Ymmärrän tunteesi. Itsellä mies petti ja jätti. Tosin emme olleet naimissa, tai aikaa ei ole kulunut noin kauaa erosta. Avoliitossa n. 2 vuotta.

Mutta samassa veneessä ollaan. En voi lakata odottamasta anteeksipyyntöä, vastuunkantamista yms. Tai että ilmestyisi ovelle tajunneensa tehneensä väärin ja katuvansa. Tuntuu ettei pääse eteenpäin, kun ei saa oikeutusta omille tunteilleen. En tiedä miten jatkaa.

Meillähän siis asiat meni niin että saatuani tietää asiasta mies vaan häipyi eikä vastaa viesteihini ja on blokannut minut etten voi ottaa yhteyttä mitenkään. Minkäs teet? Ei ole vaihtoehtoja kun vain koittaa jatkaa eteenpäin. Mutta odottamasta en osaa lakata. ☹️

Minnipinni , odotatko että miehesi palaa? Oletko tiedostanut mitä se tarkoittaa, avokriisiä ja terapiaa, selvittelyä.😝

Odotan ja en odota...en edes tiedä ottaisinko takaisin ja antaisinko mahdollisuuden meille jos tällainen vaihtoehto ilmaantuisi...en ole oikein asiaa miettinytkään koska se tuntuu niin epätodennäköiseltä että näin tapahtuisi. Mutta sitä anteeksipyyntöä ja katumusta odotan ja sitä että mies huomaa erehtyneensä pahimman kerran.

Ja tämä ikuisuuskysymys tietysti vaivaa päätäni...kauan tuolla tavalla alkaneen suhteen huuma ja onni kestää? Järjen mukaan se ei voi kestää kun arki tulee suhteeseen.

Voimia! Miehen ikäkriisi ja sivusuhde - se osa on tuttua täälläkin. 🤕 Voihan olla, että vaikka eksäsi katuisikin, hän ei koskaan pysty sitä myöntämään (häpeän, syyllisyyden tai jonkin muun asian takia).

Yhdelle tuttavalleni kävi niin, että mies lähti yllättäen (luultavasti oli toinen nainen, vaikkei sitä myöntänyt) ja kesti useamman vuoden, ennen kuin mies olisi halunnut ex-vaimolle tulla tilittämään tunteitaan ja sitä, kuinka väärin on tehnyt. Ymmärrettävästi ex-vaimoa ei enää siinä vaiheessa kiinnostanut kuunnella, koska miehelle ei mikään keskustelun tapainenkaan kelvannut siinä eron aikoihin. 😉

Sinullekin toivoisin rohkeutta yrittää päästä eteenpäin elämässä riippumatta siitä, mitä ex-mies nyt tekee tai on tekemättä. Vaikka totta kai on ymmärrettävää, että toivoisit exäsi osoittavan katumusta.

Ihastumisvaihe kestää ihan tutkimustenkin mukaan puolesta vuodesta kahteen vuoteen, ja sen jälkeen sitten alkaa arki.

Ja sitten voi olla, että eksäsi ei tulekaan koskaan katumaan. On ymmärrettävää, että jos ja kun joku ihminen satuttaa meitä, me toivomme, että hän katuisi ja olisi pahoillaan, sillä se toisi meille paremman olon. Tai vähintään kärsisi itse nahoissaan. Ihan tyypillistä ainakin minulle ja joskus suorastaan fantasioin tällaisista jutuista.

Todellinen elämä kun ei läheskään aina mene niin. Joskus pettäjäjättäjä tosiaan katuu, heti, pian tai vuosien päästä. Joskus hänen uusi suhteensa menee ihan puihin ja pieleen, mikä saattaa suoda pientä tyydytystä jätetylle. Mutta joskus käy niinkin, että pettäjäjättäjän uusi elämä sujuu ihan hyvin ja vaikka se voi tuntua epäreilulta ja väärältä, sille ei oikein voi mitään.

Parasta olisi päästä eroon tunnesiteestä pettäjäjättäjään niin sen jälkeen ei olisi väliä sillä, katuuko tuo vai ei. Ei kiinnostaisi enää. Se ei tietenkään käy hetkessä, joten ei kannata piiskata itseään, vaikka vielä haaveileekin jättäjän palaavan häntä koipien välissä. En usko, että monikaan moisesta haaveileva haluaisi oikeasti jättäjän takaisin, ennemminkin kyseessä on toive haavoitetun egon korjaantumisesta. Oma tärkeyden tunne on kokenut katastrofaalisen iskun ja se vähän paranisi, jos jättäjäpettäjä katuisi ja parkuisi. Mutta lopulta se voima on löydettävä itsestä.

Todellakin voimia! Pettäminen syö ihmistä syvältä. Eräs parinvuoden kestoinen suhteeni päättyi miehen uuteen onneen. Odotin myös sitä soittoa. Samalla kuitenkin käsittelin eron, surun ja menin elämässä eteenpäin. Pääsin hänestä irti, täydellisesti. Meni 2 vuotta (eli sama aika kuin suhteemme oli) hän soitti. Uusi onni ei kukoistanutkaan, hän olisi halunnut minut takaisin. Se tunne, se ei tuntunutkaan miltään, ei hyvältä, ei pahalta. Lähinnä säälin kaveria. Ja sitäkö olin joskus odottanut... Paras kosto mielestäni on se että näyttää exälle että minulla menee hyvin, olen kaunis eikä mikään tekemisesi koske minua.

Minnipinni, en tiedä onko teillä lapsia sillä se muuttaisi asian. Odotat että mies tulee ja pyytää anteeksi, mitä? Ymmärrän petettynä miten oikeutettua olisi saada kuulla anteeksipyynttö mutta mitä sitten, omalla kohdallani se ei johtaisi muuhun kuin anteeksiantoon. Missään tapauksessa suhteen uudelleen rakentaminen ei alkaisi enää jatkumona "armahdukseen". Mutta eihän meidän kenenkään suhteet ole samanlaisia. Anteeksipyyntö nostatti kohdallani todellisen tuskan mutta tuli myös tunne että tavallaan "aannoin luvan" , hyväksyin pettämisen ja pystyin siirtämään vastuun teosta hänelle itselleen enkä kokenut syyllisyyttä...? Oma todellinen lähtökohtani kuitenkin oli että annoin anteeksi jo ennenkuin hän pyysi (monien saivartelujen jälkeen). Annoin anteeksi omistä lähtökohdistani, annoin anteeksi että omat tunteeni saivat tilaa. Tahdonlujuutta ja rukousta tarvitsin mutta sisimmässäni tunsin suurta helpotusta. Uskon, että se tunne mun sydämessäni oli jotain paljon aidompaa, suurempaa ja parempaa kuin hänen tunteensa pettäessään. 🌻🙂🌻

Toi on ihan hyvä kysymys että mitä mä odotan sen tulevan pyytämään anteeksi? Ja miksi? Koska meillä ei mikään jatkuisi anteeksipyynnön jälkeen, se on selvää...niin miksi odotan anteeksipyyntöä tosiaan? Ehkä sen vuoksi että se toinen kertoisi että meidän yhteinen elämä oli hänellekin tärkeää ja hyvää ja onnellista...nythän tuntuu siltä että meidän avioliitto ja yhteinen elämä on täysin mitätöity ja nollattu, täysin arvoton aika siis.

Toisaalta haluaisin että mies ymmärtäisi sen kuinka aivan liian helposti antoi periksi, eikä yrittänyt yhtään mitään eikä antanut minulle mitään mahdollisuutta yhtään mihinkään...kaikkialla sanotaan että kukaan ei eroa hätäisesti eikä ilman perusteellista miettimistä. No, voin sanoa että mun mies teki juuri niin. Olen jonkin verran lukenut erokirjallisuutta ja siellä sanotaan että kun pettäjä-jättäjä on siinä mielentilassa, mikään järkipuhe ei uppoa eikä päätä voi kääntää...näinhän se juuri oli.

Haluaisin myös että hän ymmärtäisi sen että paha olo johtui hänestä itsestään ja hänen omista kasvukivuistaan joita ei ole osannut käsitellä eikä kohdata. Ja että sen vuoksi ero oli turha ja liian hätiköity päätös häneltä. Että huomaisi sen ettei se elämän paskuus johtunutkaan minusta, hänen vaimosta joka vaihtoon piti silti laittaa. Huomaisi että se elämä on edelleen paskaa eikä oma paha olo ja ahdistus ole mihinkään poistunut, kun uuden suhteen huuma päättyy.

Haluaisin että kantaisi vastuun tekemisistään, tällä hetkellä kun mitään vikaa ei ole hänessä eikä hän ole syypää mihinkään, minä vain.

Haluaisin että huomaisi vaihtaneensa huonompaan naiseen.

Haluaisin että ymmärtäisi mitä menetti elämässään.

Niin, ei avioliittoon mennä kevyin perustein. Uskon että avioliitto on parin molempien yhteinen päätös, sopimus joka kestää? kestää lopun elämän, ainakin niin uskoen. Mielestäni on tosi tylyä jättää epätietoisuuteen, ihan oikeasti. Vähintäänkin kirje tai viesti olisi ollut oikeutettua. En voi tietää tilannettanne joten .. lähinnä tulee mieleen pelkuri. Rohkeuttahan se toki vaatiikin lähteä mutta tosi rohkeutta kertoa tai edes ilmoittaa saatika olla pahoillaan tai pyytää anteeksi. Minä(kin)olen joskus ihaillut miesten rohkeutta ja miesmäisyyttä mutta,,, tänä päivänä löytyy yhtä paljon myös rohkeita naisia. Jollei ole empatiaa toista kohtaan ei kai kykene olemaan myöskään rohkea näissä tilanteissa, rohkea ja avoin, rehellinen. ... "minkä taakseen jättää sen edestään löytää). Helposti näissä tilanteissa katkeroituu. - Eräänä päivänä minulle sattui tosi tympeä asia ja se vaikutti mielialaani. Vanha kauna nosti päätään. Iloisena ihmisenä olen aina pyrkinyt selvittämään tilanteet heti. Nyt menin nukkumaan hieman pahalla mielellä ja pikkuisen katkerana. Aamulla menin tapani mukaan peilin eteen. Säikähdin "vanhaa" naamaa joka peilistä katsoi, hetkessä häpesin eilisiä ajatuksiani, kylmän suihkun jälkeen alkoi naurattamaan. Päätin etten anna ( naisena) naamani näyttää k o s k a a n jonkun ihmisen arvottoman teon vuoksi tällaiselta. Päätin nekin tiedostamattomat asiat jotka mieltäni vaivaa (joskus) kääntää pois mielestäni, vastustaa katkeroitumista ja anteeksiantamattomuutta. Todellinen anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen vihanpito voi sairastuttaa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin esim. stressi päänsärky. Olen ihan itse kokenut.🙂🌻

Kerro rakas Hämppis,miten käännät ajatukset pois ikävästä.

Haluaisin niin hallita ajatuksiani. Haluaisin lobotomian muistoille, jotka liittyvät uskottomuuteen.Haluaisin katsoa miestäni ajatellen pelkkää hyvää. Hauluasin nauttia keväästä muistamatta kaikkea tehtyä ja sanottua. Haluaisin olla onnellinen, iloinen, tyytyväinen ja tasapainoinen. Haluaisin tuntea olevani rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Haluaisin olla puolisoni ainut. 😳

xxx3, kiitos (sana rakas jota en ole kuullut pitkiin aikoihin sitten kuin äidiltäni joka on jo edesmennyt). - Varmaankin paljolti luonne kysymys ja elämän rankat kokemukset, elämän kovuus saa asioita miettimään monien itkujenkin jälkeen "eikö maailmasta löydy mitään hyvää". Ei ja kyllä. Ihmiset arjen keskellä elävät ni erilaista elämää. Elämä kaupungissa on paljolti vapaampaa kuin maaseudulla. Olen aina tykännyt asua kaupungissa mutta ristiriita maalla asumiseen on ja siksi vietän aikaani maalla nii paljon kuin voin, kesäisin. Pidän yksinkeraisuudesta, siitä miten asioita voi ratkaista "käden käänteessä". Joskus on vaikea ymmärtää juurikin elämän yksinkertaisuutta. Asioilla on kaksi puolta, tavataan sanoa.. Olin jokin aika sitten matkoilla (kotimaassa). Jo paikkakunnalta toiselle siirtyminen virkistää. Arjen ääniä kuunnellessa asioihin saa aivan uuden perspektiivin. Kannattaa "uhrautua" poistumaan omista arjen ympyröistä edes hetkeksi. Minulla on aina ollut vaikea ymmärtää kuultua (läheiset, tutut). Yksin ollessani mietin tapahtumia ja sanomisia - asiat avautuvat. Kirjoittaminen ja hiljaisuus ovat helpompi ratkaisu. - Kiittelen itseäni - onneksi osasin olla hiljaa ja kuunnella. Kuitenkin jollei osallistu keskusteluihin omilla mielipiteillään, kysymyksillään, syntyy helposti käsitys - hän ei ymmärrä - ei ole ajan tasalla, elää muissa maailmoissa jne. Kun läheiset tietävät sairastumishistoriani he voivat alkaa avoimesti heittämään herjaa mun läsnäollessani, kustannuksellani, pilkkaamaankin, niin ja se hiljaisuuteni ikäänkuin en ymmärtäisi ??? - Tietämättään he sairastumisieni alkusyitä, satuttaahan se. Näitä tilanteita on pilvin pimein. Alussa menin yksinäisyyteen itkemään ja sanoin "eivät he ymmärrä mitä tekevät" - siksi annoin anteeksi ja "unohdin". En halunnut avautua joten katsoin parhaimmakseni "kärsiä". (Jokainenhan loukattu tietää että loukkaukset muistetaan vaikkei tahtoiskaan). - on tullut sekin päivä että nämä loukkaajat ovat saaneet "maistaa omaa lääkettään". Nämä tilanteet saavat minut surulliseksi, kannattiko ilkkua. Tekee mieli kysyä miltäs nyt tuntuu, mutta sydämeltäni kilttinä ihmisen tunnen sääliä, tunnen itseni viisaammaksi ja kokeneemmaksi. - Kotini ei ollut mitenkään uskonnollinen mutta uskoin ja uskon vieläkin Jumlaan ja uskon Hänen hyvyyteensä, tutkin alan kirjallisuutta. Lapsena luin satukirjoja, opin kuinka meidän tulis kohdella kanssaihmisiä. Opin hyvän ja pahan ja sen käyttäyymismallin kuinka elämän tulisi olla.! ? Liiallinen kiltteys on usein tulkittu väärin, miellyttämisen haluksi, hurskasteluksi. Olen tullut kadehdituksi jopa "vainotuksi" (liian vahva sanana), ahdistelluksi. Kokenut hyväksikäyttöä "yksinkertaisuuteni" (lue kiltteyteni) vuoksi taloudellisestikin. Taistelua elämä on aina mutt kiitoksella aloin tämänkin päivän vaikka kukkaro on yhjä, yksinäinen päivä edessä. Kiitollinen siitä että masennus on takana, ei ole fyysisiä kipuja, saan harrastaa liikkumista, juoksua, pääsen metsään, kuulen kevään ääniä,, tapaan tuttuja joille moikata. Tiedän itse kuinka paljon salaan simmässäni, salaan loukkaukset, väärinkäytökset, ajatukseni kuitenkin tietäen etten ole yksin ja siitä olen iloinen. Tiedän miten helppo on lausua sana rakas ja tiedän kuinka moni janoaa saatika haluaa tuntea rakkautta, jokainen. Sana "kiitos" on myös vaikea, se tulisi lausua joka tilanteessa, hyvässä ja pahassa. Uskon että elämäni rankat kokemukset, ero, menetykset, suru, sairastumiset, näistä selviytyminen ja parantuminen saa tuntemaan kiitollisuutta. Luontainen huumorintajuni on vahvistunut ja saanut uusia ulottuvuuksia kuitenkin - tiedostaen läheisen kärsimyksen.