Mä olen meidän suhteessa se pettäjä. Olen yrittänyt lueskella tämän palstan kirjoituksia, mutta pettäjien tarinoita ei näe. Itseäkin jännittää tänne kirjoittaa, koska pelkään saavani haukut niskaan. Jäin kiinni puoli vuotta sitten ja suhteemme on nyt jatkunut mitenkuten. Mieheni tuska on suunnaton. Syystäkin, juttuja on minulla ollut useita.
Yritän analysoida ja löytää syitä tekemisilleni. Olen alkanut käydä terapiassa ja käymme siellä välillä myös yhdessä. Elämäni on tavallaan muuttunut aivan toisenlaiseksi, arvoni ja ajatukseni elämästä ovat aivan toisenlaiset kuin silloin kun tein näitä järjettömiä tekoja.
Kaipasin sitä, että voisin vaihtaa ajatuksia toisen samassa tilanteessa olevan kanssa. Mieheni sanoi juuri hetki sitten, että ero on mitä todennäköisimmin edessä, koska hän ei pääse ikävistä asioista eroon. Aina kun näkee minut, muistaa tekoni.
Kadun niin paljon. Toisaalta en olisi voinut välttyä noita teoilta silloisessa mielentilassani. Olen koko elämäni ollut jotenkin hukassa ja minulla on ollut paljon miehiä, mikä sekin kertoo jostain. Epäilen hyväksikäyttöä lapsuudessani, mutta en muista lapsuudesta juuri mitään. Se ei tietenkään oikeuta näihin tekoihin, mutta on monta asiaa, jotka ovat muovanneet minusta tällaisen, joka pystyi nuo teot tekemään.
Jos suhteemme katkeaa, en ikinä anna itselleni anteeksi. Ikinä.
"kriiseistä selvinnyt": Pitkästä aikaa tulin lukemaan, mitä tälle aiheelle kuuluu. Lopetin välillä, kun tuntui että ihmiset kokivat oikeudekseen ainoastaan tuomita teon. Mielestäni sitä ei voi kukaan muu kuin itse tuomita itsensä ja tekonsa. Nämä täälläkin olevat tarinat petetyn ja pettäjän näkökulmasta ovat vasta toinen puoli kolikkoa.
En edelleenkään ole kertonut, enkä edelleenkään aio kertoa tapahtuneesta aviomiehelleni. Tämä syrjähyppy-suhde on ajan myötä alkanut häipymään mielestäni. Kyllä se edelleen putkahtaa ajatuksiin, mutta ei päivittäin. Kun mietin sitä, valtaa minut oksetus ja häpeä - miten saatoinkaan tehdä niin. Mutta toisaalta olen ihan varma, että vasta sen seurauksena tajusin, mitä voin menettää ja ymmärsin oman avioliittoni arvon. Aina eivät asiat mene kuin oppikirjoissa... Meillä menee erittäin hyvin, kuin uusi rakkaus ja intohimo olisi syttynyt. 🙂👍 Ja tämä olotila tuntuu jatkuvan. 🙂🌻 Eikä tapahtunut vaikuttanut positiivisesti pelkästään rakkauden tunteeseen vaan olemme alkaneet tehdä yhdessä enemmän juttuja, viettämään aikaa kahdestaan, puhumaan...
Aurinkoista kesän odotusta kaikille!
Hei kaikille!
Tässä ihan vaan mielenkiinnosta tulin kattomaan mitä tänne on kirjoitettu vaikka en itse ole pettänyt eikä minuakaan tietääkseni ole koskaan petetty.
Minun ajatukset o ntästä asiasta lähinnä sellaiset että eikö olisi sitten järkevämpi erota suosiolla ku että lähtee pettämään ja sen takia myös satuttamaan toista todella pahasti? Sitä tuskaa ei varmaan kukaan pysty sanoiksi pukemaan mitä petetty joutuu kärsimään? Oletteko miettineet että tuolla teollanne myös aiheutatte sen että ihminen ei voi enää luottaa toiseen ihmiseen kun kuulee että ihminen jota eniten rakastaa onkin pettänyt häntä? Miten syvää tuskaa se hänelle aiheuttaa ja pysyvät arvet?
Vaikka nykypäivänä pettäminen tuntuu olevan in kaikki taitaa nykypäivänä pettää mitä nyt olen kuunnellu ni onko sellaisten ihmisten edes järkevää mennä naimisiin? Eikö sitten olisi parempi lennellä kukasta kukkaan ja nauttia elämästä ja mennä vasta sitten naimisiin kun todella tuntee pystyvänsä sitoutumaan eikä ole minkäänlaista halua leikkiä toisten tunteilla?
Itse en ikipäivänä hyväksyisi pettämistä en mistään syystä. Siis sellaista syytä ei ole olemassa mikä oikeuttaisi pettämään toista..ja jos sit sanotaan että ku toinenkin petti ni eiköhän sellaisessa tilanteessa olis sit järkevämpi erota ku lähtee kostoretkelle?
Tiedän että minut on kasvatettu ihan liian vanhanaikaisesti mutta yleensä ku pidän viimeiseen asti naisten puolia ni minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa naisista jotka pettävät eikä myöskään pettävistä miehistä. Voi olla että olen todellakin sitten julma ja vanhoillinen ihminen mutta mielestäni pettäjiä ei pidä taputtaa päähän ja sääliä sillä tuo on julmin teko mitä voi toiselle tehdä raiskauksen jälkeen..ja tää on vain mun mielipide siis.
Ja mikään syy että "en mie muute mut ku olin kännissä" ei todellakaan ole syy..jos noin käy ku on kännissä ni silloin ei pidä olla kännissä ollenkaan.
Itse olen lapsuudessani joutunut seuraamaan ku ihminen pettää toista ja nähnyt miten pahat arvet se ihmiseen jättää ja itse en kyllä ketään pettäjää sääli..siis eikö teillä ole moraalia ollenkaan..?? Mitäköhän papin edessä olette toisillenne luvanneet?? Ette varmaan ainakaan sitä että saatte virallisen luvan pettää..?? Ja teitäkö pitäisi ymmärtää ja sääliä..?!? Siis teitä jotka olette nimenomaan pettäneet..?? Eiköhän se myötätunto ja sympatia kuulu kuitenkin petetylle eikä teille! Siis teoillanne aiheutatte sen että toiselta menee täysin luottamus teihin ja suuri tuska! Ja siis teillekö se tuska muka tulee..?? Tuskin sillä ykskään ihminen joka pettää ei voi tuntea tuskaa teoistaan, kyllä se on harkittu teko sanon minä!
Tiedän kyllä että olen tässä asiassa todella jyrkkä mutta en vaan voi tuntea myötätuntoa ihmisiä kohtaan jotka pettävät toisia!
Kuitenkin toivon teille kaikille jaksamista ja toivottavasti ette enää petä toisia.
Itse en enää tähän keskusteluun halua osallistua, tulee liian paha mieli ja suuttumus asiasta..
Hei.
Olen lueskellut viestiketjua ja paha olo tästä tulee. Tunteita tulee ja menee, mutta niiden mukaan ei kannattaisi lähteä toimimaan. Joku kirjoitti aivan ihanasti, ettei omaa kukkaa voi verrata muihin. Ja omaa kukkaa tulee kastella, ei naapurin kukkaa. Jouduimme kerran asumaan mieheni kanssa eri paikkakunnilla noin puoli vuotta. Silloin olisi ollut mahdollista tehdä mitä vain, mutta ei tullut mieleenkään. Halusin vältellä kaikkea sellaista, joka voisi pahoittaa toisen mielen. Lupaus "tahdon" merkitsee paljon. Lupaus rakastaa sekä hyvinä että pahoina päivinä. Tosi se on, että kun huolehtii omasta kukasta, ei tarvitse vilkuilla muita kukkia.
Hyvää jatkoa teille kaikille.
Tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi lukiessani kaikkia niitä kirjoituksia mitä on viime kirjoitukseni tullut. Enkä itseäni rupea sen enempää puolustelemaan.
Mutta sen verran kirjoitan, ehkä vain purkautuakseni, mitä kaikkia asioita olen parisuhteeni aikana kokenut kukan hoidosta.
Menimme kovin nuorina naimisiin. Lie ollut ensirakkaus. Appivanhempani olivat heti neuvomassa elämäämme. Kontroloivat lastemme kasvatusta. Lopulta appi kävi kokeilemassa minua kuin kepillä jäätä, milloin pääsisi minun kanssa riitelemään.
Miehelläni ei ollut asiaan mitään sanomista.
Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut viisasta lähteä porukasta pois, omaa hyvinvointia ajatellen. Mutta lasteni takia kestin ja miten monesti minä itkin ja toivoin, että jaksaisin. Lie Luoja järjestänyt minut välillä sairaalaan " lepäämään ". Mutta kertaakaan mieheni ei tullut sairaalassa viereeni, vaan jäi jalkopäähän tuoliin istumaan. Se kukan hoidosta. Kerran olisin varmaan kuollut sänkyyn, jos ei olisi anoppi tullut käymään ja järjestänyt kyytiä sairaalaan. ( minulla oli keskushermosto tulehdus joka oli pienissä aivoissa. Taju kankaalla jo ). Lähtiessään töihin mies sanoi vain ettei jouda nyt minua hoitamaan, vaan on tärkeämpää tekemistä. (Meillä on oma yritys ). Silloinkin olisin tarvinnut ja kaivannut kukan hoitoa.
Mutta tunsin velvollisuuteni toista kohtaan ja ennenkaikea lapsiani kohtaan.
Joulutunnelmat on pitänyt itse järjestää perheelle. Miehestäni kaikki on ihan turhaa. Onneksi saamme mieheni vanhapiika siskon tuomaan joulutunnelman. Itse olen lasteni kanssa hakenut kuusenkin omasta metsästä. Jostain kumman syystä itken myös jouluna. Itkuani en esittele kellekkää, vaan yritän olla kuin mitään ei olisikaan.
Aikuistuvat lapseni sanovat, että isä ei ajattele kuin omaa itseään.
Niin suurimmaksi osaksi olen yrittänyt hoitaa meidän perhettä kuin kukkaa.
Olenko katkera? Kyllä. Välillä on miettinyt missä se rakkaus on, mitä se oikeastaan on. Seksielämä miehelläni on sitä, mitä netistä löytyy. Onko seksielämä sitä mitä katsomme ostetuista seksileffoista? Minulle se ei tuo sitä nautintoa mitä minä ainakin kaipaan.
Ensimmäiselle pitemmälle omalle lomalle lähdin itku kurkussa. Vaikka mieheni antoikin sille " siunauksensa ", niin kyllä lähtiessä näin ja tunsin sen nekatiivisen tunnelatauksen minkä mieheni minulle antoi.
Niin siinä sitten kävi..
Heips! Hertan kirjoitus tapahtumien taustoista oli hyvä muistutus siitä, etteivät asiat todellakaan ole aina niin yksioikoisia. Tavallisesti on kovin helppo syyttää seurauksista jos syistä ei ole hajuakaan. Kuitenkin ne syyt ovat saattaneet jatkua vuodesta toiseen. Jäin ajattelemaan mikä hertan saa tuntemaan huonoksi näiden keskustelujen pohjalta. Ehkäpä syy on se tavallinen: kun ihmistä kohdellaan kaltoin vuosikaudet, hän alkaa itsekin epäillä itsessään olevan jotain vikaa. Kovin tuttu tunne sekin myös itselleni menneiltä ajoilta.
Jos kotiolot ja ihmissuhteet kotona ovat heikot, niiden parantamiseen pitäisi tietysti ensisijaisesti pyrkiä. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistu yksin. Jos muutosta ei ole odotettavissa, mutta yhdessä aiotaan edelleen pysyä, on kovin vaikea tuomita sellaisia hetkiä, jotka tuovat kaltoin kohdellulle ilonpilkahduksia. Näissä hetkissä tietenkin on se vaara, että kodin ihmissuhteet tuntuvat entistä harmaammilta eikä niiden eteen enää halua tehdä mitään. Mutta jos toinen on jo sanonut, että siitä vain erotaan, kyllä yritys on tainnut loppua jo aikaa sitten toiseltakin osapuolelta. Joka tapauksessa näistä asioista kannattaa jutella jonkun kanssa. Mies voi antaa asioihin miehisen näkökulman. Sekin on arvokasta.
Elämä ei ole yksinkertaista,
elämä ei ole mustavalkoista,
elettyä elämää ei voi muuttaa,
tulevaisuudesta et voi koskaan tietää,
ei koskaan kannata sanoa "en koskaan",
sillä minä sen tiedän...
minä joka joskus sanoin niin.
Nyt olen viisaampi kuin eilen,
huomenna olen viisaampi kuin tänään.
Se mikä on toisen ehdoton ei
voi olla toisen elämän viisain teko.
Sillä vain tekemällä virheitä voi oppia
ja löytää sen tien joka on oikea.
Nyt olen vapaa valheesta ja hyväksikäytöstä.
Lakkaan toteuttamasta toisen toiveita ja
annan hänen ottaa vastuun omista tekemisistään.
Minä otan vastuun omistani.
Olipa E.R:llä upea kiteytys - tuon viisauden kun vain kykenisi sisäistämään ja jaksaisi aina muistaa.🙂🌻
Hei!
Lueskelin joitakin alkupään viestejä, ja jos ketään ei haittaa, on minun pakko päästä avautumaan tästä aiheesta. En ole koskaan löytänyt ketään jolle purkaa pahaaoloani ja katumusta pettamisestä, mutta nyt tuntuu kuin olisin löytänyt oikean paikan.
Minulla ei ole kauheasti kokemuksia suhteista, mutta se vähäkin on ollut pelkkää valhetta. Ensimmäisen poikaystäväni löysin ollessani 17 (kaksi vuotta takaperin). Olin aivan innoissani ensirakkaudestani, ja olin valmis antamaan koko elämäni kyseiselle pojalle. Kuitenkin alkuhuuman lakattua kaipasinkin jo vanhaan elämääni. Vaikka olin vasta 17 oli minulla ollut jo yli 10 yhdenillanjuttua puolen vuoden ajan, kunnes löysin seurustelukumppanin. Olen kova kiertämään bändien perässä ympäri Suomea, ja kerran sitten retkahdin. Olimme lähteneet ystäväni kanssa taas kerran matkaan, ja paikkakunta jolla kyseinen konserttijärjestettiin, oli todella huonojen kulkuyhteyksien varrella, joten bändin pojat antoivat meille yösijan omasta majapaikastaan. Eivät he vaatineet mitään, valvoimme iltaa ja loppuyöstä suurin osa meni nukkumaan. Itseni löysin kuitenkin vieraasta sängystä herätessäni.
Kotiin palattuani poikaystäväni mustasukkaisena kysyi oliko mitään tapahtunut. Olen maailman huonoin valehtelija tietyissä tilanteissa, joten hän näki heti lävitseni. Suhteemme ei loppunut siihen, mutta hataraksi se meni, ja lopulta hän sanoi, ettei tiedä mitä tekee kanssani. Kun onnistuin pettämään vielä toistamiseen samaisen henkilön kanssa, oli vuosisadan rakkaustarinamme ohitse.
Nyt olen seurustellut vajaa vuoden aivan ihanan pojan kanssa, ja muutimmekin yhteen tuossa vähän aikaa sitten. Nyt on kuitenkin taas käynyt niin, että petän. Olimme risteilyllä ystävieni kanssa ja jossain vaiheessa iltaa vaan päädyin tuntemattoman pojan hyttiin. Samalla risteilyllä kaulailin kolmen muun miespuolisen kanssa. Ja viime viikonloppuna olimme taas saman bändin keikkamatkalla, ja meidät majoitettiin taas heidän hotelliin. Lopputuloksen voi arvata: rokkarit veivät taas mennessään.
Kamalinta minusta tässä on se, että en osaa tuntea syyllisyyttä. Olen oppinut siihen, että unohdan tapahtuman heti, ja uskottelen itselleni ettei mitään koskaan tapahtunut. Ja uskon sen uskomattoman helposti. Itse teen tuota luultavasti huonon itsetuntoni takia: haluan saada mahdollisimman paljon hyväksyntää ja huomata, että minusta on jotain hyötyä. Tunnen itseni kuitenkin aina kauheaksi ihmiseksi kun kelaan näitä asioita päässäni.
Kirjoittaminen kuitenkin helpotti, en ole ikinä koskaan puhunut näistä kenellekään, sillä pelkään tuomitsemista ja sitä, että vielä joku päivä en enää edes itse usko omiin valheisiini.
Olet vielä nuori, mutta hyvällä tiellä pohtimassa sitä, miksi niin käy kuin käy.
Kaikki lähtee siitä, että miettii miksi käyttäytyy siten ja mitkä syyt siihen johtavat (aina ne eivät ole omia syitä, suhteessa on aina kaksi ihmistä ja heidän menneisyytensä).
En tiedä, voiko pettämisiä arvottaa mihinkään järjestykseen, onko yhden illan pettämiset vähemmän tuomittavia kuin pitkät henkiset suhteet. Ainoa asia, jonka olen oppinut, on se, että jos omassa suhteessa kaikki ole kunnossa ja se jokin yhteys puuttuu, eikä sen rakentamiseen riitä aikaa tai halua, silloin ollaan jo pitkällä tiellä harhaan siinä on aina tilaa "yhdelle" ylimääräiselle.
Jos sinulla on huono itsetunto, lähde parantamaan sitä ja aloita muutos itsestäsi, aseta itsellesi tavoite tulla entistä paremmaksi ihmiseksi vertaamatta itseäsi muihin, sillä korjaantuu syyllisyytesi. Avoimmuus ja rehellisyys itselle ja toiselle oli sittenkin se, joka väliltämme puuttui molemmin puolin. Sillä tavalla alkaa myös huonon parisuhteen parantaminen.
Omalla kohdallani tämä ainokainen rakastuminen parisuhteen ulkopuolella herätti oman kumppanini huomaamaan miten paha olla minulla oli ollut vuosia hänen kanssaan. En väitä, että ollemme "rakastuneita", mutta olemme elämänkumppaneita ja haluan olla hänelle yhtä hyvä kuin suhteemma alkuaikoina yli kolmekymmentä vuotta sitten.
En hae enää millekään hyväksyntää keneltäkään, sitä olen tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että tämän oli tarkoitus tapahtua ja vain tällä tavoin olen päässyt omassa henkisessä kehityksessäni eteenpäin, samoin mieheni on nyt mielestään ymmärtänyt että hänen panostaan tarvitaan myös parisuhteen henkisessä hyvinvoinnissa.
Olet täällä elämässä oppimassa ja vain kokemalla voit oppia. Hyviä ja huonojakin kokemuksia.
Onnea elämään ja parempaan parisuhteeseen.
E.R.
🙂👍