Aika moni tarinaani lukeva ajattelee varmaankin, että siitäs sait, oikein sulle! Niin kai olisin itsekin joskus yli kolme vuotta sitten ajatellut lukiessani samankaltaista kertomusta.
Avioliittoni ei ole vuosikausiin ollut normaalieli vaikka olemme mieheni kanssa kavereita niin kaikki lämmin läheisyys on kuitenkin loppunut noin seitsemän vuotta sitten kun tajusin, että hänellä oli suhde silloisen parhaan ystävättäreni kanssa. Itse asiassa aavistin, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta eihän ihminen halua moista myöntää itselleen ennekuin on ihan pakko.
Olin tietysti masentunut, syyttelin itseäni, sirastelin, lihoin, välillä itkin, välillä raivosin ja eheänä minut piti kai ainoastaan lapsemme, joka 5 vuotta sitten muutti pois kotoa. Elämääni jäi valtava aukko. Sovimme puolison kanssa, että jatkamme yhdessä, mutta mitään yhteistä meillä ei tapahtuneen jälkeen ole oikeastaan ollut. Toki joskus nauramme yhdessä, meillä on paljon yhteisiä tuttavia, yhteinen talo ja yhteiset velat.
Noin kolme vuotta sitten laitoin nettiin ystävää etsitään-palstalle ilmoituksen. Sain valtavasti vastauksia, osaan en edes vastannut ja vähitellen selvisi, että yksi oli ylitse muiden: mies, joka asuu hurjan kaukana, on naimisissa, ei lapsia ja kaiken lisäksi itseäni 12 vuotta vanhempi hyvässä asemassa oleva mies. Kirjoittelimme usein, sitten myös soittelimme ja yhdeksän kuukauden kommunikoinnin jälkeen tapasimme. Näinä vuosina on tapahtunut kaikenlaista. Välillä on riidelty ja viisi kertaa on tavattu. Kaikki on pyritty aina järjestämään niin, että muita ei loukata. Mies on kertonut olevansa kiintynyt vaimoonsa, joka ei kuitenkaan yli kymmeneen vuoteen ole edes halannut saatika suukotellut.
Niinpä meitä oli kaksi aikuista ihmistä, jotka kai löysivät lohtua toisistaan. Kirjoittelimme kaikesta mahdollisesta. Ihailin kyseistä miestä, hänen älykkyyttään, sanavalmiuttaan ja sitä, että hän oli rehellinen ja ilmoitti heti ettei lähde liikenteeseen erotakseen tai loukatakseen vaimoaan.
Pääsiäisenä sitten tapasin hänet viidennen kerran. Hän pyysi minua pohjoiseen jo heti alkutalvesta, kertoi olevansa yksin kaikki pyhät. Epäröin, mutta lähdin kuitenkin. Vielä ajellessani yksin kohti määränpäätäni hän lähetti tekstiviestejä, odotti. Perillä sitten tapasin hänet yhtenä iltana pikaisesti ja seuraavana iltana hän jäi pidemmäksi aikaa. Pääsiäissunnuntaina oli määrä taas tavata ja lupasin ilmoitella milloin palaan hiihtämästä. Niin teinkin, mutta hän ilmoitti, että ei pääsekään tulemaan. Aamulla hän vielä oli soittanut ja sanonut miten ihanaa meillä oli ollut. Kutsui kyllä kotiinsa, jossa oli toinenkin mies, joka tiesi suhteestamme. En mennyt. Yöllä sain tekstarin, jossa hän pyysi minua aamulla pois lähtiessäni poikkeamaan kodissaan. Niin teinkin, mutta en muista tapaamisesta paljoakaan, olin itkenyt yöllä kahteen asti ja heräsin jo aamukuudelta. Hän esitteli kotiaan ja lähtiessäni halasi ja sanoi älä ole vihainen.
Lähdin yli 900 kilometrin matkalle enkä vieläkään oikein tajua miten pääsin perille. Enkelinäni toimi kuitenkin ystävätär, joka tuntee menneisyyteni ja tietää tästä suhteesta ainakin sen, että olen ollut nettisuhteessa kyseisen miehen kanssa ja tavannut tämän muutaman kerran.
Matkan jälkeen mieheltä tuli vielä sähköpostia, jossa hän kysyi menikö matkani hyvin ja miksi olin hänelle niin vihaisenoloinen. Kirjoitin hänelle ajatuksiani, siitä miltä tuntuu ja miten paljon häntä pääsiäissunnuntaina odotin. Vihainenhan ei voi kenellekään olla siitä, ettei tämä enää pidä toisesta ihmisestä, siis minusta. Mutta olen loukattu, minut on revitty maan tasalle. Toivoin, että hänen jäätyään eläkkeelle voisimme olla ystäviä ja että aina silloin tällöin kuulisin hänestä. Hän oli päättänyt toisin. Eikä siinä mitään,mutta tapa oli julma ja hän ilmaisisi tyhjentävästi miten yhdentekevä hänelle olin ihmisenä ja ystävänä. Homman olisi kai voinut hoitaa pehmeämmin ja toista loukkaamatta.
Nyt mietin miten täytänkään kaiken sen ajan jonka hänen kanssaan vietin. Kun jään yksin alan itkeä ja ainoa keino unohtaa hänet edes hetkeksi on tehdä koko ajan jotakin, lenkkeillä, lukea,tehdä puutarhatöitä. Koko ajan on kuitenkin valtava möykky rinnassa. Se purkautuu usein itkuna ja välillä luulen, että tämä on vain kamalaa painajaista. Ystävätär on yrittänyt tukea ja lohduttaa, mutta hänelle en voi läheskään kaikkea kertoa ja olenkin vakavasti harkinnut käyntiä terapeutin luona. Kyseessä kun ei ole pelkästään tämä ero vaan koko elämäni tyhjyys. Jotkut spesialistit kirjoittavat, että kun täyttää tietyt kriteerit kahden viikon ajan olisi hyvä etsiä apua. Kun olen lueskellut muiden kirjoituksia niin moni on kyllä selvinnyt ajan myötä, jotkut surevat vielä vuodenkin kuluttua. Mitä neuvotte? Ja pyydän, älkää sanoko, että siitäs sait. Olenhan jo itse niin ajatellut ja ymmärtänyt, että olin sittenkin kiintymykseni kohteelle täysin yhdentekevä olio, pelkkä viiden kerran pano.
Langennut enkeli