Petetyn tuska suvun ja ystävien edessä, kuinka te muut pystytte siihen?
Olisin kysynyt teiltä muilta petetyiltö, jotka vielä elätte parisuhteessa pettäjän kanssa, että kuinka teiltä onnistuu miehen kanssa yhdessä osallistuminen molempien osapuolten lähisukulaisten ja ystävien juhliin (syntymäpäivät, häät, rippijuhlat jne)?
Tietävätkö sukulaiset ja ystävät puolison pettämisestä?
Meillä on tilanne se, että mies kertoi minulta mielipidettä ja lupaa kysymättä lähisukulaisilleen ja lähimmille tuttava/ystäväperheillemme siitä, että on pettänyt minua silloin kun se oli juuri tapahtunut. Pettämisestä on nyt siis kaksi vuotta aikaa. Minusta se oli väärin, en olisi missään nimessä halunnut tätä levitellä vaan pitää omana tietonamme, onhan se hyvin henkilökohtainen asia. Mies lähinnä närkästyi kun kerroin silloin aikoinaan tämän näkemykseni, mies perusteli kertomista sillä että ”kaikista asioista pitää pystyä puhumaan”. Ei kai nyt ihan kaikista sentään? Mitä mieltä te olette?
Joka tapauksessa tilanne on meillä se, että en yksinkertaisesti pysty seisomaan miehen rinnalla suvun ja ystävien juhlissa. Vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen suostunut miehen lähes uhkaavasta painostuksesta johtuen menemään muutamiin juhliin ja tapaamisiin, mutta niistä toipumiseen menee minulta noin kaksi viikkoa. Miksikö? Koen, että mies on niin totaalisesti hapäissyt ja nöyryyttänyt minut ja lapset ja perheemme kun petti ja rikkoi perheemme peruselämän, että en yksinkertaisesti pysty hymyillen edustamaan hänen rinnallaan. Silmäni kostuvat näissä juhlissa ja tuntuu, että happi ei kulje. Tuntuu kuin olisin vankina tilanteessa. Mies sen sijaan on näissä tilaisuuksissa vanha itsensä, heittää vitsiä, nauraa ja juttelee ihmisten kanssa kuin meidän elämämme olisi sitä vanhaa ja hyvää elämää silloin ennen.
Tästä johtuen mies syyllistää minua näiden sukujuhlien jälkeen hyvin voimakkaasti. Kuulemma olen epänormaali, kun en ole näissä juhlissa käytökseltäni normaali eli se entinen nauravainen minä. Kuulemma hän ei ymmärrä mikä minua vaivaa, ja hän ei ymmärrä miksi olen juhlissa lähes hiljaa yksin ja juon vain tarjottua kahvia enkä juttele aktiivisesti juhlavieraiden kanssa. Hän ei ota kuuleviin korviinsa, kun kerron miksi voin niin pahoin näissä juhlissa. Miehen mielestä nyt katsotaan vain tulevaisuuteen, vanhoja ei märehditä ja homma on sillä selvä ja sen vuoksi voisin alkaa käyttäytyä normaalisti.
Mutta en vain pysty 😭
Millaista teillä muilla on? Mitä ajatuksia tilanteeni herättää? Olenko minä se outo lintu, jonka pitäisi nyt jo alkaa käyttäytyä normaalisti sukujuhlissa (aktiivinen ja nauravainen jutustelija)? Mies on aina ollut taitava kääntämään asiat minun syyksi ja nyt alan itsekin jo uskoa, että ehkä minun sittenkin pitäisi hersyen nauraa hänen rinnallaan. Vaikka oikeasti tuntuu, että itkulle ei tule loppua ☹️
Moikka! Älä itseäsi soimaa missään nimessä; tää asia, petetyksi tuleminen on niin kova juttu, että jokainen reagoi siihen omalla tavallaan, mutta pirun voimakkaasti. Omalla kohdallani meni juuri toisin päin; minä ilmoitin kaikille mikä sika, petturipukki, kusipää siippani on, soitin hänen sukulaisille, omille ystäville ja tuttaville. Hyvä etten facebookissa julkaissut etusivulla. Poistin tosin kihloissa-statuksen ja söpön kihlajais kuvan profiilistani. Tosin kk sen jälkeen poistuin koko facebookista, koska halusin sulkea koko muun maapallon elämäni ulkopuolelle.
Hän itse kertoi sitten veljelleen, jonka numeroa minulla ei valitettavasti siinä juuri ollut, muuten olisin hoitanut senkin 😉 ja omien lapsiensa kanssa kävi asian sitten läpi. Olen samaa mieltä siitä, että hävettää jollain tasolla seistä hänen rinnallaan esim. juuri pari viikkoa sitten rippijuhlilla, mutta pidin nokan pystyssä ja näytin kaikille, että huihai, toi paskapää kun minut menettää, se on sen menetys! Ja sitten itkin illalla, taas, kuten melkein joka ilta...
Olen tässä koittanut analysoida sitäkin, mitä tässä itken. No tottakai valhtelemista, naurunalaiseksi tekemistä, luottamusta, mutta ehkä myös sitä, koska olen niin katkera itselleni siitä, etten pystynyt sitä pukkia jättämään siltä seisomalta. Mutta kuten aikasemmin totesin, kaikilla on se oma tapa reagoida ja yksikään niistä ei ole väärin.
Miehesikin toimii kuten on yleisin tapa toimia; reippaana jankuttaa sitä samaa; nyt katotaan vaan eteenpäin, ei taakse päin. Justjust. Helppo se kai on petturina niin sanoa.
En tiiä, kai tästä selvitään. Mutta itseni ruoskimisen olen koittanut jättää vähemmälle ja ajatellut, että se todella on sen menetys, ei minun, jos lopulta päädymme eroon. Ja se antaa kummasti jossain hetkessä pienesti voimaa uskoa onnelliseen tulevaisuuteen. Kenen kanssa, sitä ei todellakaan tiedä...!
Voimia ja zemppiä; minulla on vasta 5kk takana ja tarinasi perusteella tuskaa jatkuu vielä pitkään...
Ensimmäisen pettämiskerran jälkeen pyysin vanhempiani tulemaan luokseni, mutta sain siskon. Kaduin tämän jälkeen, että kerroin, koska palasimme yhteen. Tunsin sääliä miestä kohtaan ja mietin miten hän voi olla perheeni läsnäollessa. Hyvin kuitenkin onnistui. Toisella pettämiskerralla en enää kertonut kenellekään, koska pelkäsin, että kaikki ajattelee, että miksi minä olen edelleen tuon kanssa. Nyt kun mies sitten muutti pois kotona kerroin, että muutti ja myöhemmin, että kai sillä joku nainen on. Myöhemmin yritimme taas uudestaan ja pehmittelin tilannetta sillä, että olin itse miehen käskenyt häipyä. Taannoin meillä oli lasten synttärit ja mies selvisi todella hyvin tilanteesta. Olin todella ylpeä hänestä. Perheeni on tosin sellainen, ettei he kanna kaunaa (ainankaan näkyvää), jokainen saa elää kuten haluaa.
Itse olisin tehnyt/tekisin mitä vain, jos miehellä olisi ollut selkärankaa tunnustaa koko maailmalle, millainen idiootti on ollut. Se kertoisi siitä, että hän haluaa ottaa vastuun tekemisistään. Minusta sinun ei tuossa tilanteessa tarvitse tuntea mitään negatiivisia tunteita, se on miehen asia se. Sinähän olet käyttäytynyt kuten parisuhteessa oli sovittu, mies on pilannut itse oman maineensa.
Aika jännä suhtautuminen pettäjällä, että kaikesta pitää pystyä puhumaan, mutta missä oli puhetaidot ennen kuin petti? Eipä niitä tainut ollakaan...
Meidän tilanteessa olemme pitäneet suun tiukasti supussa lähipiirimme lähellä. Mutta onhan se hemmetin vaikeaa olla kuten ennenkin juhlissa. Itse koen, että parisuhteemme on yksinkertaisesti loppu. Rakkaus, kunnioitus ja arvostus kuoli pettämisen ja valehtelemisen myötä. Ja se, että sen kaiken kertaalleen antoi anteeksi ja jatkoi eteen päin, mutta tuli uudestaan tavaksi tekee kaikesta jotenkin vaikeampaa, mutta samalla myös paljon helpompaa. Lasten reagointi ja pärjääminen minua eniten huolettaa.
Voisin helposti nöyryyttää vaimoani molempien sukujen ja ystäviemme edessä, mutta sillä ei saa tehtyä tekemättömäksi. Joten mitä se hyödyttää? Jos (ja ilmeisesti kun) ero tulee tulevaisuudessa eteen, niin hän saa itse kertoa syyn eroomme. Marttyyriasennetta en tule itselleni omaksumaan.
Keaton kirjoitti 16.4.2015 13:14
Aika jännä suhtautuminen pettäjällä, että kaikesta pitää pystyä puhumaan, mutta missä oli puhetaidot ennen kuin petti? Eipä niitä tainut ollakaan...
Tiedätkö Keaton, juuri tämän saman olen sanonut miehelle! Ja mitäkö hän vastasi? Ei mitään, oli hiljaa ja vaihtoi pikaisesti aihetta.
Kallan tuoksu1 kirjoitti 16.4.2015 8:27
Koen, että mies on niin totaalisesti hapäissyt ja nöyryyttänyt minut ja lapset ja perheemme kun petti ja rikkoi perheemme peruselämän, että en yksinkertaisesti pysty hymyillen edustamaan hänen rinnallaan.
Häpäisyhän se on. Etenkin toistuvasti petetyille ja julkisesti häpäistyille miehille on erityinen sanakin, aisankannattaja. Petetyille häpäistyille naisille ei taida olla vastaavaa sanaa kuitenkaan, mutta onhan tuo vastaava tilanne niinkin päin.
Minä olen tyytyväinen, ettei kukaan tiedä. Sukulaiseni tykkäävät miehestäni. Heidän silmissään mies on varmaan täydellinen aviomies.
Toisaalta, kun suhde työkaveriin tuli ilmi ja mukana oli paljon valehtelua, olin aika yksin. Lasten vuoksi piti olla mahdollisimman rauhallinen ja tavallinen. Purin sisälläni olevaa tuskaa ja raivoa sitten työmatkoilla autossa, itkemällä ja hakkaamalla reisiäni. Olin todella mustelmilla noin vuoden päivät. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, miksi joku viiltelee itseään.
Silloin olisi voinut helpottaa, kun olisi saanut luvan itkeä "julkisesti".
Luulen kyllä, että jos kaikki olisivat tienneet, emme enää olisi miehen kanssa yhdessä.