Kaipaisin nyt teiltä vertaistukea tuskaani.

Sitä tuntui, että teki sen miehen vuoksi ihan kaiken. Pyhitti koko elämänsä hänelle. Kaverit katosivat, harrastukset vähenivät, miltei loppuivat. Aina tuli riitaa kaikesta... Järki sanoo, että parempi näin, tunteet on... jotain?

Hän oli itsekeskeinen ihminen, aina omaa etuaan ajatteleva. Tuhosi aikoinaan niin paljon, mutta rakkaushan antaa anteeksi... monet varmasti tietävät sen. Pettämistä ja sitä kaikkea valehtelua ei enää vain voi unohtaa. Itsetuntoni on täysin romahtanut, en osaa olla enää iloinen, en osaa nauraa. Kaverit sanovat, että olen rauhallinen... tänään minulle tuli tunne, että olenko muka todellakin rauhallinen? Heräsin ajattelemaan... olenko vain menettänyt elämäniloni? Monesti tuntuu, että tekisi vain mieli jäädä aamuisin nukkumaan, olla yksin...

Ei se kertaheitolla lakkaa mutta pikkuhiljaa. Voisit aloittaa hyväksymällä itsesi sellaisena kuin olet - siinäkin voi olla työtä koska me ihmiset olemme niin armottomia itsellemme. Koemme, että olemme hyviä vain, jos keskitämme kaikki ajatuksemme johonkin toiseen ihmiseen. Ihan kuin meidän tarvitsisi pyytää toiselta lupa saada olla elämisen ja kokemisen arvoinen kokonainen ihminen. Ja toisen varaan kun meidän ei kannata onneamme ripustaa. Itsestä se lähtee - jos siihen rinnalle sitten löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa asioita ja tunteita, se on pelkkää bonusta. Terve itsestään välittäminen on sitä, että kohdatessaan vaikka tuollaista pettämistä kuin sinun kohdallesi on nyt osunut, ei kuitenkaan lakkaa välittämästä itsestään. Antaa itselleen anteeksi sen, että on halunnut rakastaa ja sulkea silmänsä totuudelta. Eihän se paha asia ole, paitsi itselle, ja itseäkin pitää ymmärtää. Kun hyväksyy itsensä ja antaa anteeksi itselleen voi alkaa päästää irti niistä asioista, jotka pitävät sen tuskan kiinni omassa elämässä. Aikaa myöten pystyy antamaan anteeksi toisellekin. Anteeksi voi antaa vaikkei toinen pyytäisikään, ihan vaan sen takia että voi itse päästää irti ja suunnata elämänenergiaansa johonkin tähdellisempää - esimerkiksi elämästä nauttimiseen ja omaan hyvinvointiinsa - kuin saman asian loputtomaan vatvomiseen ja pahanolon tunteen ylläpitämiseen. Älä lue tätä itseäsi tuomiten, sitä en aja takaa. Ajattele tämä niin, että haluaisin sinun huomaavan, että olet hyvä sellaisena kuin olet ja voit pikkuhiljaa muuttaa itseäsi ja tapaasi käsitellä asioita, jos et ole itseesi tyytyväinen - älä kuitenkaan ota liian isoja tavoitteita kerralla. Ole armollinen. Lue, kirjoita, pohdi mutta älä unohda tehdä jotain sellaista, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Varsinkin vaikeuksien hetkellä me tarvitsemme niitä muistoja, joissa meillä on ollut hyvä olla ladataksemmen niistä voimaa jaksaa pimeitten hetkien yli. Isot kolaukset tuntuvat syvällä mutta vain me itse voimme antaa sellaisten haavojen parantua, kukaan muu ei voi sitä puolestamme tehdä.

Minulla on paljolti samanlainen suhde nyt takana...vielä vuosi sitten olin (silloin seitsemän ja puolen vuoden seurustelun jälkeen) todella kiinni tässä ihmisessä.
Oltiin erottu moneen kertaan, meillä suhde alkoi "jalat alta" meinigillä ja saman katon alle mentiin melkeimpä heti.
Erot kesti yleensä viikosta muutamaan kuukauteen, aina kuitenkin tunsin rakkautta ja ikävää kun tämä ihminen ei ollut lähellä.
Meillä oli/on pettämisen lisäksi (ei ollut kuulemma sängyssä asti kenenkään kanssa yhdessä asuttaessa, mutta haku oli päällä) alkoholiongelma mukana kuviossa joka tuo oman lisämausteensa soppaan..
Minulle sanoi aikoinaan hyvä ystäväni kokemuksestaan kun meidän ongelmat alkoivat, että "kyllä se sinunkin rakkaus loppuu pala palata kun toinen sen tuhoaa tekemisillään ja tekemättömyyksillään".
En ollut samaa mieltä, olin vihainen mutta vähänkin leppyessäni tunsin taas rakkautta ja halusin hänelle pelkkää hyvää ja olin valmis antamaan kaikki anteeksi.
Tällä hetkellä tilanne on se että meillä on ero tulossa näinä päivinä kunhan ryyppyreisuiltaan kotiutuu ja nyt minulla ei ole rakkaudentunnetta enää lainkaan (tai jos on, sitä on niin vähän etten tunne sitä). En toki tunne vihaakaan, minulle on aivan sama miten hän elämäänsä jatkaa.
Vastaukseni sinulle on siis että kyllä se tuska loppuu, toisilta on vain viennyt ison osan elämää mukanaan ennenkuin sitä eroon pääsee..
Toivotan sinulle jaksamista vaikka kuulostaakin niin kliseiseltä...

☹️🙂👍