Luin kaikki tekstit : Uusi alku pettämisen jälkeen,
sieltä luin niin monta omaa ajatustani, mutta oma tilanteeni kuitenkin niin erilainen ja siksi ajattelin kirjoittaa omaa tarinaani ihan uuteen otsikkoon.
Erosin 19 vuoden yhdessäolon jälkeen miehestäni ja päätin elää sen jälkeen itsekseni lasteni kanssa, toisin kävi.
Tapasin ihanan miehen, itseäni melk.6vuotta nuoremman, ihastuin, rakastuin. Vajaan vuoden kuluttua meimme kihloihin ja hän muutti luoksemme. Hellyyttä ja puhumista riitti, mitä en ollut vielä koskaan kokenut parisuhteessa.
Kaikki meni ”täydelisesti” melkein 3 vuotta, kunnes…
Avopuolisoni oli katsonut puhelimeni tietoja, soittelut sekä viestittelyt. Tajunnut sieltä että pidin yhteytä toiseen mieheen. Hän ei puhunut asiasta mitään minulle, vaan oli pikkuhiljaa tehnyt päätöksen muuttaa pois. Asia selvisi minulle vuodenvaihteen tienoilla (2009-10) poikani (17v.) kautta, joka isällään ollessaan oli kuullut kun avokkini oli soittanut exälleni.
Siinä ihan norm. joulunvieton jälkeen asiaa sitten vihdoin puitiin, kun järkytykseltäni kysyin, pitääkö poikani kertoma paikkaansa.
Se yö meni puhuessa ja itkiessä, molemmin puolin.
(pojat ei paikalla)
Kerroin rehellisesti asiasta kuinka olin pitänyt yhteyttä eron aikana minua paljon auttaneeseen mieheen, joka silloin asui samalla paikkakunnalla, myöhemmin muutti useamman sadan kilometrin päähän. Kerroin miten olin ystävystynyt hänen kanssaan ja saanut paljon lohdutusta eroni aikana. Lupasin lopettaa yhteydenpidon siihen.
No avopuolisoni hyväksyi tilanteen ja elämämme jatkui taas ”normaalina”.

Jossain vaiheessa seksielämämme rupesi pikkuhiljaa ”hiipumaan” (joka siihen asti minusta liki täydellistä”), ja rupesin kärsimään asiasta. Kysyin mieheltäni eikö hän enää halua minua, vastasi ettei kyse siitä, vaan hänestä itsestään. Arvatkaa oliko vaikea uskoa. No ”alistuin” kuitenkin tilanteeseen, uskoen hänen opiskelunsa aiheuttaman stressin olevan iso osa asiaan. Kesällä (2010) etelänmatkalla tilanne muuttui, hän halusi minua taas kuten ennen. Loman loputtua tilanne taas meni pikkuhiljaa entiseen, eli halut loppuivat ja uskoin taas että opiskelut painaa niin paljon.
Elämämme jatkui kuitenkin suht ”normaalisti”, hellyyttä, suukottelua jatkui kuten oli kokoajan ollutkin, muun intiimimmän läheisyyden puutteessa.

Tuli vuosi 2011 maaliskuu, jolloin pitkään jatkunut epäilykseni ei enää antanut minulle rauhaa, vaan tein kuten hänkin oli tehnyt minulle, eli katsoin yksi ilta hänen puhelintaan. Tunsin tehneeni tosi väärin, koska se mielestäni sama kuin ”kirjesalaisuuden rikkominen”, mutta epäilykseni olivat heränneet puhelimen ollessa iltaisin äänettömällä, harrastusajat venyivät, yms.
No sieltähän se totuus iski suoraan kasvoihin. Yhteys tiettyyn numeroon monta krt päivässä viestein ja soitoin. Mietin päivän ja sitten kysyin suoraan miten asiat on. Ensin ei tunnustanut mitään, kunnes sanoin että katsoin hänen lokitietonsa. Sitten sanoi että kaverin kanssa vain jutellut meidän tilanteesta. Kun ilmaisin tietäväni että toinen osapuoli nainen, ei vieläkään ”tunnustanut”. No pari pv asiaa puitiin, kunnes sanottuani suoraan etten usko, lopulta myönsi että tapaillut toista naista, mutta Vain halailleet ja suukotelleet. Sillon sanoi myös että oli etsinyt operaattorini tiedoista puehelinerittelyni ja nähnyt että pidän taas sillitällöin yhteyttä tähän entiseen ystävääni. Kerroin että hän oli ottanut yhteyttä myöhemmin uudelleen ja puhuimme meidän nykyisistä tilanteestamme, mikä ihan totta. Häneltä sain taas jonkunlaista lohtua vaikeuksiini.
Lupasimme molemmat lopettaa yhteydenpidot toisiin, toistemme edessä laittoimme viestit jossa ilmoitimme ettei enää minkäänlaisia yhteyksiä. (maaliskuu 2011)
Minä tein silloin päätöksen ettei mitään enää, tai turha enää yrittää jatkaa yhdessä. Niin luulin hänenkin ajatelleen, vaan toisin kävi.

Kesäkuussa epäilykseni taas todella heräsi ja kysyin saanko katsoa hänen puhelintaan. Hän myöntyi, ja heti huomasin tuntemattomasta numerosta useita yhteydenottoja. Hän yritti vielä epätoivoisesti väittää että kaverit välillä soittelee tuntemattomasta jne. kunnes sitten parinpäivän päästä sanoin että nyt riittää valehtelut. Ole mies ja kerro kaikki rehellisesti tai sitten on parempi lopettaa. Silloin kertoi että heidän suhteensa jatkunut ja vielä kaiken sen itkun ja selvittelyn jälkeen meni vielä viikko ennenkuin oli lopulta valmis (painostuksestani) myöntämään että heillä seksisuhde ollut alkuvuodesta lähtien. Ja vielä sekin valehdellusti, kuten myöhemmin kävi taas ilmi, eli suhde oli alkanut edellisvuoden marraskuusta.
Hän ei millään ymmärtänyt, että asioiden ripoitelusti ilmitulo oli minulle aina vaan vaikeampaa, toivoin että olisi kerralla kertonut kaiken, ettei olisi tarvinut pettyä aina ja aina vain uudelleen.
Silloin hän kysyi myös minulta oliko minulla ollut seksisuhde tämän ystäväni kanssa, ja kerroin rehellisesti että olimme silloin aikoinaan eroni jälkeen 2 krt olleet intiimisti yhdessä, mutta muutoin hänen muutonsa jälkeen toiselle paikkakunnalle pian meidän suhteemme alettua vain olleet puhelinyhteydessä.
Silloin tuntui että nyt vedettiin matto jalkojen alta ihan totaalisesti. Puhuimme ja puhuimme ja viimein päätimme antaa suhteellemme vielä yhden tilaisuuden.
Silloin tuntui elämä tosi masentavalta ja sanoin että nyt emme tästä enää varmaan kaksin selviä ja pyysin että menismme parisuhdeterapeutille. Hän varasi ajan ja nyt olemme käyneet sielä 4 kertaa. (1. krt heinä-elokuun vaihteessa)
Sanoin silloin miehelleni että oloni on nyt samankaltainen jos hän olisi ollut väkivaltainen, esim.lyönyt/hakannut minua, ja minä vaan annan anteeksi. (jota en ole ikinä ymmärtänyt. Jos minua kerran lyödään, se ensimmäinen ja viimeinen kerta) eli samaistin itseni siihen tilanteeseen, alistunko tapahtuneeseen??

Kun saimme silloin kesäkuussa kaikki asiat puhutuksi, se vaikutti myös seksielämäämme. Oli kuin paluu suhteemme alkuhuumaan, kaikki oli ”ihanaa”. Silloin sanoinkin miehelleni, etten edes ajattele etä kaikki voisi jatkua näin, mutta olin onnellinen, että hän oli taas ”entisensä” ja tuntui haluavan minua ja kuvittelin että ainakin jatkossa meillä olisi esim.kerran viikossa tai kahdessa vipinää. Hän sanoi että kun kaikki totuudet paljastuivat, oli kuin joku tunnelukko olisi auennut häneltä.
No kuten arvelin, ei ”tällainen onni” jatkunut kesää pidempään.

Viime kerralla terapiassa otin asian myös sielä puheeksi (olimme keskenämme puhuneet asiasta) ja kerroin pelkääväni että kohta taas asiat samassa jamassa kuin ennen. Yritetään n.kerran kuussa, joka lopahtaa häneltä kesken.. Kerroin myös miehelleni että en halua painostaa, mutta en haluaisi asioden jatkuvan näinkään. Hän kävi lääkärissä, sai lääkkeitä, mutta hän on kuitenkin aika vastahakoinen käyttämään niitä.
Nyt olenkin kaiken muun ikävien ajatusten mieleentulemisten lisäksi huolissani tästä asiasta, koska itse vielä olen innokas tässä asiassa.
Olen yrittänyt kysyä miten häneltä se onnistui silloin toisen kanssa, muttei minun, ei osaa vastata. Sanoo ettei koskaan ollut ”rakastunut” tähän naiseen, vaan alussa lähtenyt juttuun ”tavallaan kostomielessä” jos minä niin miksei hänkin. Sitten ”ihastunut” uuden kokemiseen, mutta edelleen sanoo jos olisimme eronneet, ei olisi jatkanut sitä suhdettakaan. Mitä voin uskoa??
Itse tunnen niin kovaa syyllisyyttä, koen että itse olen aiheuttanut väärällä toiminnallani kaiken, mutta nyt kun olen satasella valmis korjaamaan suhteemme ja vaikka hänkin sanoo samallalailla, mutta ei kuitenkaan taas halua minua, mitä johtopäätöksiä minun pitäisi tehdä??
Itse tein silloin maaliskuussa Ehdottoman päätöksen, etten enää millään tavoin halua vaarantaa suhdettamme, ja se päätös on siitä asti pätenyt, ja pätee jatkossakin! ei minkäänlaisia yhteksiä kehenkään muuhun, ja niin lupasi avomiehenikin sitten kesäkuun lopulla, mutta voinko luottaa siihen??
Pyydän kommentteja teiltä multa, samankaltaisessa tilanteessa olevilta. Kertokaa rehellisesti, en loukkaannu vaikka mollaisitte toimintaani, ymmärrän hyvin senkin, mutta onko minulla toivoa ja uskoa puolisoltani samaa rehellisyyttä nyt kun asioita käsitelty kuitenkin kaikilta kantilta.
Olen myös kysynyt mieheltäni kokeeko hän samaksi asiat; minun ”lähinnä tekstiviestittelyt” sillointällöin, (puheluita korkeintaan 1krt/kk) ja hänen viikottainen tapaaminen seksin merkeissä + päivittäinen (vähintään 8 viestiä/pv) yhteydenpito puhelimetse, hän meni hukan”noloksi”, ja sanonut ettei osaa sanoa mikä tilanne silloin, koki luottamuspulaa taholtani silloin.
Myöntänyt kyllä tehneensä väärin ja (vasta tänään tajusin kysyä häneltä, luettuani muiden tekstejä, katuuko hän toimintaansa) sanoo katuvansa. Sanoi kyllä silloin jo aiemmin tietäneensä tehneen väärin kaikkia kohtaan.
Silloin kun asia ”selvisi”, kysyin tunsiko hän syyllisyyttä siitä, että antoi tuon naisen kuvitella että hän jättää minut ja rupeaa elämään hänen kanssaan, sanoi ettei ikinä lupaillut tälle toiselle mitään, mutta myösi että tämä nainen kyllä toivoi näin.
Mieheni näytti viimeisen viestinsä, jossa ”lopetti suhteen” jälkeisen naisen vastausen, joka oli näin: (muistan vieläkin sen elävästi!!!) Uskomatonta että teit tällaisen ratkaisun. Jumala on auttanut sinua tähänkin asti ja auttaa edelleen. Miksi et voi tulla elämään kanssani ja rakastaa minua.
Arvatkaa mitkä olivat ajatuksesni silloin… Eli tämä nainen, uskovainen, kolmen pienen lapsen äiti, avioliitossa asuva vielä.
”Uskonnostahan ne sodatkin ovat syntyneet”…
No mutta, kertokaa mielipiteenne, onko meillä toivoa???
Onko mieheni menettänyt ”sillä saralla” mielenkiintonsa minuun, vai muutoin vain tullut ongelmia? (hellyyttä antaa kuitenkin muutoin, halii, suukottelee jne. edelleen)
Oikeesti, en tiedä mitä uskoa.. jaksanko…
Olen ”pettänyt”, mutta itseäni monin kerroin petetty.
Uskallanko yrittää luottaa????
Elämäni kesän jälkeen ollut yhtä kamppailua, yrittää pitää ikävät ajatuset loitolla.
Terapeutti onneksi oli kanssani samaa mieltä siitä, että minun pitää puhua tuntemuksistani, niistä ikävistäkin, puolisolleni. Ja hänen pitää antaa minulle aikaa käsitellä niitä. Vaikka mieheni kuuntelee, hän kyllä välillä sanoo että eiköhän nuo asiat ole jo käsitelty. Ymmärrän ettei haluais ”vatvoa” asioita, mutta en voi itselleni mitään, että ajatukset aikaajoin vain tulee mieleen niin, etten voi niitä vain sivuuttaa, puhumatta niitä. Jos pidän ne vain sisälläni, syntyy niin iso möykky, ettei sitä sitten selvitä enää kukaan.
Rakastan miestäni, ja haluaisin oppia taas uudelleen luottamaan häneen.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea loppuun asti, ja jos kommentoit, olen kiitollinen!

väsynyt yksin