Miten olette selvinneet te jotka lapsena olette joutuneet katselmaan vanhempienne tappeluita, perheväkivaltaa. Oln jo 50v ja nyt vasta alan ymmärtään miksi minusta ei koskaan kasvanut normaalia aikuista. Olen edelleenki liian tunneherkkä ja reagoin kaikkeen tunteellla. Toki nyt osaan käyttä järkeä ja pohtia asiota siltä kannalta mikä on järkevintä. Eläm kuitenin on ollut aika monimukaista näiden tunnekuohujen vuoksi.
heippa
Joo olen sinun puolestasi tosi pahoillaan mitä olet joutunut lapsena / nuorena
kokemaan sillä lapsuus , nuoruus ja koti pitäisi olla turvallinen paikka olla
ja kasvaa sillä sieltä lähtee tärkeimmät elämän eväät.
Voin aika hyvin sinuun samaistua ja tiedän aika hyvin mitä olet joutunut
kokemaan elämässä.
Sillä ei ollut minunkaan elämä kivaa itse olen kanssa kasvanut alkoholi / väkivaltaisessa
kodissa noin 17 vuotta ja niin hurjalta kuin se tuntuu niin jokapäiväistä juontia
ja tappelua ja oli vähintään mukana kaksi muuta juoppoa ja kiertävät juopot.
Mutta minä olen selvinnyt hurjan hyvin minä jo pienenä poikana päätin että elämä
muuttuu ja olen ollut pienestä lähtien vahva ihminen.
Mutta tärkein asia ikinä ei vaikeuksien kanssa saa yksin jäädä mulla on ja on ollut
niin paljon ystäviä, kavereita, tukihenkilöitä
Mulla on niin hurja elämän usko / halu mulla riittää virtaa vaikka kuinka
olen aina jaksanut katsoa ja suunnitella elämää vuosia / vuosikymmenien päähän
Aina etsin asioista valoisan puolet.
Mulla on ollut töitä niin paljon että en ole kerinnyt asioita murehtia.
Mutta voin sinulle sanoa suoraan että välillä olen miettinyt että miten olen selvinnyt tai
jaksanut mutta ikinä ei pidä luovuttaa.
Ja kun minä olen selvinnyt niin sinäkin selviät.
Olen suunnilleen sinun ikäinen itse olen nyt 45. vuotias
Katsotaan elämää vaan valoisasti eteenpäin ja rakennetaan parempaa huomista.
Kuinkas sinä nyt olet jaksanut ????
Mitä sinun eläämääsi kuuluu ???
Kaunista kesää sinulle
Hei,
Mulla oli alkoholisti isä ja tappelu kuului jokapäiväiseen elämään. Äitini taas raatoi niska limassa saadakseen ruuat pöytään. Aikuisena tajusin vasta että huuto,riitely ja tappelu ei olekkaan normaali elämää. Nykyään sairastan toistuvaa masennusta ja lääkityksellä kai loppuelämän. Ihmissuhteet on mitä on, en varmaan osaa elää niitä,kun en ole saanut oikeaa mallia. Psykologi sanoi minulle, että vaikuttaa siltä etten ole koskaan saanut aikuiselta tukea. niin se varmaan onkin. poden myös kiltin tytön syndroomaa, yritän miellyttää kaikkia itseni kustannuksella. Tosin viime aikoina olen tiedostanut sen ja yritän työstää asiaa. Kaiken kaikkiaan elän suht normaalia elämää, käyn töissä jne, mutta kyllähän ne lapsuuden traumat vaikuttaa koko ajan. Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä.
Isäni on omalla tavallaan aina ollut tyranni ja nyrkkiäkään ei ole säästellyt. Tämä näkyy edelleen konkreettisesti arjessani vaikka olen yrittänyt työstää asiaa rationaalisesti pois.
Olen liki 40 v. En ole uskaltanut mennä naimisiin (elän avoliitossa), koska olen ajatellut sen niin, että jos tarvii joskus lähteä ja heti, silloin on helpompi lähteä kun ei ole papin aamenta jarruttamassa. Lapsista en pidä, nekin näen suunnilleen esteeksi "paolleni", jos tulee tilanne päälle. Äitini otti selkään ja totesi vaan ettei lasten takia voinut erota vaikka kuinka pahalta tuntui. Samalla tietty koko "perhe" kurjistui. Elämää sukkasillaan herran käskytyksen ja toiveiden mukaisesti. En ymmärrä käsitettä ydinperhe,koska en koe perhettä turvana. Kansalliset juhla/perhejuhlat ovat silkkaa kidustusta, koska postiivisia kokemuksia niistä ei juuri ole. En uskalla rentoutua, jos nyt kumminkin tapahtuu jotain kamalaa ja tarvii paeta tai suojella jota kuta.
Myös minussa tunnistettavissa kiltin tytön syndrooma: passaan muita oman jaksamiseni äärirajoilla. Passaan ja venyn, kunhan vaan kaikki olisivat sopuisasti ja tietty rauha säilyisi.
Toisaalta minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Minun tapauksessa nopea tilanneanalyysi -ja reagointi sekä ongelmanratkaisu ovat kehittyneet kokemani perheväkivallan myötä. Havaitsen nopeasti asiat mitkä "eivät kuulu" joukkoon, esineet väärissä paikoissa, poikkemat ihmisten käytöksessä. kaikki nämä suojamekanismeja. Hyvä ennakointi on paras turva ja siten myös aikanaan ennaltaehkäisi isän väkivaltaa. Näistä on tullut nyt työelämässä omalla tavalla voimavaroja, kyky havainnoida ja reagoida. Toimitakyky säilyy kokolailla tiukoissakin vaihtelevissa tilanteissa.
En hyväksy perheväkivaltaa tapahtui se sitten miehen tai naisen puoleta. Kyse on aina alistamisesta ja vaikutukset lapsiin ja muihin kanssa eläjiin ovat arvaamattomat ja kauaskantoiset.
Itse olen perheväkivaltaa kokenut fyysisella ja hekisellä puolella lapsena ja aikuisena... Ja olen huomannut kanssa sen että tunteet vaikuttaa omaan oloon herkemmin ja tekemisiin.. en tiedä vaikuttaisiko jos en olisi niitä kokenut mitä elämässäni on tapahtunut..
Ja itsekkin osaan kyllä järkeä käyttää.. mutta en tiedä kuinka paljon haluan sitä käyttää.. varsinkaan läheisyyden ja rakkauden puolella .. koska niitä itse olen vähän saanut .. se vain saa oloni niin paljon paremmaksi ja itsetuntoni kohoaan.. jota on muut on onneksi huonoin tuloksin saaneet huonontuun..
ELämä miulkin on ollut tähän asti monien mutkien ja ylä ja alamäkien kautta.. nyt vain tuntuu että on muavampaa antaa mennä tunteiden mukaan kuin järjellä.. ehkä tipun kovaa ja lujaa korkealta.. mutta juuri nytten en sellaista halua edes miettiä 😀
En tie sitten olenko normaali , ehkä en , ehkä olen.. mutta olen päättänyt olla oma itseni ja elää itselleni.. 🌻🙂🌻
Olen herkkä ja joudun psykoterapiassa käsittelemään isän alkoholismia lapsuudessa ja vanhempien riitoja ja väkivallan ja uhkan ilmapiiriä, jotka ovat jääneet alitajuntaan pelkona miehiä kohtaan ja uskalluksen puutteena olla parisuhteessa. Vaikka muistan vaan muutaman väkivaltatilanteen, jouduin lapsena elämään isän mielialojen mukaan ja miellyttämään häntä, ja ottamaan vastaan isän halveksunnan ja humalassa tapahtuneet insestiset koskettelut (lieviä). Vasta nyt 29 vuotiaana pystyn irrottautumaan häpeästä ja syyllisyydestä ja alan elämään itseäni varten. Pelkään silti vielä, etten koskaan pysty olemaan parisuhteessa. Pääsenkö koskaan irti häpeästä ja lapsuuden kodista saadusta pelon tunteesta?
minä olen viime aikoina joutunut toteamaan että menneisyys, myöskin kotona tapahtunut väkivalta, henkinen ja fyysinen, ovat yhä läsnä. minulla ei ole kykyä muodostaa tervettä parisuhdetta, olla omille lapsilleni turvallinen rakastava vanhempi. nämä asiat siis ovat "pistäneet minut liikkeelle", halu toipua on vahvempi kuin koskaan. viimeisen viikon aikana olen päässyt lähemmäs sisimpääni kuin koskaan, haluan käyttää kaikki käytettävissä olevat keinot, siksi laitoin googleenkin hakusanaksi vertaistukiryhmät ja sitä kautta löysin tänne 🙂
rankimmat muistot lapsuuden ajoilta väkivallasta on kun herään yöllä, olen noin 4-5 vuotias, isän ja äitin huutoon. nousen ylös ja näen heidät keittiössä, isä on humalassa ja pyssy kädessä. tuo on kuva jonka muistan. luulin aina että hän oli aikomassa ampua äidin kunnes neljä vuotta sitten kysyin äidiltäni mitä silloin tapahtui ja äiti kertoi että isäni oli aikomassa ampua itsensä. toinen rankka muisto on kun olin noin kuuden vanha ja isä oli taas jälleen kerran humalassa herättänyt koko talon, huusi ja raivosi ja viime lopulta löi kätensä lasiovesta läpi, verta joka puolella tietenkin sen jälkeen.
liian monina viikonloppuina sai elää pelon vallassa, joka kerta isän juominen johti siihen että isän ja äidin sanaharkka herätti koko talon, yhä saan sätkyn jos joku korottaa ääntään kovasti.
Tämä on jo vanha ketju, mutta halusin vaan kuitenkin mainita että meillä väkivaltaa käytti äiti, ei isä, joten niinkin asiat voi mennä. Hyökkäili isän kimppuun ja piiskasi meitä lapsia... että tunnistan monet pelot ja extra-varuillaan olemisen itsessänikin.