Pettämisen tunnustaminen vuosien jälkeen
Hei
Olen todella hukassa oman tilanteeni kanssa ja toivoisin teiltä ulkopuolisia ja mahdollisesti omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia mielipiteitä (asiallista keskustelua mieluiten, ei moraalisaarnoja).
Minulla on joitain vuosia sitten ollut avioliiton ulkopuolinen salasuhde entisen työkaverini kanssa. Suhde ei koskaan tähdännyt yhteiseen tulevaisuuteen tai perustunut suureen rakastumiseen. Jos suhde pitäisi johonkin lokeroida niin kenties ”fuckbyddy”-määre voisi olla lähimpänä, vaikka en ole varma oliko aivan siitäkään kyse. Suhde ei myöskään ollut mitenkään tiivis vaan tapaamisten välissä saattoi olla kuukausia, välillä vuosikin. Tämän vuoden kestäneen välin aikana – ajattelin silloin suhteen olevan lopullisesti ohi – menin mieheni kanssa naimisiin. Selvennyksenä sanottakoon, että tein sen rakkaudesta sillä suhteesta huolimatta rakastin ja rakastan edelleen miestäni aivan aidosti. Jostain syystä avioliiton alkutaipaleella kuitenkin eksyin vielä vieraaseen petiin muutamia kertoja. Tällöin koko hommassa oli jo vahvasti paha maku ja olisin halunnut suhteesta täysin irti. Miksi sitten en päässyt, siihen en yksiselitteisesti osaa vastata. Kai kyseessä oli siinä vaiheessa jokin tottumus, johon oli outo riippuvuus. Jokatapauksessa tajusin aivan selvästi tekeväni väärin ja koin syyllisyyttä, silti tein tietoisesti tekoni ja olen joutunut niitä syvästi katumaan.
Suhteen vihdoin lopullisesti loputtua ajattelin elämän jatkuvan ”normaalisti”. Elimme mieheni kanssa onnellista elämää ja tulin raskaaksi ja saimme lapsen. Olimme toivoneet lasta vuosia ja olimme tietysti onnesta mykkyrällä. Samaan aikaan syyllisyys kuitenkin alkoi vaivata minua yhä enemmän ja enemmän aiheuttaen lopulta tilanteen, jonka lääkärit diagnisoivat vakavaksi masennukseksi. Aloin käymään psykoterapiassa juttelemassa ja sain purkaa ahdistustani. Joitain kuukausia synnytyksen jälkeen masennus paheni aivan valtavaksi ja sain lopulta siihen lääkitystä kun sitä oma-aloitteisesti hain. Siinä vaiheessa ajatuksissa pyöri yhä enenevästi itsemurha-ajatukset ja aloin vakavissani jo miettiä pitäisikö minun kuolla. Lääkkeet tehosivat tähän ja olen masennuksen osalta mielestäni menossa hitaasti mutta varmasti parempaan suuntaan. Käyn silti edelleen psykoterapiassa.
Syyllisyys on kuitenkin edelleen voimakasta ja mietin pitäisikö minun kertoa miehelleni näistä vanhoista asioista. Toisaalta olen niistä läksyni oppinut ja tiedän 100% varmasti, että jatkossa olen aina uskollinen. Miksi siis kertoisin nyt ja riistäisin mieheltäni onnen, joka meillä tällä hetkellä on. En tiedä, ristiriitaisesti kuitenkin katson, että minun pitäisi olla rehellinen. Sillä rehellisyydellä vain saattaisi olla hirvittävä hinta; perheen hajoaminen. Kun nyt siis kärsin vain minä niin siinä tapauksessa kärsisivät myös mieheni ja lapseni. En tiedä enää mikä olisi oikein. Tajuan kyllä missä kohtaa olen menneisyydessä tehnyt vääriä valintoja, mutta en osaa päättää mikä on jatkon kannalta se ”oikea” ratkaisu kaikkien kannalta. Rakastan miestäni ja lastani suunnattomasti. Lapsen myötä liittoomme on tullut vahvaa kumppanuutta ja syvempää rakkautta kuin ennen. Kaikki olisi niin kauniisti jos vain aikoinani en olisi tehnyt virheitä, jotka tein.
Älä missään tapauksessa mene kertomaan. Jos olet kerran pystynyt ja olet päättänyt jatkossakin olla toistamatta virhettäsi, ei kannata rikkoa sitä onnea, joka teillä on.
Älä kerro. Koeta lopettaa itsesi syyllistäminen. Anna itsellesi anteeksi! Aika on kulunut, turha vatvoa enää, yritä keskittyä tähän hetkeen ja meneillä olevaan onneessi miehen kanssa. Vaikeaa, mutta yritä!
Ei kannata missään tapauksessa kertoa.Olkoonkin että itse vielä jonkin verran kärsit asiasta ja koet syyllisyyttä, mutta se menee varmasti aikaa myöten ohi. Nauti nyt täysin rinnoin avioliitostasi ja lapsestasi, anna menneiden olla.
Voimia ja jaksamista.🙂🌻🙂
Kiitos vastauksista. Yritän päästä asiassa eteenpäin ja irrottautua menneistä, uskon että se on kaikkien kannalta parasta. Itselleen anteeksiantaminen tosin on yllättävän vaikeaa. Luulen jopa, että toiselle tämän voisi antaa helpommin anteeksi kuin itselleen. Niin kirkkaasti 'petin' myös itseni - omat periaatteeni ja ne arvot, joihin uskoin. Mutta nyt pitää vain ottaa tästä se oppima, mikä on saatavissa ja jatkossa punnita kaikki elämän valintatilanteet tarkoin. Enkä nyt tarkoita pettämistä, sillä sen tien olen todellakin käynyt loppuun ja tiedän etten eläissäni enää voi pettää.
Olen samaa mieltä muiden kanssa. Älä pilaa avio-onneasi jauhamalla jostain menneestä. Ei meistä kukaan ole niin puhdas pulmunen, etteikö olisi tehnyt virheitä kuka mitäkin avioliittonsa pään menoksi. Tärkeintä on se, mitä tällä hetkellä tunnet ja koet oikeaksi. Ja minkä eteen olet valmis taistelemaan.
Jollakin tavalla tunnistan tuon sinun voimattomuutesi kuten kuvasit sivusuhdetta ja sen päättämistä. Uskon, tai haluan uskoa, että mieheni kokee jotain samankaltaista eikä osaa jättää suhdettaan taakse pyynnöistäni huolimatta. Näen hänessä jotain päättämättömyyttä minkä helposti tulkitsen hänen suureksi rakkaudeksi toista kohtaan. Kuitenkin hänen mukaansa ei ole kyse todellisista vahvoista tunnesiteistä, eikä hän oikein pysty minulle kuvaamaan mikä on se suurin syy pettämiselle.
Mutta nyt olet päässyt jaloillesi, olet tehnyt itsellesi selväksi, mitä haluat ja kenen kanssa. Joten nauti onnestasi, ja nauti sen kaiken kauniin rakentamisesta 🙂🌻. Pidä huolta onnestasi, jonka olette yhdessä rakentaneet, mikäpä sen arvokkaampaa!!! Todellisen onnen tuhoaminen on helppoa ja käy sekunneissa, mutta sen rakentaminen vie aikaa ja energiaa. Tsemppiä ja pää pystyyn!🙂👍
Niin, ei kai se kertominen mitään enää korjaa... Mutta jos se syyllisyys vaivaa ja kalvaa sinua hirveän syvästi, niin kyllähän se vaikuttaa myös suhteeseesi monin tavoin.
Itse sain tietää mieheni uskottomuudesta, koska hänen käytöksensä ja olemuksensa olivat niin outoja, että sitä kautta aloin epäilemään ja kaivoin itse asian esille - häntä kalvoi syyllisyys niin valtavasti, että minä huomasin häntä vakavasti vaivaavan jonkun asian, jonkun jota hän salaa, vaikka hän kovasti yritti kieltää minkään painavan mieltään... Hänen ahdistuksensa kasvoi niin suureksi, että kovasta yrityksestä huolimatta hän ei pystynyt sitä tukahduttamaan ja salaamaan - ja silloin hänen uskottomuutensa vaikutti vahvasti meidän avioliittoomme jo silloin, kun minä en vielä tiennyt siitä. Ilmapiiri meillä oli ajoittain hyvin raskas, ajoittain taas normaali.
Se oli järkyttävän kova isku lopulta kuulla mieheni myöntävän uskottomuuden, vaikka sitä jo erittäin vahvasti epäilin. Mutta rakastamme toisiamme hyvin paljon ja olemme yhä yhdessä (tästä on siis jo 1,5v), olemme keskustelleet käsittämättömän paljon. Paljon työtä on vielä tehtävänä ja luottamuksen hankkiminen vie aikaa todella paljon, mutta uskon, että me tästä selvitään lopulta entistä vahvempina (vaikka en tätä olisikaan halunnut kokea...)
Tämä siis vain yhtenä esimerkkinä uskottomuuden kohtaamisesta. En halua sinulle sanoa pitäisikö sinun kertoa miehellesi vai ei - koska lopulta sen voit tietää vain sinä. Mutta tässä oli ajatuksiani ja tuntemuksiani minun omasta tilanteestani... Kaikki tilanteethan on yksilöllisiä.
Jaksamista sinulle!