Pettäjän ajatuksia
Tässä on tarinani itsestäni- pettäjästä. Kirjoitan tämän tänne muutamasta syystä:ensiksi siksi, että jos joku sattuu lukemaan tämän ennen kuin on mennyt tekemään avioliitossaan mitään niin pahaa kuin minä olen tehnyt, niin ehkä hän luettuaan tämän ei sitä tee. Ja toiseksi, olen aivan aallonpohjassa ja minun on vain jonnekin kerrottava tämä asiani, koska en ole tästä ikinä kenellekään puhunut. En siis hae mitään hyväksyntää teoilleni, en ole sen arvoinen, mutta minulla on nyt vain pakko jollekin tämä tunnustaa, en jaksa enää pitää tätä sisälläni. Yritän kirjoittaa aika lyhyesti, että jaksatte lukea…
Olen hieman yli 50-vuotias nainen ja olemme olleet naimisissa reilut 25 vuotta. Meillä on yksi 23-vuotias lapsi. Avioliittomme on ollut varmaan aika tyypillinen liitto; siihen on kuulunut niitä myötä-ja vastoinkäymisiä, kuten meille liiton alussa sanottiin 😉 Meillä on ollut aina tapana riidellä paljon, kumpikin tulistuu helposti ja sitten sanotaan pahasti toiselle. Alussa noita riitoja oli harvemmin, nyt viimevuosina enemmän. Aina me niistä kuitenkin pääsimme sopuun ja tuli hyvä olla kun oltiin taas sovittu. Ollaan halattu paljon. Mykkäkoulua emme oikeastaan harrasta. Ollaan yritetty kuunnella toistemme huolia ja tukea toista niinkuin nyt vaan olemme pystyneet. Toisaalta noitten riitojen aikana useasti uhattiin erolla ja kerran mieheni jo järjesti itselleen oman asunnon, mutta sovimme kuitenkin, jälleen kerran.
Sitten tuossa kolme-neljä vuotta sitten asiat alkoivat muuttua, tai ehkä se olin minä joka muutuin? Minusta alkoi tuntumaan, että emme tee mitään yhdessä, mieheni vietti vapaa-aikansa tv:n ja tietokoneen seurassa, minä lenkkeilin paljon ja kävin liikuntaharrastuksissa. Yhteistä harrastusta meilla ei ollut yhtään. Muutimme paikkakuntaa ja samaan aikaan ainokainen lapsemme muutti kotoa. Meillä oli suuret suunnitelmat siitä, että kun muutamme , alamme tehdä sitä ja tätä yhdessä, liikkua ja pyöräillä, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tullut: minä liikuin ja mieheni jäi kotiin tv:n ääreen. Syynä oli se , että hänellä oli kipeä selkä ja ei pystynyt liikkumaan, töissä hän pystyi käymään. Eikä tietenkään minun nalkutuksesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia 😉 halunnut mennä lääkärille. Lisäksi meillä oli taloudellisia huolia, molemmat olimme töissä, mutta lainaa oli vaikka toisille jakaa, aina oli rahat loppu. Suuri ongelma meillä oli se , että meidän avioliitosta oli hävinnyt erotiikka, intohimo ja rakastelu kokonaan. Emme ole rakastelleet varmaankaan 3-4 vuoteen. Minä olin alussa aina väsynyt ja haluton, mieheni yritti puhua ja pyydellä ja minua ei vain huvittanut, eikä kiinnostanut. Jossain vaiheessa kuitenkin omat haluni heräsivät, mutta sitten ei enää mieheni halunnut ja lopulta kaikki jäi sitten siihen.
Nämä olivat varmaan niitä syitä, että olin tyytymätön liittooni ja nalkutin ja ärsyynnyin kaikesta pikku asioista. No niin teki myös mieheni ja olimme tyytymättömiä ja onnettomia molemmat. Pystyimme kuitenkin asioista puhumaan, mutta mikään ei kuitenkaan muuttunut.
Sitten huhtikuussa-13 eräänä perjantai-iltana meille tuli taas riita jostain ja olin vihainen miehelleni,joka meni varhain nukumaan, että lähdin paikalliseen baariin. En kuitenkaan pystynyt menemään sinne yksin, vaan pyysin ystäväni mukaan ja olimme siellä muutaman tunnin ja joimme muutaman drinkin. En ollut mitenkään juovuksissa, vaan ihan ”järjissäni”, kun pöytäämme tuli kaksi miestä. Toinen niistä sattui olemaan vahna työkaveri reilun 15 vuoden takaa. Meillä ei siis ollut mitään tekemistä toistemme kanssa ja aivan varmasti olimme vain työkavereita muutaman kuukauden ajan tuolloin, juuri ja juuri muistin hänet vielä ja hänen nimensä, kun hänet siinä pöydässä näin. Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja jossain vaiheessa kerroin hänelle, että meillä on joku kriisinpoikanen avioliitossamme. Hän yritti lohduttaa ja toivoi, että löydämme kultaisen keskitien ongelmiimme. Illan loputtua lähdimme kotiin päin, ystäväni ja minä, ja tämä vanha työkaverini oli siinä tupakalla baarin ulkopuolella ja toivotti hyvää illanjatkoa. Ja sitten hän vain sanoi, että voitaisiinko tavata vaikka facebookissa. Jotenkin säikähdin ja vastasin siihen vaan jotain ympäripyöreää. Ja sitten tiemme erkani ja lähdin ystäväni kanssa kotiin päin ja menin nukkumaan mieheni viereen.
Tästä tapaamisesta ja tästä miehestä jäi kuitenkin jotain mieleeni, en saanut miestä pois mielestäni, vaan kaikki mitä olimme puhuneet ja sanoneet tuli kokoajan ajatuksiini. Etsin hänet fb:stä ja loppujen lopuksi minä pyysin häntä kaverikseni. Ja siitä se sitten lähti käyntiin tämä tarinani . Kesän-13 aikana kirjoiteltiin paljon ja pari kertaa nähtiin jossain puistossa: hän kertoi omista ongelmistaan ja minä omistani. Hän on siis vapaa mies, ei ole naimisissa. Kävimme kävelyllä ja jossain kahvilla, meillä oli hyvä olla toistemme seurassa. Sitten hän pyysi minua kahville luokseen ja minä menin.
Totta kai kärsin huonosta omastatunnosta kaikesta mitä olen tehnyt ihan alusta lähtien ja kerroin sen myös hänelle, hän ymmärsi sen eikä pakottanut minua mitenkään jatkamaan. Mutta jotenkin vaan ajatukseni olivat vaan hänessä, jalkani veivät minua hänen luokseen, sormeni kirjoittivat hänelle pitkiä tekstejä. Suhteemme syveni ja syveni, lopulta annoimme periksi ja tapahtui se mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni, eli rakastelin hänen kanssaan. Näinhän se menee, olimme jo koukussa toisiimme.
Eli suhteemme on jatkunut koko sen syksyn ja talven, seuraavan kesän, ja myös seuraavan talven. Eli kaikenkaikkiaan olemme ollet tässä suhteessa reilut kaksi vuotta. Se on ihanaa, mutta myös erittäin raastavaa, meille molemmille. Välillä olemme aivan puhki molemmat ja päätämme, että nyt tämä saa riittää ja loppua, mutta ei siitä mitään tule, hetken päästä taas kirjoitellaan ja tavataan. Tiedostin koko ajan sen, että en ole oikealla tiellä ja tulen hakemaan eroa miehestäni.
Samalla avioliitto meni luonnollisesti yhä syvempään umpikujaan. Riitelymme jatkui ja vain paheni ja lopulta teimme sen päätöksen, että muutamme eri osoitteisiin viime syksynä. Sovimme kuitenkin, että katsomme sitten pikkuhiljaa mitä tehdään kun olemme molemmat omissa oloissamme. Emme ole siis eronneet, vielä….Koko aikana ,en ole puhunut mitään miehelleni sivusuhteestani ja siitä, että olen häntä pettänyt. Enkä kenellekään muullekaan. Kaiken olen pitänyt sisälläni ja koko ajan se huono omatunto siellä kaivaa minua rikki pikkuhiljaa.
Olen siis elänyt täydellistä kaksoiselämää reilun kahden vuoden ajan. Voitteko kuvitella: minulla on kaksi ihanaa miestä vierelläni: oma aviomieheni ja rakastettuni, molemmat sanovat rakastavansa minua ja uskokaa tai älkää minä rakastan heitä molempia, eri tavalla vain. Mieheni on turvallinen ja se jonka kanssa olen jakanut paljon iloja ja suruja. Onhan meillä ollut paljon hyvääkin avioliitossamme. Ja sitten toisella puolella on rakastettuni, jonka kanssa on hyvä olla. Näiden ihanien miesten välissä olen nyt ihmisraunio, en pysty iloitsemaan oikeastaan enää mistään, alan olla masentunut ja en oikeastaan näe enää missään mitään hyvää. Minulla on ikävä heitä molempia ja tuska kaivaa sisimpääni huonon omantunnon muodossa, petänhän heitä molempia. Olen ahdistunut ja nukun erittäin huonosti, näen painajaisia ja olen kuin unessa kaiket päivät , en pysty keskittymään enää mihinkään, enkä jaksa tehdä mitään, olen voimaton.
Olen nyt tullut siihen tulokseen, että aivan lähitulevaisuudessa kerron miehelleni tämän tarinani kokonaan. Olen tietoinen, että se loukkaa häntä tavattomasti, onhan se pahin asia mitä puoliso voi toiselleen tehdä. En vaan voi enää mitään salata, minun vaan täytyy ottaa vastuu tästä asiasta. En tule häntä syyttämään mistään, kaikki on minun syytäni. En tiedä kuinka hän tulee siitä selviämään, mutta toivon että jotenkin . Yritän kertoa kaikille tärkeimmille ihmisille, että syy oli minussa , ei miehessäni. Toivon siis miehelleni todella sitä, että hän pääsee tämän yli.
Itsestäni en osaa sanoa, kuinka pärjään eteenpäin. En tiedä millaiseksi suhteeni rakastettuuni jatkuu, pystymmekö jatkamaan tästä eteenpäin. Tai jäänkö aivan yksin. En tiedä mitä tapahtuu. Mutta sen tiedän, että kadun tekoani tavattomasti, sitä että olen loukannut tärkeitä ja ihania ihmisiä. En olisi ikinä tehnyt tätä , jos vain olisin aavistanut millaisen tuskan siitä aiheutan.
Jos siis olet siinä pisteessä kuin minä silloin kun tulin kaksi vuotta siitä baarista , ja olet nähnyt jonkun joka sinua ymmärtää ja jonka kanssa on hyvä olla; mene sittenkin oman puolisosi viereen ja kerro kuinka tärkeä hän sinulle on. Ja vaikka mikä kiusaus istuisi olkapäällesi, älä anna periksi, älä ota seuraavaa askelta kohti pettämistä. Katso ensin oma avioliittosi ja jos se ei kuitenkaan toimi, ottakaa ero ja vasta sitten olet vapaa ottamaan yhteyttä uuteen ihmiseen.
Toivotan teille hyvää kesää ja pitäkää huolta toisistanne.
☺️❤️
Tarinasi on todella surullista luettavaa, kun itse on elänyt sen toisen, petetyn, puolen kertomuksesta.
Nyt sinulla on vielä jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin. Suhde tulee aivan varmasti ilmi aina ne jatkuessaan tulee.
Mitä tahansa jatkossa teetkin, ensin sinun pitää lopettaa suhde. Sattuu joo, ihan varmasti mutta se kipu on hyvää kipua verrattuna siihen petetyn tuntemaan märkivään tuskaan.
Jos nyt saisin itse esittää kolme toivomusta, (tietysti toivoisin, että mitään suhdetta ei olisi ollutkaan),
Toivoisin, että mieheni olisi lopettanut suhteen ja panostanut avioliittoomme ennen suhteen ilmituloa.
Jos ei, niin sitten
toivoisin, että mieheni olisi kertonut itse suunnitellusti suhteesta ja kertonut samalla, miten haluaisi jatkaa.
Jos ei, niin sitten
toivoisin, etten rakastaisi miestäni ja että minulle olisi ihan sama, mitä hän puuhailee.
Sen sijaan suhde rävähti silmilleni kauniina keväisenä aamuna. Mies ei tiennyt, mitä tehdä: ei halua erota, mutta lopettaminen on liian tuskaista. Ja samalla rakastin julmaksi osoittautunutta miestä, jonka kanssa olin elänyt 15-vuotiaasta 50:ksi. Tuntui, kun osa minusta olisi ollut kuoliossa ja minun oli pakko irrottaa se osa itsestäni.
Minä olen myös se petetty osapuoli ja voin sanoa että kokemani tuska ja suru on todella suurta. Meillä takana parisenkymmentä vuotta hyvää yhteiseloa ja mies menee siihen vanhaan vipuun: sekoaa pikkujouluissa toiseen naiseen, ilmoittaa että lähtee nyt ja kolmen viikon kuluttua on jo erokin vireillä. Vaan kun aikaa kuuluu joitakin viikkoja, vanha vaimo alkaakin taas kiinnostaa ja yhteinen eletty elämä olla tärkeää. Mutta se kolmas osapuoli ei vaan häviä kuvioista. Mikä teillä pettäjillä on oikein ongelmana kun ette kykene kantamaan vastuuta teoistanne? Jos kerran teette sen päätöksen että vieraisiin lähdette, petätte lupauksenne ja loukkaatte rakkaimpaanne ja läheisiänne, niin miksi sitten ette seiso niiden tekojenne takana ja hoida asiat loppuun asti ilman soutamista ja huopaamista? On kyllä käsittämättömän raukkamaista pitää vanhaa varalla jos uusi suhde ei sitten kannakkaan vai miten tällainen kaksoiselämä pitäisi tulkita?? Olisi mukava kuulla mitä pettäjän päässä ihan oikeasti liikkuu muuta kuin selitys että "tarvitsen aikaa saada tunteeni ja ajatukseni selviksi"!!
Sanoisi, että järki ja tunteet ei kohtaa. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Epäilisin myös, että on kaksi tunnetta vastakkain, se uuden huuma, perhoset vatsassa, pää sumussa ja jalat irti maasta ja toisaalta se rakkaus ja kiintymys siihen ihmiseen joka on ollut rinnalla vuosia. Siinä olen kyllä samaa mieltä, että kun päätös on tehty, siinä pitää pysyä, eikä soutaa ja huovata, onko sitten irti päästämien toisille niin vaikeaa?
En usko,että pettäjä on joku stereotypia, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla tai toimivat samoista syistä. Aivoituksia ja syitä on parempi kysyä siltä omalta kumppanilta, miksi juuri hän toimii niin kuin toimii.
Aloittajan tapauksessa silmiin pisti 3-4- vuoden seksittömyys avioliitossa, se on pitkä aika.
3-4 vuotta seksittömyyttä on kyl paljon. vuosikin on jo. en estäis.
mitkä syyt? ☹️
"On kyllä käsittämättömän raukkamaista pitää vanhaa varalla jos uusi suhde ei sitten kannakkaan"
Jäin miettimään tätä asiaa. Heitän pallon takaisin, jos nyt oletetaan, että pettäjä pitää jotain "varalla", miksi joku suostuu jäämään "varalle"? Ehkä pettäjän syyt olla vanhassa kiinni on samanlaiset.
Samaan aikaan uusi ihastus/rakastus tuntuu eforiselta, endorfiini jyllää ja tuo mielihyvää.Ei ehkä ole kaukaa haettu selitys se, että joku tarvitsee aikaa selvittääkseen tunteensa. Siinä on sitten vastapuolen/vastapuolten mietittävä, ovatko halukkaita antamaan aikaa ja jos, kuinka kauan.
Vanhan kanssa on asiat urautuneet, tuttuihin uomiinsa, siis puoliso on jo "koulutettu" valmiiksi, mutta uuden kanssa pitääkin koko "koulutus" aloittaa nollasta. Sille uudelle ei passaa äräkehdellä, vaan on vielä puhuttava kukkaiskieltä.
Siinä onkin pitkän parisuhteen jälkeen opettelemista.😉
Niin, se on kyllä hyvä vastakysymys. Varallaololtahan se tuntuu kun toinen miettii mitä haluaa vaikka kerran onkin jo päätöksensä tehnyt että lähtee. Pitkän ja hyvän liiton jälkeen kun ei ihan hevillä halua heittää hanskoja lattiaan ja antaa piupaut pettäjälle jos jotain toivoa vielä on..kriisi kun on aina myös mahdollisuus. Kaipa se on sitä tahtomista vastamäessä? Se on sitten jokaisesta itsestään kiinni, kuinka kauan sitä aikaa voi toiselle antaa ja jaksaa edelleen tahtoa. Edelleen vaan olen sitä mieltä että jos kerran päätöksen tekee että rikkoo kaiken, päätöstensä takana pitää seistä eikä roikottaa löysässä hirressä kanssaihmisiään.
surkea sussu kirjoitti 26.6.2015 13:4
Niin, se on kyllä hyvä vastakysymys. Varallaololtahan se tuntuu kun toinen miettii mitä haluaa vaikka kerran onkin jo päätöksensä tehnyt että lähtee. Pitkän ja hyvän liiton jälkeen kun ei ihan hevillä halua heittää hanskoja lattiaan ja antaa piupaut pettäjälle jos jotain toivoa vielä on..kriisi kun on aina myös mahdollisuus. Kaipa se on sitä tahtomista vastamäessä? Se on sitten jokaisesta itsestään kiinni, kuinka kauan sitä aikaa voi toiselle antaa ja jaksaa edelleen tahtoa. Edelleen vaan olen sitä mieltä että jos kerran päätöksen tekee että rikkoo kaiken, päätöstensä takana pitää seistä eikä roikottaa löysässä hirressä kanssaihmisiään.
Samaa mieltä, mutta jotkut ne ei vaan osaa tehdä päätöstä. On se vanha liitto, jota on rakennettu ja töitä tehty, tunnetaan toinen läpikotaisin, on lapset, talo yms. Sitten on se uusi jänittävä suhde, joka antaa mielihyvää endorfiinin velloessa, mutta siinä on epävarmuutta, mitä sitten kun suhde vakiintuu, onko kyseessä tosiaankin vaan huumaa? Kantaako se endorfiiniryöpyn jälkeenkin? Ja sitten on toki sekin riski, ettei vanha liitto kuitenkaan kestä.Siinä siis roikkuu riski tyhjän päälle jäämisestä.
Mutta, molempia ei yleensä saa ja päätöksiä on tehtävä, joskus jonkun on se tehtävä puolesta, selkä seinää vasten, joko tai. Puolin ja toisin on tehtävä päätöksiä, jossa pysytään. Jompi kumpi loppuu, ei voi olla löysässä hirressä loputtomiin, siinä kärsivät kaikki.Se mikä pettäjän pitää ymmärtää tilanteessa on, että petetyllä ei ole sitä ihanaa uutta ihastusta kenen luo mennä tai kenestä ajatteleminen tuo mielihyvää, petetylle kokoprosessi on yhtä taistelua, ei ole pakopaikkaa. Jos pettäjä haluaa liittoon jäädä on hänenkin luovuttava omasta pakopaikastaan, päätöksiä on tehtävä ja se vaatii jostain luopumista.
Jäin miettimään tilannetta, jossa on ykkönen ja kakkonen (niinhän näistä yleensä puhutaan) ja sitten on keskiössä tämä, joka yrittää "päättää", mikäs siinä on jahkatessa, jos molemmat odottavat vain päätöstä, kukaan kolmesta ei tee sille loppua. Antaako se jotain vallantunnetta? Ajatteleeko hän, että hänellä on yksin päätösvalta, muut ovat valmiina odottamaan, kunnes hän tekee valintansa.🙄 Entä jos hän ei pysty valitsemaan?
No, nyt meni kyllä kauaksi aloittajan viestistä, anteeksi.
joku toinen kirjoitti 26.6.2015 13:54.
Samaa mieltä, mutta jotkut ne ei vaan osaa tehdä päätöstä. On se vanha liitto, jota on rakennettu ja töitä tehty, tunnetaan toinen läpikotaisin, on lapset, talo yms. Sitten on se uusi jänittävä suhde, joka antaa mielihyvää endorfiinin velloessa, mutta siinä on epävarmuutta, mitä sitten kun suhde vakiintuu, onko kyseessä tosiaankin vaan huumaa? Kantaako se endorfiiniryöpyn jälkeenkin? Ja sitten on toki sekin riski, ettei vanha liitto kuitenkaan kestä.Siinä siis roikkuu riski tyhjän päälle jäämisestä.
Mutta, molempia ei yleensä saa ja päätöksiä on tehtävä, joskus jonkun on se tehtävä puolesta, selkä seinää vasten, joko tai. Puolin ja toisin on tehtävä päätöksiä, jossa pysytään. Jompi kumpi loppuu, ei voi olla löysässä hirressä loputtomiin, siinä kärsivät kaikki.Se mikä pettäjän pitää ymmärtää tilanteessa on, että petetyllä ei ole sitä ihanaa uutta ihastusta kenen luo mennä tai kenestä ajatteleminen tuo mielihyvää, petetylle kokoprosessi on yhtä taistelua, ei ole pakopaikkaa. Jos pettäjä haluaa liittoon jäädä on hänenkin luovuttava omasta pakopaikastaan, päätöksiä on tehtävä ja se vaatii jostain luopumista.
Jäin miettimään tilannetta, jossa on ykkönen ja kakkonen (niinhän näistä yleensä puhutaan) ja sitten on keskiössä tämä, joka yrittää "päättää", mikäs siinä on jahkatessa, jos molemmat odottavat vain päätöstä, kukaan kolmesta ei tee sille loppua. Antaako se jotain vallantunnetta? Ajatteleeko hän, että hänellä on yksin päätösvalta, muut ovat valmiina odottamaan, kunnes hän tekee valintansa.🙄 Entä jos hän ei pysty valitsemaan?
No, nyt meni kyllä kauaksi aloittajan viestistä, anteeksi.
samaa mieltä!
🙂👍🙂👍
Olen myös miettinyt tätä valta-asetelmaa, mikä näissä "valitsemisissa" syntyy. Onko se säälittävä selkärangaton parka, joka yrittää sietää, tahtoa ja odottaa, että pettäjä tekisi ratkaisunsa? Miksi petetyn olisi tehtävä ratkaisu (ero), joka sattuu, kun ei ole välttämättä ikinä tullut ajatelleeksi eron mahdollisuutta? Ja haluaisi säilyttää yhdessä rakennettua. Miksi se yhtäkkiä olisi arvotonta?
Aika monesti näyttää olevan niin, että liitossa ja/tai pettäjällä on ollut ongelmia jollain tasolla, mutta jotka on petetyn puolelta kestetty, kun on kerran aikanaan tahdottu ja sen on ajateltu velvoittavan jollain tasolla? Ja kai kaikilla näihin vuosiin 25+ mahtuu ihastumisia ja mahdollisuuksia valita? Miksi osa sitten ei käänny takaisin ajoissa?
Muuttumaan se vaatii joka tapauksessa. Molempia. Ja suhdetta. Mutta millä sen vieraisiin viehtyneen takaisin hurmaa?😐
Ihan samat asiat pyörivät minunkin mielessä.
Heti alussa olin sitä mieltä, että pettäjän on tehtävä valinta: joko ero tai suhteelle päätös. Sanoin vielä, että lähden heti, jos suhde jatkuu. Mies oli niin syvällä suhteessa, että niin äkillinen lopetus oli liikaa vaadittu. Toisaalta olin itse niin sekaisin tilanteesta, että järjellinen ja looginen käytös olivat täysin kateissa.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt itse lähteä ja jättää puoliso tekemään päätöstä. Nyt kun jäimme vierekkäin: seurasin läheltä mieheni vaikeuksia päättää, valitseeko 25 vuoden avioliiton vai naimisissa olevan salasuhteen. Oma elämäni meni vuoristorataa miehen tunteiden mukaan: välillä tunsin, että kaikki selviää, kunnes taas tuli uusi romahdus.
Olinko siis onneton luuseri, joka ei ymmärtänyt väistyä tappion hetkellä, vai olinko sisukas taistelija, joka ei luovuttanut ylämäessä. Paha sanoa.
Tällä hetkellä voin mainiosti. Tiedän, etä selviän, mistä vain. Nyt ajattelen, että seuraavaa kertaa ei tule. Jos suhde jatkuu, niin vaihtoehtoja ei ole. Tositilanteessa saatan löytää itseni samasta vuoristoradasta keikkumassa.
1Maisa kirjoitti 26.6.2015 20:24
Olen myös miettinyt tätä valta-asetelmaa, mikä näissä "valitsemisissa" syntyy. Onko se säälittävä selkärangaton parka, joka yrittää sietää, tahtoa ja odottaa, että pettäjä tekisi ratkaisunsa? Miksi petetyn olisi tehtävä ratkaisu (ero), joka sattuu, kun ei ole välttämättä ikinä tullut ajatelleeksi eron mahdollisuutta? Ja haluaisi säilyttää yhdessä rakennettua. Miksi se yhtäkkiä olisi arvotonta?
Aika monesti näyttää olevan niin, että liitossa ja/tai pettäjällä on ollut ongelmia jollain tasolla, mutta jotka on petetyn puolelta kestetty, kun on kerran aikanaan tahdottu ja sen on ajateltu velvoittavan jollain tasolla? Ja kai kaikilla näihin vuosiin 25+ mahtuu ihastumisia ja mahdollisuuksia valita? Miksi osa sitten ei käänny takaisin ajoissa?
Muuttumaan se vaatii joka tapauksessa. Molempia. Ja suhdetta. Mutta millä sen vieraisiin viehtyneen takaisin hurmaa?😐
Miksi petetyn olisi tehtävä rakaisu? Näkisin, että joskus tilanne on nän, jos koko asia jää ilmaan. Pattitilannehen siitä tulee, jos kukaan ei päätä mitään. Jos ajatellaan, että pettäjä ei kertakaikkiaan halua päättää asiaa, niin minkäs teet. Joko siedät tilanteen, että suhteessa on kolme tai et. Ihannetilannehan se olisi, että pettäjä saisi aikaan päätöksen, mutta nän se ei, valitettavasti, aina mene. Silloin on vastapuolen punnittava, paljonko hän on valmis sietämään.
Ei tietenkään petetty ole selkärangaton ja säälittävä. Mutta kannatta kuulostella itseään, kuinka paljon on valmis sietämään, jos toinen veuhtaa edestakaisin ja pettää lupauksiaan jatkuvasti. Sitä päätöstä kun ei vastapuolelta välttämättä tule aikoihin, jos koskaan. Kyllä siinäkin satuttaa itsensä.
Sitten on tietysti se kolmas osapuoli. Sielläkin on mielipide ja sieltäkin voi tulla vaateita ja joskus myös ratkaisu tulee sieltä. Ja petetylle tämä osuus on monesti täysin pimennossa. Todellista tilannetta hän ei välttämättä tiedä, hän on kerrotun varassa, mitä on tämän kanssa puhuttu ja sovittu.
Tämä valitsemisasia on siinä mielessä kinkkinen, että nyt puhutaan ihmisistä ei esineistä. Ihmisillä on tunteet. Onko sellaista, että joku voi vaan valita, kun ja jos haluaa ja muut vain odottaa? Kyllä muillakin on mielipide ja tahto, ei se valinta ole yksin yhden käsissä.
No kuinka todennäköisesti sitten nämä petoksella alkaneet suhteet kestää kun arki tulee vastaan? Ja koska arki yleensä alkaa ja huuma väistyy? Uudessa suhteessa kun on mukana kaikki ne asiat joita ei ole ehtinyt työstää kun siirtyy suhteesta toiseen lennosta ja limittäin. On kyllä myös huono vaihtoehto sekin jos pettäjä tekee valinnat ja päätökset huumassa kun järki ei kulje...kuinka usein ne petturit sitten tulee katumaan päätöksiään kun perhe on rikottu ja talo myyty ja arki ei uudessa suhteessa toimikkaan?
Niin on käynyt monta kertaa, että petturi jääkin lehdellä soittelemaan, uusi potkaisee ulos ja entinen ei huoli takaisin.