Petetyksi tuleminen pitkässä parisuhteessa
Olen lukenut ihmisten elämän tarinoita täältä nyt vuoden ja olen kokenut saaneeni paljon tukea täältä omaan elämäntilanteeseeni. Elämäni tuntuu jotenkin niin haasteelliseelta ja ristiriitaiselta, että olisi kiva saada tukea ihmisiltä, ketkä ovat kokeneet samankaltaisia asioita kuin minä.
Olen ollut mieheni kanssa liki 20 vuotta ja meillä on kaksi teini-ikäistä lasta. Olemme kokeneet paljon yhdessäolomme aikana, mutta olen aina ajatellut meidät taisteluparina, joka selviää mistä vain. Menimme nuorina yhteen ja suhteemme alkutaipaleella miehelläni oli yhden illan suhde, mistä sain sukupuolitaudin. Se oli silloin miehelleni kova paikka ja hän vannoi silloin, että ei koskaan satuttaisi minua jos vain jatkaisimme. Ja niinhän me jatkettiin. Meillä on ollut paljon vastoinkäymisiä, mutta paljon ihania muistoja ja olen kokenut, että me neljä olemme sellainen supertiimi. Vuosi sitten vaistosin, että kaikki ei ole hyvin ja menin ensimmäistä kertaa ikinä lukemaan hänen puhelintaan. Sieltä löytyi pitkään jatkunut keskustelu tämän saman naisen kanssa ja keskustelun kielenkäytöstä ymmärsi heti, että heillä oli suhde. Mieheni vannoi, että ei ole koskaan minua fyysisesti pettänyt ja, että tämäkin oli vain lapsellista huomion hakua ja, että hän päättäisi suhteen heti. Samaan syssyyn löysin viestejä monelle muullekin naiselle, mutta ne olivat lähinnä ulkonäön kehuskelua ja niistä näki, että hän oli se joka kaipasi huomiota. Minä rikkouduin tuona päivänä, mutta koska hän vannoi, että rakastaa minua, lupasin jatkaa hänen kanssaan. Puhuimme vaikka kuinka paljon ja, koska en vuosiin ollut kuullut hänen rakkauden tunnustuksiaan ja hän osoitti olevansa pahoillaan, ajattelin, että kyllä elämä kantaa. Meillä on ollut paljon haasteita elämässämme ja jotenkin ymmärsin, että hän ei ole saanut minulta sitä tukea kuin olisi tarvinnut. Aloitin heti hänen huomioinnin, tein aamupalaa, kuuntelin työasiat ja hieroin hartioita. Samalla kuitenkin masennuin, minun oli vaikea luottaa ja kesän jälkeen pyysin, että menisimme pariterapiaan. Ensimmäisen pariterapia istunnon jälkeen meni viikko ja hän tunnusti, että hänellä oli ollut fyysinen suhde kolme vuotta aikasemmin työkaveriinsa, mikä oli kestänyt muutaman kuukauden. Hän oli ajautunut suhteeseen masennuksen ja vaikean elämäntilanteemme vuoksi ja kun ei ollut voinut puhua minulle tunteistaan. Suhteessa hän oli voinut pahoin ja lopettanut sen. Paha olo oli vuosien aikana kasvanut ja kun tämä entinen heila oli ottanut yhteyttä, hän oli ajatunut uudelleen ”kierteeseen”. Maailmani meni siinä kohtaa palasiksi, en ollut nähnyt mitään viitteitä ja olin sokeasti luottanut puolisooni. Mieheni pyysi anteeksi, vannoi rakkauttaan ja päätimme vielä yrittää.
Alkuvuodesta sattumalta selvisi, että hänen salasuhteen yhteystiedot olivat hänen puhelimessaan. Meillä oli hirveä riita, minkä jälkeen ilmapiiri muuttui kireäksi. Toistamiseen katsoin hänen puhelintaan ja vaikka en löytänyt mitään suoraa kontaktia muihin naisiin, huomasin, että hän oli kehuskellut toimiaan nämä kaikki vuodet kaverilleen. Ne kirjoitukset olivat sisällöltään niin oksettavia, kun kaikki naiset työkavereista kaupan kassoihin saattoivat olla potentiaalisia pantavia ja kuinka meidän pariterapeuttikin oli pantavan näköinen ja, että häntäkin olisi voinut panna. Hän puhui naisista ja hänen lounaskumppaneistaan niin, etten tiennyt oliko hän syönyt lounasta vai harrastanut seksiä näiden naisten kanssa ja nimet vain vilisi silmissä. Kirjoitustyyli oli niin kylmää, narsistista, jatkunut koko ajan ja täysin päin vastaista kuin mitä olimme koko vuoden puhuneet ja käyneet kipeitä tunteitamme läpi. Pakkasin tavarani saman tien ja olin yötä poissa. Hain asuntoa ja ajattelin, että en voi jatkaa enää suhteessa, missä olen täysin arvoton ja missä minut oli jotenkin liattu ei vain naisten vaan myös kavereiden silmissä ja missä en voi luottaa mihinkään mitä mieheni sanoo. Mieheni vannoi, että kaikki oli vain sairasta kirjoittelua ja pahan olon purkausta, sanoi menevänsä itse terapiaan selvittämään omaa käytöstään, vannoi, että rakastaa minua ja ettei voi elää ilman minua. Palasin takaisin kotia.
Kun hän itkee ja vannoo rakkauttaan ja lupaa hoitaa ongelmansa, koen, että minun täytyy olla hänen rinnallaan. Kun jään yksin ajatusteni kanssa, tunnen kuin jotain olisi kuollut sisälläni. Käyn terapiassa ja pohdimme parhaillaan pariterapian uudelleen aloittamista.
Onko kellään kokemusta, että voiko näin käyttäytyvä ihminen ymmärtää tekonsa ja muuttua? Voiko riippuvuus aiheuttaa tällaisen käytöksen? Jos puolisoni hakee apua, niin yritän uskoa, että meillä olisi vielä mahdollisuus. En tunnista miestäni mistään näistä teksteistä tai teoista ja silti hän on ne kaikki tehnyt. Teot ja puheet on niin voimakkaassa ristiriidassa mitä hän minulle on sanonut ja osoittanut eri teoin, etten tiedä mikä on enää oikein tai totta ja onko meillä vielä mahdollisuus tästä selvitä.
Hirveitä tarinoita, ihmeen kauan sitä ihminen näemmä kestää lähes mitä vain, ennen kuin pystyy tekemään päätöksiä. Nämä teidän tarinanne muistuttavat vähän omaani, paitsi että oma mieheni ei ole jäänyt kiinni pettämisestä. On ollut tilanteita, jotka on antaneet aihetta epäillä sitä, mutta mitään hän ei ole myöntänyt, enkä ole voinut muuta kuin uskoa häntä.
Viikko sitten paljastui joku syksyinen ihastuminen, joka ei kuulemma johtanut tapaamisiin. Mieheni oli ehdottanut kyllä, mutta nainen oli onneksi fiksu. Ihmettelinkin sitä tiuskimista ja turhasta riitelyä, seksiongelmia, miehen muuttunutta käytöstä, kunnes viimein vaiston varassa menin hänen puhelimelleen. Tämä ihastus kertoi aloittaneensa suhteen jonkun muun kanssa, mies kyseli voiko soittaa tälle ja selitti, kuinka eromme on vireillä.. Mikä ero? Ei hän minulle ole mistään erosta puhunut mitään. Voitte kuvitella mikä shokki yli 25 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ihastus on kuulemma ollut ja mennyt, mutta mies on tajunnut, että hänellä on paha olo eikä hän tunne minua kohtaan enää mitään.
Itse olen ajatellut, että hakeudumme pariterapiaan ja yritämme korjata suhteemme ongelmat. Nyt kun luin teidän tarinoitanne, tuli tunne, että en vain tiedä kaikkea. Onkohan pitkiä ja onnellisia parisuhteita edes olemassa? Usko koko rakkauteen on horjunut. Olisko parempi vain antaa miehen mennä etsimään sitä parempaa elämäänsä..
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: virheen korjaus
Kesäheinä 2020: Toivon sinulle kaikkea hyvää. Voin kuvitella, että on pelottavaa aloittaa oma itsenäinen elämä ja löytääkö sitä koskaan ketään, mutta varmasti olet ainakin onnellisempi yksin kuin nykyisessä tilanteessa. Miehesi tekee raukkamaisesti, että roikkuu molemmissa ja eikä päästä irti. Sinun pitäisi olla etusijalla vaimona ja lasten äitinä jos hän oikeasti haluaisi jatkaa ja jättää muut naiset. Hänen pitäisi ymmärtää miten loukkaavaa on pitää edelleen yhteyttä toiseen naiseen. MInäkin pikkuhiljaa ymmärrän, että meillä jokaisella on arvo ja oikeus olla onnellinen. Tulla hyväksytyksi omana itsenä ja joku viisaasti jossain kirjoitti, että parisuhteessa ei pidä kilpailla kenenkään kanssa paikastaan ja se on niin totta! Jos löytyy sitä voimaa arvostaa ja kunnioittaa itseään, on varmasti helpompi mennä yksin eteenpäin. Toivottavasti sinulla on tukiverkko, joka tukee sinua näinä vaikeaina kuukausina.
Nainen65: Kuulostaa siltä, että miehesi ei ole ehkä osannut puhua tunteistaan ja nyt tilanne on alkanut purkaantua. Minunkin mieheni pakeni omien sanojen mukaan vaikeita tunteitaan toisiin naisiin ja keskusteluihin somessa. Kun ei pystynyt minulle puhumaan, niin rakensi itselleen keinotekoisen maailman. Kun kupla puhkesi, oli jo ehtinyt satuttaa niin paljon. Minun mieheni on vuosien aikana kieltänyt aina kaiken, kun olen epäillyt ja tunnustanut vaan ne asiat mistä jäänyt kiinni. Pettämisen lisäksi on salannut raha-asiat, yöllä salaa juomisen ja jopa tupakan polton. Ja minä hölmö uskonut aina kaiken. Nyt vasta, kun kävimme syksyllä yhden pettämisen takia pariterapiassa, hän tunnusti muut pettämiset ja kaiken muun ihan itse. Silti syksyn jälkeen hänellä edelleen on tapana kieltää ja sanoa, että keksin asioita, vaikka tietäisinkin jotakin. Olen tullut siihen tulokseen, että valheella on lyhyet jäljet. Joku tietää aina jotain ja valitettavasti yleensä puhelimista löytyy kaikki tarpeellinen jos epäilee, että puoliso pettää. Minun mieheni on aina ollut ylisosiaalinen ja käyttää vähintään kymmentä viesti/somealustaa, ettei niitä kaikkia voinut hallita niin, etteikö olisi jäänyt kiinni. Jos miehesi on puhunut erosta jollekin, niin ei hän varmaan hetken huumassa sellaista ole sanonut. Jos sinua asia vaivaa niin kannattaa yrittää vielä puhua ja selvittää asiat tai jos terapia auttaisi miestäsi avautumaan. Toivon, ettei mitään pahaa ole sattunut, koska tiedän miten pahalta se noin pitkän liiton jälkeen tuntuisi. Uskon, että kaikki miehet ei petä. Tuttavapiirissäni on monta pitkää 15-20 vuotta kestänyttä suhdetta, jossa tietääkseni ketään ei ole petetty.
Meillä vain ei ole käynyt niin hyvin. Itse olen nyt reilu vuoden taistellut masennusta vastaan saatani tietää mieheni kaksoiselämästä ja edelleen yritän löytää niitä rakkauden rippeitä miestäni kohtaan. Sen olen oppinut, että aika paljon pitää yrittää kasvaa ihmisenä, oppia antamaan anteeksi, keskustelemaan avoimesti ja tuomitsematta ja löytää niitä omia rajoja ja vahvuuksia, että pahoista asioista pääsee yli. Ja toki tässä auttaa, että mieheni tällä hetkellä yrittää parhaansa, käy terapiassa ja sanoo, että rakastaa. Kun saisi vielä luottamuksen takaisin.
Marraskuinen, olen pahoillani teidän tilanteestanne.. Toivottavasti masennuksesi ei vie sinulta kokonaan elämäniloa. Voimia kovasti.
Minun puolisoni ei edes ole somessa, hän vetäytyy jatkuvasti puuhastelemaan itsekseen jotain, metsätöitä tms., eikä osaa tai halua puhua tunteista. Kun kysyin häneltä, mitä hän tuntee äitiään kohtaan tai lastamme kohtaan, hän ei osannut vastata. Kysyi sen sijaan minulta, mitä minä tunnen, mitä nyt äitiä kohtaan tunnetaan? Jotenkin siinä kohtaa oivalsin, että tässä voi nyt olla kyse jostain ihan muusta kuin siitä mistä olen kärsinyt viimeiset 25 vuotta... Ehkä hänen vaikeutensa ilmaista tunteita ja puhua niistä, johtuvatkin esimerkiksi aleksitypiasta... Se selittäisi paljon.
Aloitimme pariterapian. Ensimmäisellä kerralla tuntui kuin joku vieras puhuisi hänen suullaan... Huomasin, että psykoterapeuttimmekin tarttui samoihin asioihin, joita itsekin hätkähdin. Tämä kaikki on ollut jollain tapaa niin kummallista, Minunkin puolisoni on turvautunut valkoisiin valheisiin pienissäkin asioissa, ehkä isoissakin? Hänellä on ns. lasinen lapsuushistoria, epäilen että kaikki meidän suuret ongelmamme liittyvät lopulta jollain tapaa lapsuuden aikana koettujen traumojen vaikutukseen hänen tunne-elämänsä kehittymiseen. Tai sitten yritän vain löytää itse tälle kaikelle sellaisen järjellisen selityksen, joka auttaisi ymmärtämään tätä monessa mielessä epärealistiselta tuntuvaa tilannetta.
No, me jatkamme terapiaa, ehkä sieltä löytyy vastauksia, kun pääsemme eteenpäin.