Haluan kertoa jollekin, mitä olen kokenut. Haluaisin joskus kuvailla asiat siten, kuin ne oikeasti tapahtuivat. Olen koko elämäni vähätellyt näitä kokemuksia ja ollut kertomatta kellekään – koska pelkään järkyttäväni kuulijaa ja joskus… minulla ei ole sanoja tai voimia puhua. Olen kohdannut ammattilaistenkin toimesta ihmettelyä ja kysymyksiä, kuten ”no miten se nyt noin”, mikä on täysin irrelevantti kysymys minulle. En minä voi vastata vanhempieni puolesta eikä se, että analysoin heitä, korjaa minun tuskaa. 

Minulla on rajuja kokemuksia koko varhaislapsuudesta aikuisikään saakka – kun vielä elin vanhempieni kanssa. Perheväkivalta oli kyläyhteisöltä ja kaikilta salattua, mikä loi minuun ison ristiriidan sisälle. Kotona oli täysi helvetti päällä eikä oikeastaan ikinä voinut tietää, millaiseen tilanteeseen palaa. 

Varhaisin muistoni on hatara ja tästä en ole varma… voi olla, että mieleni on keksinyt tämän.. tai sitten tämä on totta. Mutta muistelen, että äitini olisi riehunut pistoolin kanssa ulkona. Me leikimme pihalla – minä ja sisarukseni.

Minun vanhemmat riitelivät ”aina”. Viikonloppuisin, lomamatkoilla, arki-iltoina. Aina, kun olivat samassa tilassa. Minä välttelin kotia ja vietin paljon aikaa kavereilla. Väkivalta oli hyvin verbaalista huutamista (asioita, mitä en ole ikinä toistanut ääneen), toistensa repimistä, kaappien paiskomista, päälle käymistä, ranteista vääntämistä, alistamista jne. Molemmat olivat väkivaltaisia toisilleen. Heillä oli kolme lasta. Minä koen meidän olleen heitteille jätetty. 

Me huolehdimme itse itsestämme. Pakenimme usein asuntovaunuun, kavereille, metsiin – minne vain. Mutta vaikka oli jossain muualla, kotiin oli aina palattava. Siitä ympäristöstä ei päässyt pois.

Äitini huoritteli sisartani, uhkaili polttavansa meidät kaikki kun nukumme, uhkaili toistuvasti itsemurhalla. Olin n. 10-vuotias, kun taivuttelin häntä yksin kotona olemaan tekemättä itsemurhaa ja estinkin sen. Aloin jossain vaiheessa nukkua puukko patjan välissä ja kasasin iltaisin esteitä oven eteen. Tätä kesti vuosia.

Minuun iskostui voimakas hätä ja turvattomuuden tunne. Se on seurannut minua koko aikuisikäni. Menen sekaisin erilaisista muutoksista, koitan hallita kaikkea, kärsin paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta. Joskus tunnen vieläkin olevani se 7-vuotias tyttö, jolla ei ole ketään kelle kertoa. Vieläkin salaan tätä. 

Haluaisin, että kaikki tietäisivät millaista meillä oli. Ja haluaisin, että vanhempani olisivat edes kerran myöntäneet tuhonneensa meidän psyykeen. Mutta siihen he ovat kyvyttömiä. Vihaan äitien- ja isienpäiviä. Yhteiskunnan pakotetta olla vanhempaansa yhteydessä sekä ihmisten painostavia kyselyitä ja vaatimuksia, että ”olehan vanhempiisi yhteydessä”. Se on vähän sama kuin sanoisin ihmisen raiskanneelle ihmiselle, että ”noooo, olehan nyt raiskaajaasi yhteydessä. Ihminen hänkin vain on ja kaipaa sinua.” 

Minua on syyllistetty vuosia siitä, että olen huono ihminen kun ”hylkään” vanhempani. Minulle he eivät kuitenkaan koskaan ole olleet ihmisiä, keihin luottaa. He huusivat sinäkin yönä, kun minulla oli seuraavana päivänä ylioppilaskokeet. Heistä HUOLIMATTA valmistuin ylioppilaaksi. Ainoat asiat, mitä olen heiltä saanut, on traumaa, vaikean masennuksen ja ahdistuksen. 

Minä haluaisin, että joku tietää, miten psyykkisesti mahdoton lapsuus minulla oli. Miten minun psyyke ei kyennyt sitä käsittelemään. Minusta tuli vakava persoonallisuus. Ja onko se lopulta ihme. Miten itse toimisit… kun olette leirintäalueella ja vanhemmat alkavat huutamaan. Pakenette pyöräilemään sisarusten kanssa. Jossain kohtaa menee takaisin, jotta saisi otettua jotain syömistä. Äiti on humalassa ja sanoo, että isä pakotti hänet juomaan. Isä huutaa äidille. Poistut yhtä nopeasti kuin tulit. Ja mitä siitä sitten ajattelee? Miten tuota 8-vuotias käsittelee? Minne menee? Ei minnekään, kun ei ole mitään minne mennä.