Pettäminen- loppu vai alku
Lisään oman tarinani tähän pettämisteemaan liittyen, ja toivon, että voin joskus kertoa miten selvisin kokemuksistani. Juuri nyt en tiedä mistä selviytymisen ainekset voisi repiä. Auttaisihan se jos kuulisin mitä ajatuksia tämä herättää toisissa, omat ajatukset ei aina etene minnekään.
Olemme mieheni kanssa löytäneet toisimme nuorina ja nyt meidän pitäisi olla jo aikuisia. Kauan (10v) on oltu yhdessä, yhteinen jo isoksi kasvanut lapsikin on. Olen yrittänyt toimia suhteessamme sen ajatuksen mukaan, että asiat selvitetään ja molempien tarpeista tulee huolehtia. Mies on aika sosiaalinen, paljon kavereita ja menoja olisi vaikka kuinka. Tilaa on ollut mennä yksin ja olen luottanut. Tosin perheen ensisijaisuutta olen joutunut alleviivaamaan ja siitä muistuttamaan. Olen huolehtinut itsestäni ja suhteestamme parhaani mukaan, tietysti vaikeita aikoja on ollut.
Kriisi nousi pintaan yli puoli vuotta sitten. Olin jo ehtinyt jonkin aikaa ihmetellä hänen poissaolevuuttaan (niin henkisesti kuin fyysisestikin), jatkuvaa juhlimista, jne. Puhelimen vartioiminen ja valehetelu menoista lopulta herätti minut. Yhteyttä oli pidetty kuluneen vuoden aikana moniin naisiin. Sain tuttujen kautta selville, että oli ollut treffejä ja sinkkuna esiintymistä ym. Olin pitkään ihan hajalla ja järkyttynyt. Mitään ei kuulemma tapahtunut ja monta muuta samanlaista selitysfraasia kuulin. Päätin antaa hänelle mahdollisuuden korjata virheensä ja vielä hetki sitten ajattelin, että olen tosi onnellinen jos tällaisestakin selviämme. Sain itsetuntoni koottua ja uskalsin olla onnellinen.
Yritin varmaan itsesuojeluna työntää epäilyjäni syrjään ja ajattelin, että minun on itsekin mentävä eteenpäin. Mieheni on väittänyt erästä naista kaverikseen, vaikka huomasin heti, että heidän välillään näyttää olevan muutakin. Uskoin jo senkin vakuuttelun lopulta. Sittenpä löysin sähköpositista tytön kuvia itsestään. Kuvien tarjonnan perusteella seksisuhteen olemassaolon kieltäminen tuntuu järjettömälle.
Tosin niinkin voi olla, kuten mieheni väittää, mutta kaverin lähettämiksi ne ovat todella liian härskejä. Mies oli kommentoinut kuvia myös innostuneesti. Isku oli minulle paljon pahempi tällä kertaa. Tapahtumaan liittyy myös niin esineellistävä seksikokemus, että en tiedä jättääkö se liian pahan jäljen. He ovat viettäneet aikaa välillä yhdessä ja eniten loukkaakin se, että joku toinen saa huomiota joka kuuluisi minulle. Olen samaan aikaan miettinyt missä mies on ja odottanut vain, että kun kotiutuu niin voin keksiä jotain kivaa.
Kun mitään tunnustusta ei tullut niin kerroin mitä tiedän. Mies puolustautuu, ettei se merkitse mitään, olen kuitenkin hänelle tärkein ja paras ja siinä ei ole mitään kaveruutta kummempaa. Aikaisempi kokemus ehkä kovetti jo vähän, mutta en halua kovettua enempää. Sisällä on tosi paljon vihaa. Tilanteeni käytännön elämässä on sellainen, että eroaminen toisi mukanaan juuri nyt totaalisen köyhyyden. Lapsen takia eroamista pitää viimeisimpänä vaihtoehtona. Tällä hetkellä en jaksa muuttaa kaikkea.
Vaikeaa on yrittää olla olemassa, ilo katoaa kaikesta, unohdan jo mitä asioita minulla olikaan meneillään ennen kuin astuin tähän paskaan. Mies ei tunnu tajuavan miten vakava tilanne on, se saa epäilemään suhteen tulevaisuutta. Jos käsitykset ovat näin erilaisia ja säännöt voi olla ihan mitä vaan..Olisin vain halunnut että olemme onnellisia yhdessä. Siihen on vaikea enää uskoa. Ero saisi miehen käsittämään että nyt riittää, mutta en tiedä olisiko jotain muuta keinoa ainakin siihen asti että saan tilanteen vähän asettumaan. Vai onko tällainen pettäminen niin paha homma?
Pettäminen on jo aiheuttanut minulle seuraavaa: romahduksen, epätoivon, itsensä kokemisen riittämättömänä ja rumana, keskittymiskyvyn puutetta, univaikeuksia, sydämen särkymisen, vihaa ja raivoa… Jotain toivoa pitäisi siis löytää tähän vastapainoksi.
Harvoin kai parisuhteessa ajatukset käy yksiin kaikilta osin. Ajatusten erovaisuutta tuskin huomaa kovin nopeasti - alkuunhan sitä on niin oman voimakkaan tunteensa vallassa ettei pikkuasioilla ole merkitystä.
Tuntuu, että miehesi ei alunperinkään ole ollut kovin sitoutunut perhe-elämään. Enkä tarkoita tätä pahalla vaan että sellaista ei vain tule ajatelleeksi - sitten hänelle iskee jokin vapauden kaipuu... hirveän usein kolmissa kymmenissä... hän kaipaa jotain vipinää, kun kaikki on niin tavallista ja itsestään selvää. Lapsenomaista suhtautumista minusta kuvaa nuo tuollaiset paikkausselittelyt, sen sijaan että miettisi, mikä tarve hänet ajaa käyttäytymään kuten miehesi on tehnyt. Eli hän on vain keksinyt verukkeita kunnes on saanut sinut vakuuttuneeksi ja onnistunut näin välttämään itsetutkiskelun. Sinä sen sijaan olet joutunut ratkaisemaan asioita perusteellisemmin. Ymmärrän hyvin halusi uskoa ja tulkita selitykset parhain päin koska perusturvallisuus on jokaiselle tärkeää, tämä kattaa niin talouden kuin henkisen hyvinvoinninkin. Sinulle riittäisi semmoinen arkisempikin onni, jossa asiat rullaa pienistä takapakeista huolimatta.
Em. lyhyesti perustan seuraavan tulkintani: toinen kaipaa vaihtelua hinnalla millä hyvänsä, toiselle riittäisi nykyisen kaltainen elämä kunhan nämä toilailut vaan ensin loppuvat. Mikä on oikein ja mikä väärin, siitä on varmasti monta näkemystä. Sinun kannaltasi on oikein se, että otat elämäsi omiin käsiisi - selvität itsellesi, miksi sinusta on niin tärkeää pitää kiinni tästä ihmissuhteesta. Onko onnesi riippuvainen toisesta ihmisestä vai omasta asenteestasi? Taloustilanteella on toki merkitystä mutta loppupeleissä sinun henkinen hyvinvointisi on avainasemassa. Sinulla on myös lapsi, joka tarvitsee mallin aikuismaisesta käyttäytymisestä. Opetatko hänelle, että ei ole niin väliä, miten ihmistä kohdellaan, aina voi venyä vielä seuraavaan nöyryytykseen. Tai opetatko kenties, että elämässä joutuu joskus tekemään kivuliaitakin päätöksiä päästäkseen asioissa eteenpäin. Minusta nimittäin tuntuu, että tästä et enää pysty vain ajan kanssa hyväksymällä pääsemään yli. Sinulla on liian monta voimakkaaseen stressiin liittyvää pahoinvointia kuvaavaa oiretta. Siinä vaiheessa viimeistään pitää alkaa ajatella itseään. Toivottavasti sinulla on joku, jonka kanssa voit puhua/kirjoittaa asiasta, että pääset kuulemaan omat mielipiteesi ja selvittämään kaikki mielesi mutkat tässä sekavassa tilanteessa.
Muista, että muutoksen voi tehdä myös pikkuhiljaa - vahvista ensin itseäsi, jotta jaksat tarpeen vaatiessa viedä muutosprosessin läpi mikäli näyttää että ero on väistämättä edessä. Vahvistamisella tarkoitan että selvität omat tunteesi ja sen mistä ne johtuvat, sitten yrität keskustella ja päästä perille toisen aikomuksista - älä kuuntele verukkeita vaan kerro että olet tosissasi, haluat ihan 'aikuisten oikeesti' tietää, mitä miehesi elämältään haluaa kanssasi tai ilman. Rohkeutta 🙂👍 se ei ole helppoa mutta vaivan arvoista 🙂🌻
Kiitos vastauksestasi! Niinpä, ehkä alan vasta nyt ymmärtämään enemmän miten asiat ovat menneet. Se on totta, minulle riittäisi vähempi säpinä ja olen toisaalta itse käynyt läpi yhden ihastumisen ja sen, miksi sellainen kävi päälle juuri silloin. Tosi paljon olen tätä nyt puinut ja oireetkin helpottaa vähitellen. Pystyn ajattelemaan, että tämänkin keskellä on nyt elettävä. Välillä tuntuu, että ei minussa ole sellaista vahvuutta, mutta asennoidun nyt niin, että elämässä joutuu venymään.
Niin se on, että miehelleni tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää itseään ja olla rehellinen itselleen. Se ei ole minun ongelma vaan jokaisenhan pitäisi ottaa se vastuu. Eniten epäilyttää, että ehkä hän ei vaan voi lopettaa vaikka tietää että suhteemme on vaarassa. Vaikeaa mutta ehkä kuitenkin parasta on nyt antaa ajan kulua. Pahasta olosta huolimatta en ole vielä selvillä mitä kannattaa tehdä ja uskon, että joskus sekin on selvää. Joskus tuntuu, että välitän enemmän suhteestamme ja puolisostani kuin itsestäni. Se näissä asioissa onkin niin raskasta kun se oma minä on kauan jo saanut merkittävän osan olemuksestaan ihmisestä, johon on kiintynyt. Toisaalta sitä toisenkin asettamaa kipurajaa pitäisi kunnioittaa.
Hei Lo,
Lukiessani viestiäsi tuntui kuin hetken olisin elänyt omaa elämääni useampia vuosia sitten, voin kuvitella millaisessa kaaoksessa mielesi tällä hetkellä on. Itse tein aikanani ratkaisun että repäisin itseni irti samankaltaisesta suhteesta,se ei ollut helppo ratkaisu silloin, eikä ole helppoa vieläkään. Asiat eivät aina ratkea yksiselitteisen helposti eroamalla varsinkin kun kysessä on vielä yhteisiä lapsia.Ymmärrän taloudelliset huolesi,itse olin suorastaan kauhuissani kun yritin selvitä usean lapsen kanssa kotihoidontuella.Selvisin kuitenkin ja nyt asiat on paremmin taas kun olen palannut työelämään, vaikka tiukilla ollaan edelleenkin.
Olen yhä kuitenkin sitä mieltä että kahden ihmisen liitto pitäisi perustua henkiseen rakkaussuhteeseen, ei toista voi kohdella henkisen väkivallan keinoin,sitähän se on henkistä väkivaltaa kun etsitään irtosuhteita kodin ulkopuolelta.Mitä kauemmin kestät sitä sitä enemmän se vie itsetuntoasi ja sitä vaikeampi on uskoa selviävänsä yksin,eikö kaikkeen väkivaltaan perustu juuri toisen itsetunnon riistäminen?
Älä anna sille periksi,kukaan toinen nainen ei ole sinun arvon mittari,aseta itsesi yläpuolelle ja elä omien arvojesi mukaisesti.Nyt tärkeintä on että keskityt itseesi ja omaan jaksamiseesi,tarvitset tukea ja ystävyyttä sekä asioita jotka tukevat sinua. Nyt sinä olet tärkein,oman elämäsi takia.
Ystävyydellä Tuulitar
Kiitos sinullekin viestistäsi. Ajatukset vaihtelevat ja koko ajan enemmän tuntuu sille, että tästä ei ehkä ole enää paluuta. Syyt ja tapahtumaketjut voivat olla mitä vaan, mutta tiedän, että olen ainakin itse pyrkinyt tarjoamaan mahdollisuutta selvittää asiat suhteemme sisällä. En voi sille mitään jos toinen ei siitäkään huolimatta voi niin tehdä, sen ymmärrän nyt. Tavoitteenani ei enää ensisijaisesti olekaan meidän suhteen pelastaminen, en oikeastaan edes tiedä mitä minä voisin sen eteen juuri nyt enempää tehdä. Olen päättänyt pitää itseni pinnalla ja katsoa miten se käy.