Voimia kaikille, jotka samanlaisten asioiden kanssa kamppailevat!