Minulla vähän samansuuntainen tilanne. Ollaan oltu 16 vuotta yhdessä ja ala-asteikäiset lapset. Mies petti kuopuksen ollessa 1-vuotias. Jäi pusu tasolle, mutta jatkoi töissä juttelua hänen kanssaan vaikka oli toisin sovittu. Käytiin terapiassa ja kaikki asettui jotenkin kohdilleen. Mies lupasi ettei koskaan voisi enää pettää minua. Nyt tapahtuneesta 7 vuotta. Nyt sitten koko viime syksyn ihmettelin miehen käytöstä, kun oli jatkuvasti vihainen ja tiuski minulle. Erään baarireissun jälkeen sitten katsoin hänen puhelintaan, koska näin olimme sopineet että saa tehdä vaikka en sitä ollut pitkään aikaan tehnyt, koska luottamus oli jälleen kohdillaan ekan kerran jäljiltä. Sieltä paljastui kuukauden mittainen seksiviestittely työkaverin kanssa kuvineen päivineen. Elämä romahti..

Nyt tapahtuneesta on kohta 4 kuukautta ja pariterapiassa käydään. Mies ei muista viestittelyistä oikein mitään, kuvat jotenkin. Hän on tapahtuneesta yhtä järkyttynyt kuin minäkin. Sanoo, ettei kyse ollut seksistä tai ihastumisesta, vaan hän todennäköisesti pakeni pahaa oloaan keinolla millä hyvänsä. Tämä nainen siis aloitti miehelleni lirkuttelun töissä ja tämän myös mieheni muistaa, mutta sitten filmi katkesi moneksi viikoksi, kun viestittely alkoi. Samaan aikaan oli paljon muita paineita perheessämme, sairautta läheisillä, koiran pois nukkuminen ym. Näin että miehellä oli paha olla mutta ei päästänyt lähelle.

Mies saa nyt hoitoa ja on muuttunut, itkee pahaa oloaan paljon ja puhuu tunteistaan. Mutta mulla on vaikeaa. En tiedä kuinka pääsen jaloilleni kun uudelleen petettiin. Fyysistä kontaktia heillä ei ollut. Tämän naisen mies on myös samassa työpaikassa ja nainen on vieläpä raskaana!  En voi ymmärtää miten jotkut käyttäytyvät näin? Viestit joita luin olivat hyvin sekavia eivätkä tuntuneet mieheni kirjoittelulta. Eniten häiritsee, että voiko oikeasti unohtaa viestittelyn? Terapeutin mukaan on mahdollista, kun on ollut niin ahdistunut, mutta en tiedä..

Hei, kiitos viestistäsi. Minulle oli suuri merkitys, että jaoit kokemuksesi. Ymmärrän, että on vaikea uskoa, että voisi vain unohtaa kaiken. Mieheni myös sanoo, ettei muista kaikkea ja, että millään ei ole ollut merkitystä ja, että kyse ei missään nimessä ole ollut seksistä tai, että meidän intiimielämässä tai minussa olisi ollut jotain vikaa.

Lisäksi minullekin on niin suuri ristiriita se, että hän on tehnyt kaikki tekonsa, vaikka mukamas rakastaa niin paljon. Luulisi, että aikuinen ihminen ymmärtäisi mitä on tekemässä vaikka olisi miten paha olo. Kun seuraavan kerran on paha olo, niin mistä tiedän, ettei hän taas hae jotain "seuraa". Siksi pohdinkin, että voiko kyseessä olla riippuvuus, koska hän aina viimeiseen asti kieltää ennen kuin on jäänyt kiinni ja sen jälkeen hänellä näyttäisi olevan aidosti paha olo. Odotan parhaillani, että hän oikeasti hakeutuisi terapiaan. Ja samalla kauhulla odotan, että tuleeko vielä uusia paljastuksia.

Jos minun mieheni olisi aidosti se, jonka puolen hän näyttää kotona, olisin maailman onnellisin ihminen maailmassa. Mutta, kun sitten on tämä raaka, musta puoli, jonka kanssa en haluaisi elää.

Voimia sinulle, ymmärrän todella hyvin ahdistuksesi ja pahan olon!

Hei vielä, ymmärrän niin hyvin sen kun sanot, että mitä jos paha olo tulee taas ja hän etsiikin seuraa jälleen. Se pyörii myös minun päässäni, koska luottamushan on nollassa. Se onko järkeä jatkaa ja voiko tästä selvitä, en osaa sanoa. Olen päättänyt katsoa vielä vuoden tai kaksi, ehkä sen sitten tietää..

Olisi kyllä hyvä jos miehesi haluaisi lähteä terapiaan. Miehelleni on nyt selvinnyt, että hänet on tavallaan kasvatettu "väärin". Lapsena ei tunteista saanut puhua saatikka näyttää niitä, vaadittiin paljon ym. Ja nyt hänessä on tapahtunut jo muutosta parempaan. Eli vaikka eroaisimmekin, niin terapia tekee hänelle varmasti hyvää.

Voimia myös sinulle, jotenkin me tästä selviämme!

Nyt tulee piiiiitkä viesti…

Ensin taustaa: Pari, kolme vuotta sitten kirjoittelin täällä jonkin verran mieheni henkisestä uskottomuudesta. Puolisentoista vuotta sitten tuli ns. viimeinen pisara, ja tajusin, ettei mies taida muuksi muuttua. Mies pystyy valehtelemaan mulle aivan päin naamaa. Ja haluaa valehdella. Olin elätellyt toiveita, että ihme tapahtuisi, mutta en usko siihen enää. Olin ottanut asioita puheeksi ja kertonut olevani huolissani meistä. Aina oli vain seinä vastassa. Tiedän, että miehellä olisi omassa päässään selvitettävää, mutta en voi sille mitään. Näen, mitä tapahtuu ja missä on syy, mutten voi sitä estää. Joskus jopa toivoin, että mies pettäisi mua fyysisesti, koska se ehkä olisi saanut hänet pysähtymään.

Voin elää kämppiksenä, mutta kun lapset ovat kasvaneet, tämä avioliitto on ohi. Asian hyväksyminen ja myöntäminen on ollut vaikeaa ja on sitä välillä edelleen, mutta ainakin olen tunteva, inhimillinen olento, jos kerran tärkeiden asioiden menettäminen sattuu. Ja kipu menee ohi, vaikkei aina siltä tunnu. Mies ei ole se, joksi hänet kuvittelin. Suhteemme ei ollut sellainen, joksi sen kuvittelin. En halua tätä enää. En tunne oloani rakastetuksi ja turvalliseksi. Luottamusta ei ole. Omassa päässäni työstän jo eroa. Sydän tulee jonkin matkaa järjen perässä.

Mieheni kuvittelee asioiden palaavan ennalleen, kunhan aikaa vain kuluu. Mutta ei se niin mene. Teoilla on seurauksensa. Ei voi kelata takaisin ja nauhoittaa päälle. Joskus kuvittelin, että kun mies näkee, miten kärsin ja saan kerrottua hänelle, miltä musta tuntuu, hän lopettaa. Ei. Hän ei vain välitä. Tai näyttelee välittävänsä sen verran, että hänen elämänsä sujuu mukavasti. Pohjimmiltaan hän on hyvin itsekäs ja samalla epävarma – hän haalii ympärilleen ihmisiä, joilta saa ihailua ja joiden silmissä saa päteä.

Samalla olen oppinut paljon itsestäni. Haluan ratkaista asioita, joihin ei ehkä ole ratkaisuja ja joita en pysty yksin ratkaisemaan. Olen antanut monessa asiassa liikaa periksi enkä ole tarpeeksi painokkaasti tuonut julki omia tarpeitani. Olen tyytynyt liian vähään, madaltanut odotuksiani ja luullut sitä joustavuudeksi. Olen uskonut, mitä ihmiset sanovat, kun olisi pitänyt tarkastella tekoja. Olen projisoinut tunteitani toiseen. Olen tulkinnut jotkin mieheni eleet niin, että hän olisi pahoillaan – näin siksi, että koska itse olisin vastaavassa tilanteessa pahoillani, kuvittelen miehenikin olevan. Mutta meidät on näemmä ohjelmoitu kovin eri tavoin.

Muistan, kuinka mies kerran tokaisi, etteivät ne naiset merkitse hänelle mitään, ”V*tut niistä naisista!” Luulin hänen valehtelevan, koska yhteydenpito jatkui, mutta myöhemmin tajusin, että niinhän se oli, kerrankin mies puhui totta: ”ne naiset” eivät merkinneet hänelle mitään. Aina tuli uusia. Merkitystä oli vain hänellä itsellään, sillä, mitä hän sai. En tiedä, rakastaako mies mua enää tai onko ikinä rakastanutkaan tai mitä rakkaus hälle merkitsee. Ihan sama. Tiedän vain, että musta on hänelle hyötyä – miksi hän erota haluaisi? Olen hyvä vaimo, teen hänen elämänsä mukavaksi, kasvatan lapset hyvin ja tuon hänelle arvostusta kaverien keskuudessa. Olen väline.

Sitten teidän kirjoituksiin… pahoittelen etukäteen, jos vaikutan töykeältä. Miettikää ensi sijassa itseänne. Se, mitä puolison lapsuudessa on ollut vikana ja miten se heijastuu nykyisyyteen tai onko puolisolla jokin riippuvuus, ei ole teidän ongelmanne, teidän ratkaistavissanne. On lukuisia muita tapoja ratkoa ongelmiaan kuin pettäminen. Olen ollut masentunut ja uupunut, ja te varmaan tunnette olonne toivottomaksi. Silti, onko mielessänne käynyt, että pieni syrjähyppy helpottaisi oloanne? Ei ole ainakaan mulle tullut mieleenkään. Pettäminen on valinta. Vähän niin kuin alkoholistien omaisille opetetaan: didn’t cause it, can’t control it, can’t cure it. Ei ole meidän tehtävämme tarjota puolisoillemme valmiita vastauksia ja ratkaisuja.

”…jotenkin ymmärsin, että hän ei ole saanut minulta sitä tukea kuin olisi tarvinnut” – oisko mies voinut kertoa, mitä hän kaipaa? Mä olen tajunnut, että se, mitä mulla on tarjota, ei vain riitä miehelleni. En ole uusi, kiinnostava, erilainen, jännittävä. Se, mitä pystyn tarjoamaan, ei miestä kiinnosta, ennen kuin on vaarassa menettää sen.

Älkää uskoko, mitä puoliso sanoo. Katsokaa tekoja. Miettikää, mitä puolisolla on pelissä. Pettävän puolison on strategisesti viisasta suostua terapiaan, jos vaakalaudalla on suht mukava perhe-elämä ja ihminen, johon voi luottaa. Kun ihminen näyttää teoillaan, millainen nilkki hän on, uskokaa. Entiseen ei ole paluuta. Voisko yksi vaihtoehto olla ero ja sitten ehkä myöhemmin paluu yhteen, jos puoliso saa päätään selvitetyksi ammattilaisten avulla niin, että uusi alku olisi mahdollinen?

Miettikää, mikä teille on ok ja mitä pystytte hyväksymään. Teillä on siihen oikeus. Huonossa suhteessa ei ole mikään pakko pysyä. Varautukaa. Keskittykää omaan elämään ja omaan hyvinvointiin ja antakaa puolison selvittää itse oma päänsä. Älkääkä kuvitelko, että teissä on ollut jotain vikaa ja että jos nyt yritätte tehdä kaikkenne ja annatte jakamatonta huomiota, suhde pelastuu. Meissä kaikissa on toki vikamme, mutta se ei oikeuta pettämiseen. Ja siitä on mielestäni pohjimmiltaan kyse: pettävä puoliso kokee pettämisen oikeudekseen. Yksinkertainen vastaus siihen, miksi joku pettää: koska hän voi.

Kiitos viesteistänne. Sen olen itsekin ajatellut, että vaikka eroaisimme, terapiaan meneminen tekisi pelkästään hyvää miehelleni. Tuntuu, että hänellä on niin vaikeaa käsitellä omia tunteitaan ja mitä on tehnyt, että puhumalla minun kanssani, minusta ei ole apua. Mutta hänen on tehtävä itse päätös menemisestä terapiaan. En voi pakottaa häntä siihen, koska silloin siitä ei ole mitään hyötyä niin kuin jo nähtiin aikaisemman pariterapeutin kanssa vaan hänen pitää itse hakeutua hoitoon. Koko yhdessäoloaikamme ollaan useimmiten tehty niin kuin minä olen halunnut ja näin jälkikäteen ajateltuna se on ollut väärin. Nyt on hänen aikansa myös ottaa vastuuta. On kuulemma ottamassa selvää asioista, mutta mitään virallista aikaa hän ei ole onnistunut varaamaan.

Yritän tässä sivussa itsenäistyä hiljalleen ja löytää omat voimavarani. Olen rakentanut oman identiteettini ja elämäni toisen ympärille viimeisen 20 vuoden aikana ja on todella rankkaa ja pelottavaa ajatella, mikä on itselle parhaaksi ja pistää minut itse etusijalle. Helposti tulee syyllinen olo ja ajattelen olevani itsekäs. Terapeuttini avulla olen rakentanut itselleni selkeät rajat ja en halua niitä ylittää ennen kuin näen puolisoltani tekoja (menemällä terapiaan). VIime viikonloppuna olin yksin ja tulin siihen tulokseen, että minun parempi jatkaa yksin. Mutta puhuttuani miehelleni asiasta hänelle tuli kauhea hätä, puhui rakkaudesta, välittämisestä ja kuinka minä olen hänen elämänsä tärkein ihminen. Hän oli pohtinut omaa käyttäytymistään ja ei ymmärrä itsekään, miksi kotona tai työelämässä välillä menee niin hyvin ja lujaa, mutta sitten yhtäkkiä kaikki saattaa kääntyä päälaelleen ja hän kokee voimakasta pahaa oloa ja epävarmuutta. Näinä hetkinä hän hakee ympäristöstään tukea ja huomiota itselleen olemalla ylivilkas ja ylisosiaalinen, mikä taas minun silmissäni näkyy joko seksiriippuvuutena tai narsistisuutena. Hän oli kuulemma lukenut kaksi suuntaisesta mielialahäiriöstä, mistä tunnisti itsessään monta piirrettä. Jos tämä on sairautta, samoin kuin riippuvuuskin, haluan olla hänelle tukena jos hän hakee apua. Mutta niin kuin tässä olen jo toistellut, pakkoehto hänelle on se avun hakeminen itse, ei minun pakottamanani.

Oli hyvä Tamarindi, että kerrot tilanteestasi niin kuin kerroit ja kiitos neuvoistasi! Teot ratkaisevat, ei pelkästään sanat ja se on niin totta. Pettäminen on todellakin oma valinta. Jos olisin pettänyt itse puolisoani aina kun on ollut tiukkaa, niin olisi se aikamoinen luku, mutta kun ei ole tullut koskaan mieleenikään. Itse en voi kuvitella jatkavani puolisoni kanssa, jos emme saa asioitamme ratkaistuksi. Minulle turvallisuus ja luottamus ovat niin vahvat perusarvot, että jos niitä ei saada palautetuksi, olen mielummin yksin.

Hei,

miehinen vastaus täältä. En ole joutunut fyysisesti petetyksi mutta olen saanut kuulla vaimoltani että hän ei koe suhdettamme millään tavalla rakkaudelliseksi suhteeksi. Meillä on kaksi lasta ja tuommoisen pommin jälkeen elo tuntuu aika tunteettomalta.

Olen työstänyt omassa päässäni tätä tilannetta, enkä halua vaimoani sitoa puolivillaiseen suhteeseen. Ero tuntuu ihan hirveältä ja oma sydämeni on täysin särkynyt. Lapset ovat onnellisia päiväkoti-ikäisiä.

Rouvani on henkisesti lähentynyt erään opiskelukaverinsa kanssa. Hän kokee sielunkumppanuutta tämän henkilön kanssa ja sanoo että mitään fyysistä ei ole. Kotona lähinnä välttelemme toisiamme emmekä puhu oikein mistään. Tuntuu nykyisin että olen itsekin muuttunut täysin tunteettomaksi kummitukseksi.

Kannatan kaikille itsetutkiskelua kirjojen kautta, aika monella on samoja fiiliksiä kuin minulla. Yksi hyvä kirja on "kiltteydestä kipeät" joka varsinkin pureutuu siihen ongelmaan, että toisten ihmisten kynnysmattona ei pidä olla vaan pitää löytää oman itsensä sekä omat mielihalut.

Hei Gulf,

Ikävä kuulla tilanteestasi. Juuri sellainen rakkaudeton meidän parisuhteemme on ollut jo muutaman vuoden. En saanut mieheltäni juuri mitään, seksiä kerran viikossa tai kahdessa, mutta ei läheisyyttä, ei keskusteluja, ei kauniita sanoja. Yritin asiasta keskustella ja sanoin, että koen itseni yksinäiseksi, mutta vastaukseksi sain hymähtelyä ja ärtynyttä muminaa. En ymmärrä miten olen katsellut sitä niin pitkään..?

Kun tämä seksiviestittely tuli ilmi ja heitin mieheni pihalle yhdeksi yöksi, hän heräsi jostain horroksesta missä oli ollut ja voin sanoa, että meillä on asiat nyt muuttuneet. Puhutaan paljon, läheisyyttä on ja huomaan, että minä ja lapset olemme hänen mielessään nyt eri tavalla. Toki terapiat auttavat, varsinkin kun hän on sinne itse halunnut mennä. Minuun koskee edelleen hirveästi hänen tekonsa, mutta auttaako aika ja se, että asioita nyt käsitellään yhdessä sekä terapeutin avulla, en tiedä, mutta tahtoa meillä on, kumpikin haluaa taistella tämän perheen vuoksi.

Ajattelenkin, että voisiko teitä auttaa pariterapia? Oletko kertonut vaimollesi tunteistasi? Siis ihan niitä syvimpiä? Avaa sielusi hänelle. Ehkä löydätte sen rakkauden vielä, kun alatte keskustella. Mihin toisissanne aikoinaan rakastuitte? Puhukaa niistä hyvistä ajoista.

Iltaa! Linkki näihin. Salvia hanke👍 Se avasi silmäni. Googletin seksiaddiktin puoliso.. silloin alkoi tilanne valaistua. Meitä on monta. Seksiriippuvuus on nykypäivää. Kolme vuotta olin suhteessa, josta 1,5 vuotta hirveää tuskaa. Riitaa, syyllstämistä, omaa terapiassa käyntejäni, mielialalääkkeitä, nukahtamislääkkeitä ja se RIITTÄMÄTTÖMYYDEN tunne sekä kilpailu niiden kaikkien pervouksien ja seksiviestejen ja muiden kanssa. Oma syyllisyys koko ajan läsnä. Kysymykset miksi hän tekee niin, miksi minäkin olen niin hirveä, miksi miksi? Älkää kärsikö enää. Minä rakastin täysillä, rakastan edelleen, mutta nyt itseäni enemmän. Paha olo häipyy pikkuhiljaa. Erossa pitää pysyä vaikkei haluaisi. Avainkysymys: voinko koskaan luottaa häneen? En. Valitettavasti. Valheet tuhosivat kaiken kauniin, mutta kyseessä on meidän kohdalla sairaus, nimeltä seksi pakko, seksiaddiktio. Toivon hänen saavan avun, mutta vieläkään hän ei ymmärrä koko kokonaisuutta.

Hei Gulf, kiva, että annoit miehistä näkökantaa tähän keskusteluun. Olen samaa mieltä, että koita vielä puhua puolisosi kanssa. Puhuminen yksinkertaisuudessaan voi tehdä ihmeitä. Puolisollasi voi olla sellaisia lukkoja, mistä ei ole voinut aikaisemmin puhua ja jos ne vaan uskaltaa avata niin suhteenne voi vielä elpyä. Kynnysmattona oleminen oli hyvä pointti, minun miespuolinen ystävä sanoi samaa, että kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan toistuvasti ala-arvoista kohtelua. Sitä vain mietin, että kun mieheni puhui machoilusta, että onko sinun mielestäsi miehelle normaalia kommentoida, että joku on "pantavan näköinen"? Minun mielestäni ei, vaikka olisi miten machomeininki ja varsinkin, kun ollaan neljänkympin paremmalla puolella.

Vieläkö jaksan, menikö miehesi heti terapiaan vai menikö hänellä aikaa ennen kuin uskaltautui hakeutumaan terapiaan? Ymmärsin, että hän kuitenkin meni omasta aloitteestaan? Oma mieheni ei ole vieläkään varannut aikaa, edelleen "selvittelee" asiaa. Toivon niin paljon, että hän oikeasti menisi ja ettei minun tarvitsisi taas joustaa tai sitten lähteä. Kauhean kauniisti hän nyt puhuu eikä tunnu hermostuvan mistään, mutta silti haluaisin, että hän tekisi jotain konkreettista itselleen ja selvittäisi ammattilaisen kanssa tekojansa.

Matilda72, voimia sinulle. Voin kuvitella, että ei ole ollut helppoa erota jos rakastaa miestään ja syynä eroon on niinkin karu syy kuin riippuvuus. Luin itse juurikin Salvia-hankkeen sivuilta seksiriippuvuudesta ja pystyin niin moneen kohtaan vastaamaan kyllä. SIksi hämmentääkin, että kun mieheni ei ole vielä hakenut ammattilaisen apua, että onko tämä riippuvuutta, masennusta, narsismia vai kaksisuuntaista mielialahäiriötä vai ihan vaan perseilyä (anteeksi nyt vaan). Nytkin mieheni on monet itkut itkenyt viimeisen parin viikon aikana, kun ei halua menettää minua kuulemma, mutta tiedän, että netistä klikkaillut nuorten naisten profiileja ja kuvia eri sovelluksissa. Jos hän kirjoittaa naispuoliselle työkaverille tai muulle, niin poistelee vanhoja viestiketjuja ja en ymmärrä syytä tähän. Tähän asti olen yrittänyt myös miellyttää miestäni intiimielämässä tehden kaikkeni, että hänellä ei olisi tarve hakea huomiota/jännitystä muualta. Nämä klikkailut ja miten hän ylipäätänsä on naisista puhunut kavereilleen on tehnyt miellyttämistarpeeseeni lopun ja nyt en halua läheistä kanssakäymistä ollenkaan. Tulee vain juurikin pahempi olo itselle ja tarve unilääkkeisiin, kun kaikki rupeaa pyörimään päässä. Mieheni ei tätä ymmärrä ja pitää kiristyksenä. Mutta jos kerta kuka tahansa hyvännäköinen nainen on "pantavan näköinen", niin eikö minunkin tilalla voisi olla joku näistä? Mikä minun merkitykseni enää on intiimielämässä, kun en halua olla enää objekti objektien joukossa?

Marraskuinen, katso tekoja. Onko miehesi pahoillaan, vilpittömästi? Ei vieritä missään määrin syytä sinun niskaasi? Älä tarjoa hänelle valmiita vastauksia, mikä häntä mahtaa vaivata. Hän varmasti mielellään myöntyisi ulkopuolelta tuleviin selityksiin, koska silloinhan hänen ei tarvitsisi tehdä mitään.

Katumuksen ja halun asioiden korjaamiseen näkee teoista. Nyt näyttää, ettei miestä kiinnosta, sanoistaan huolimatta. Kysy itseltäsi: hyväksytkö sellaisen käytöksen, sellaisen elämän, oli syy mikä hyvänsä? Mitä sinä haluat?

Kerran voi tehdä virheen, toisenkin kerran ehkä hairahtua, mutta kolmas kerta on jo tapa. Valinta.

Mäkin halusin selvittää, mistä miehen käytös johtuu, halusin saada jotain tolkkua järjettömältä tuntuvaan tilanteeseen. Mietin jopa aivokasvaimen mahdollisuutta, lääkkeiden sivuvaikutuksia jne.

Mutta lopputulema oli, että oletusasetuksemme lienevät kovin erilaiset, enkä omilla "asetuksillani" näe logiikkaa miehen toimissa. En voi mennä hänen päähänsä kääntelemään nupit ja vivut oikeisiin asentoihin, se on hänen tehtävänsä, jos hän sen ylipäätään kokee tarpeelliseksi. Mun ei tarvitse ymmärtää ja ratkaista kaikkea. Voin päästää irti. Sattuuhan se silti, mutta enemmän energiaa vapautuu omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Gulf, olen tosi pahoillani. Sattuu niin helvetisti, kun näkee, mihin asiat ovat menossa. Hyvä kuulla, että olet alkanut tutkiskella itseäsi. Ei sillä, joka tekee väärin, ole valtaa sanella, miten asioiden pitäisi mennä, vaan itsekin voi esittää näkemyksensä. Eipä tuossa tilanteessanne oikein muu auta kuin keskustelu siitä, mitä kumpikin suhteelta odottaa ja mitä siihen haluaa panostaa, ja sitten itseksesi pohdinta, riittääkö se sulle.

Ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan.

Samassa veneessä minäkin, valitettavasti. 20 yhteisen vuoden jälkeen, joista 15,5 naimisissa ja 3 noin teini-ikäistä lasta. Joulun jälkeen mies halusi puhua ja paljasti, että hänellä on ollut syksyllä ihastus, jota on työreissunsa yhteydessä suudellut. Silloin asia oli kuulemma jo ohi ja keskustelujen jälkeen päätin antaa anteeksi sillä ehdolla, että se on todella ohi. Sovimme, että koitamme parantaa suhdettamme, mutta päädyimme että tekisimme sen kokeilemalla asumuseroa, koska olemme melko nuorena menneet yhteen. Silloin asetin rajaksi, että asumuseron aikana tulee olla uskollinen, mikäli on toiveita yhteenpaluusta ja minulla toiveita oli ja mieskin antoi niin ymmärtää omasta puolestaan. Mies on pettänyt 12 vuotta sitten, mutta siitä pääsimme yli. Monesta vaikeudesta olemme selvinneet, mutta nyt viime viikolla kävi ilmi, että miehellä onkin ollut syksystä asti suhde. Emme siis enää yritäkään palata yhteen. Avioliittomme on ohi ja olen täysin tyrmistynyt. Olen ajatellut, että olisimme voineet tästäkin päästä ja kasvaa yksilöinä avioliiton sisällä, kun meillä on kuitenkin myös paljon yhteisiä asioita. Nyt jään lasten kanssa yksin, kun hän alkaa elää nuoruuttaan uudelleen. Olimme sopineet, että olemme ystäviä lasten takia, mutta tämän pommin jälkeen en ole varma kuinka kauan kestää ennen kuin siihen pystyn, jos pystyn ollenkaan. Itse olen ollut täysin uskollinen koko 20 vuotta. Toivottavasti tuska joskus helpottaa. Nyt asumme toistaiseksi vielä saman katon alla, vaikka mies viettääkin noin puolet viikosta uuden rakkaansa luona.

Mitään toivoa ei enää suhteelle ole, mutta lasten vuoksi toivon, että pystymme olemaan asiallisia. Halusin vain jakaa tuskaani.

Marraskuinen, kun pettäminen tuli ilmi heitin mieheni pihalle. Seuraavana päivänä pyysin hänet kotiin juttelemaan. Keskustelu meni lähinnä niin, että minä kysyin, että miten tästä nyt sitten jatketaan? Mieheni itki ja sanoi, että hän haluaa jatkaa minun kanssani, ei ymmärrä mitä on tehnyt ja miksi.. ilmoitin hänelle, että voimme jatkaa yhdessä, mutta se edellyttää pariterapiaa sekä hänen osaltaan yksilöterapiaa, koska pää on kerran niin sekaisin. Käymme nyt siis pariterapiassa, mies lisäksi yksilöterapiassa ja kumpikin käy lisäksi tunnevyöhyketerapiassa, josta mieheni on pitänyt erityisesti. Ja nyt puhutaan siis miehestä, jolla on vaikeuksia ylipäätään olla sosiaalinen ja puhua omista tunteista. Ja ihan itse hän hoitaa ajan varaamisen. Nyt 4 kuukauden aikana on muutosta näkynyt, puhumme paljon, mies osaa itkeä ja tuntea. Hän on ollut hieman hämillään tästä muutoksestaan ja siitä miten on aiemmin elänyt niin itsekkäästi tajuamatta sitä itsekään. Edelleenkään hän ei muista niistä seksiviestittelyistä, mikä on minusta tosi outoa..

Minä en aio lähteä siihen että miellytän miestäni. Hän joko pitää minusta juuri tällaisena kuin olen tai saa lähteä. En minäkään odota, että hän tekisi erityisiä tekoja, jotta minun olisi hyvä olla. Meillä jokaisella on itse vastuu omasta hyvästä olosta. Sitten kun sen vielä osaisi sisäistää 😉

Hei, kiitos neuvoistanne! On niin tärkeää saada neuvoja ihmisiltä, jotka edes jollain tavalla on kokenut samoja tunteita kuin minä. Ristiriitaisen tästä tilanteesta tekee se, että mieheni on niin monta kertaa itkenyt, pyytänyt anteeksi, ollut katuvainen ja pahoillaan ja samaan aikaan ollut kavereiden kesken täysin tunnekylmä ja seksistinen. Nyt viimeisimmän riidan jälkeen, kun hän jäi näistä kaveriviesteistä kiinni ja hain asuntoa, aluksi hän oli puolustuskannalla ja uhkasi tehdä minusta riskosilmoituksen, koska olin rikkonut kirjesalaisuuden, mutta kun rauhoittui niin samat anteeksipyynnöt ja katumukset. Omien sanojen mukaan hän on nyt ottanut etäisyyttä tähän tiettyyn kaveriin ja kaveripiiriin, koska omien sanojen mukaan ei ymmärrä miksi on törkeyksiä kirjoitellut ja ymmärtää aiheuttamansa pettymyksen. Sanoo eläneensä jonkinlaisessa "somekuplassa". Ja vihdoin hänellä on aika psykologille, siitä olen helpottunut. Ja ihan itse oli sen varannut ja näyttäisi, että on sinut asian kanssa. Mutta luottamus on edelleen nolla. Huomaan hiippailevani kotona, kun hän on koneella, ahdistaa mennä ekana nukkumaan, kun hän jää koneelle, mietin jatkuvasti, että missä on vielä salaisuuksia piilotettuna. Ongelmani on lapsuudessa opittu miellyttämisen tarve. Minulla on aika rankka tausta, vaikka nyt elänkin ihan "normaalia" keskiluokkaista elämää. Kun perusluonne on olla toisille mieliksi viimeiseen asti, omien tarpeiden etusijalle laittaminen tai edes niiden miettiminen on haasteellista. Yritä tässä nyt miettiä sitten mikä itselle olisi parasta.

Vieläköjaksan, kuulostaa kyllä todella lupaavalta, miten teillä asiaa on hoidettu ja miten miehesi on ollut mukana. Se, että jos ei persoonaltaan ole sosiaalinen ja silti suostuu vapaaehtoisesti eri terapiamuotoihin, niin kuulostaa siltä, että hän on todella sitoutunut liittoonne. Jos aikaa kuluu ja edistytte samoin, niin luottamuskin palautuu. Miehellä ei kuitenkaan ole fyysistä suhdetta, mikä lisäisi tuskaa entisestään. Toivon, että meilläkin mentäisiin samaan suuntaan. Haluaisin itsekin vielä pariterapiaan, mutta mieheni panohaaveet syksyllä terapeuttiamme kohtaan teki sen, että minä en tule laittamaan enää tikkua ristiin sen eteen. Jos mieheni haluaa pariterapiaan, niin saa itse sen järjestää.

Kesäheinä2020, olen kovin pahoillani tilanteestasi. Pystyn samaistumaan tunteeseen, kun tulee petetyksi, mutta että joutuu elämään tilanteessa, missä mies seilaa kodin ja suhteen väliä viikoittain, tuntuu kauhealta ajatukselta. Toivottavasti saatte pian omat kodit, jotta pääset rauhassa toipumaan ja ottamaan askelia toipumiseen. On kohtuutonta jaksamista, kun teilläkin lapsia, joiden kanssa pitäisi olla läsnä. Voimia tilanteeseesi!

Kiitos myötätunnosta marraskuinen. Vihdoin näkyy parannusta tilanteeseen, kun mies sai asunnon ja muuttaa kuun vaihteessa. Lasten kannalta asuntokin löytyi sopivan läheltä. Viimeisen viikon aikana hän on ollut hieman epäileväinen oman ratkaisunsa suhteen. Olen itsekin ollut todella vaihtelevissa tunnelmissa. Nyt olen kuitenkin miettinyt asioita niin monta kertaa ja aina tullut samaan lopputulokseen. Ei tästä voi enää palata takaisin. Kaikki luottamus on kadotettu ja puhuessaan mahdollisuudesta korjata välejämme hän ei ole edes katkaissut suhdettaan tähän toiseen naiseen. Vaikka kuinka haluaisin, että tämä olisi kaikki vain pahaa unta niin haluan uskoa, että minullekin on elämässä vielä jotain hyvää ja kaunista odotettavissa. Avioeron harkinta-ajasta on jäljellä vielä noin 4kk ja sitten olen vapaa.