Perheessä kaikki ulkoisesti hyvin, mutta sisällä kiehuu
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli viisi vuotta, meillä on kaksi yhteistä lasta ja yksi lapsi aiemmasta suhteestani. Tapasimme esikoiseni ollessa pieni vauva, lapseni biologinen isä ei ole ollut kuvioissa sen jälkeen, kun raskaus tuli ilmi. Mieheni on kasvattanut lasta omanaan suhteemme alusta asti.
Rakastuin mieheeni hänen ihanan luonteensa takia, hän tuli toimeen kaikkien kanssa, auttoi mielellään ihmisiä niin tuttuja kuin vieraitakin, hän oli ennakkoluuloton, hauska ja kovin pidetty ihminen. Tunsin olevani turvassa hänen kanssaan ja koin, että hän on minulle se oikea kenen kanssa haluan perustaa perheen ja hankkia yhteisen kodin.
Olen kärsinyt masennuksesta ihan teinistä asti, välillä on hyviä jaksoja välillä huonompia. Talvella tuli täysi romahdus, olin jatkuvasti itkuinen, hyvä, jos jaksoin nousta sängystä aamuisin, juuri ja juuri sain hoidettua välttämättömimmät kotityöt, lasten kanssa en jaksanut mitään ylimääräistä vain perusasiat: ruokaa, vaipanvaihdot jne. Minulle tuli järjenvastaisia pelkoja, jos mieheni ei vastannut ensi yrittämällä puhelimeensa työpäivän aikana aloin käydä mielessäni läpi mitä kaikkea kamalaa hänelle on voinut sattua. Ulkona liikuin vain hoitamassa pakolliset asiat, silloinkin säikyin jokaista vastaantulijaa, säikyin, jos läheisessä pusikossa rapsahti, pidin lapset tiukasti lähelläni, koska pelkäsin, että heille sattuu jotain. Olotilani oli aivan kamala, olin jatkuvasti peloissani ja näin mielessäni elävästi mitä kaikkea miehelleni tai lapsilleni voi tapahtua. Jatkuva pelkääminen ja ahdistus oli todella uuvuttavaa ja purin ahdistustani mieheeni huutamalla ja valittamalla kaikesta. Mieheni ei ollenkaan käsittänyt tilaani, hän lähinnä vain nauroi oloilleni ja tuntemuksilleni, kun yritin niistä puhua. Lopetin puhumisen ja pidin asiat sisälläni. Kävin terapiassa ja yritin siellä purkaa tuntemuksiani. Nyt olen käyttänyt mielialalääkkeitä viisi kuukautta ja niistä on ollut suuri apu. Tunnen itseni melkein ”normaaliksi”, mikä sitten lie normaalia. Pystyn ulkoilemaan lapsieni kanssa ja hoitamaan asioitani. En enään koe jatkuvaa pelkoa, vaan tämän hetken pelkoni ovat luonnollisia pelkoja joita kuvittelisin kaikilla meillä olevan. Nyt voin kulkea ulkona ilman, että pitää jatkuvasti vilkuilla ympärille peloissaan.
Nyt minulla on kaikki hyvin, mutta minusta tuntuu, että mieheni on kärsinyt pahasti tilanteesta. Minun ollessa pahimmillani pelkojeni ja ahdistukseni kanssa, hän oli se joka piti kotia siistinä, vei lapsia ulos jne. Minä sen sijaan saatoin palkita hänet haukkumalla ja huutamalla. Minun silmissäni mies on muuttunut, hän huutaa lapsillemme pienimmästäkin asiasta, hänen otteensa ovat välillä turhan rajuja. Hän saattaa retuuttaa lapsiamme käsistä ja seuraavana päivä käsivarressa käden muotoiset mustelmat. Mieheni on jatkuvasti stressaantunut. Olen koittanut suoda hänelle omaa aikaa: tapaa ystäviään, harrastaa monia eri urheilulajeja ja käy illavietoissa, hän saa viikonloppuisin nukkua pitkään. Tätä nykyä pääasiassa minä hoidan kodin ja lapset, kun kerran kotona olen. Tuntuu ettei mikään auta. Yritän puhua asioista, mutta ei auta, jos vain minä puhun ja mieheni ei sano mitään. Mikäli sanon jotain lapsille huutamisesta tai retuuttamisesta hän vain tokaisee ettei sitten enään ikinä sano lapsille yhtään mitään. Tilanne vain pahenee koko ajan miehelläni napsahtaa päässä alta sekunnissa ja alkaa järjetön raivoaminen.
Vähän aikaa sitten mieheni oli viikon matkalla ja minä olin lasten kanssa kotona. Kotona oli rauhallista ja sopuisaa. Lapset tuntuivat olevan rauhallisempia, kun saivat olla ja elää, ilman, että joku huutaa, jos vahingossa tiputtaa ruokaa pöydälle tms. Mieheni tuli kotiin matkaltaan ja oli yhden illan hyvällä tuulella, jo seuraavana aamuna räjähti nuorelle koiralleme ja heitti koiramme raivopäissään lattiaan. Puutuin asiaan ja sanoin ettei koiraa voi tuolla tavalla käsitellä, mutta hänen mielestään se on ihan ok, koska kuinkas sitä muuten koiraa koulutetaan.
Olen todella huolissani miehestäni ja hänen puhumattomuudestaan. En enään tiedä mitä tehdä ja kuinka häntä auttaa. Rakastan häntä aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Olen koittanut puhua hänelle, että menisi juttelemaan ammattiauttajalle ja purkaisi siellä asioita mitä ei voi minun kanssani läpikäydä, mutta siihen vain tuhahtaa ja väittää ettei häntä mikään vaivaa.
Varmasti sekavaa luettavaa, ajatukset vilistää päässäni.
Hei Sarana, kunpa osaisin sanoa mistä apu tilanteeseesi.
Olen elänyt vastaavassa tunne ilmapiirissä itsekin aikoinaan ja se on kuluttavaa.
Käytkö vielä terapiassa, voitko siellä puhua tilanteesta kotona.
Pelottavaa ja puhumattomuus on vahvaa vallan käyttöä.
Voimia ja rohkeutta sekä viisautta sinulle toivon.
Hei,
Kiitos vastauksestasi Siruja.
Käyn edelleen terapiassa ja siellä koitan käsitellä asioita omalta osaltani. Terapeutin ehdotuksesta pyysin mieheni mukaan käynneille, pari kertaa käytiin siellä yhdessä ja saatiinkin hieman avattua keskustelua lapsiemme kasvatukseen liittyen. Hieman lähestyttiin myös miehen viime kuukausien stressin aiheita, mutta siihen sitten jäi, eikä pari keskustelu kertaa mielestäni riitä korjaamaan tilannetta. Terapeutin luona mies pystyi paremmin avautumaan ja saimme hyvää keskustelua aikaiseksi, mutta keskusteluyhteys jäi sinne terapeutin huoneeseen. Kotona mieheni ei enään avautunut yrityksistäni huolimatta.
Hyvä kun sinulla on terapia jossa voit puhua, pidä siitä kiinni. Tuossa tilanteessa
on tärkeää että sinä voit puhua rehellisesti asioista jollekin,,vaikkei se tuntuisi auttavankaan ihmeemmin on se pitkällä tähtäimellä kriisin keskellä arvokas asia.
Vaikeita asioita ja kun toista ihmistä ei voi muuttaa, parisuhteessa aina tulee eteen milloin mitäkin. Omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta kannattaa opetella huolehtimaan.
Pienin askelin, ja takapakkiakin tulee aika-ajoin mutta eteenpäin silti on suunta.
Minä olin vaikeina aikoina terapiassa ja oli tärkeä paikka minulle.
Nyt meidän tilanne näyttää siltä, että harkitsen ihan tosissaan etäisyyden ottamista mieheeni.
Olen yrittänyt puhua kerta toisensa jälkeen, olen tiedustellut onko hän onnellinen perheessämme, vaivaako jokin jne. Hänen mielestään mikään ei ole pielessä. Hänen hermonsa kuitenkin entistä kireämmällä, räjähtelee mistä milloinkin. On kamalaa katsella kuinka hän huutaa ja raivoaa lapsille melkein kaikesta. On myös mukana sellaista mollaamista, hokee lapsille: "oletko sä tyhmä, kun et tajua.", "Ei noin tyhmää voi olla"
Esikoiseeni raivo ja mollaaminen eniten kohdistuu, ei niinkään yhteisiin lapsiimme. Käy se jo lapsien itsetunnon päälle, kun kehuja ei heru pelkkää negatiivista huomiota.
Itse saan olla rauhassa raivolta, minuun ei kohdistu minkään sortin hermostumista. Minä vaikenen nykyään yhä enemmän, kun kuulen ja näen mieheni menettävän hermonsa. Hän loukkaantuu herkästi mikäli huomauttelen hänen käytöksestään ja reagoi lapsellisesti poistumalla paikalta sanoen: " en sitten enään ikinä sano yhtään mitään, kasvata yksinäs lapset"
Olen nyt miettinyt nyt sellaista ratkaisua, että mieheni lähtisi hetkeksi pois täältä meidän luota, asumaan vaikka jonkun kaverinsa luokse. Ihan vaikka pari viikkoa kokeilisi olla erillään. Saisi tehdä asioita mistä pitää ja vähän mietiskellä. Samalla itse saisin miettimisaikaa ja rauhoitettua tämän meidän kodin...
Täytyy vielä sulatella asiaa ja miettiä ennen kuin menen mitään ehdottamaan.
Ei tuossa mitään pitäisi enää sulatella ja odottaa. Mies on kajonnut fyysisesti viattomaan koiraan, ja haukkuu esikoista. Joka ikinen loukkaava sana sivaltaa lasta ja jää varmasti hänen mieleensä.
Miehellä on selkeästi ongelmia, ja hän saattaa olla jopa väkivaltainen. Eihän hän ole enää heitellyt koiraa? Koira on saatava turvaan ja samoin lapset jos meno on tuollaista. Ihan oikeasti, niin kuin heti eikä ylihuomenna. Olet todennäköisesti sellaisessa "ei tässä mitään kai oikeasti ole tapahtunut"- tilassa. Ehkä tunnet liioittelevasi? Usko pois, et liioittele. Asiat ovat tapahtuneet ja lapsesi tulee kärsimään huonosta itsetunnosta sitä varmemmin, mitä kauemmin tuota jatkuu. Koira pitäisi hakea myös pois, jos se on vaarassa. Ihan sairasta.
Hei!
On aika tavallista, että jos toinen puolisoista sairastuu, arjen pystyssä pitänyt puoliso alkaa oireilla sen jälkeen, kun toinen alkaa tervehtyä. Eli hän on ensin sinnitellyt äärirajoilla ja toisen toipuessa tulee ryöpsähdys.
Miehesi oli alunperin vallan mukavalta kuulostava ja kaikki oli hyvin. Varmaan se sama mies on siellä olemassa, mutta nyt hänen henkinen jaksamisensa ei ole kunnossa ja purkautuu näin ikävästi. Hän tarvitsee ulkopuolista apua päästäkseen tolpilleen, jotta perhe-elämänne voisi normalisoitua. Tänä aikana olisi tärkeää saada turvattua etenkin lasten (ja koiran) vointi. Esimerkiksi lapsen mollaaminen voi jättää pysyvät pahat arvet.
Erillään asuminen tuo hengähdystä, mutta tuskin riittää. Miehesi tarvitsisi kipeiden tunteiden läpikäyntiä ja psyykkistä tukea. Miehelle voi olla vaikeaa myöntää, että hänellä ei ole kaikki kunnossa. Ehkäpä asiaa voisi alkaa selvitellä sitä kautta, että hän "purkaa terapeutilla sinun sairastumisen tuottamaa tuskaa" eli ei tavallaan omaa vaan toisen sairastumista. Loppujen lopuksi hän käsittelisi terapiassa omia tunteitaan ja päästäisiin ihan samaan lopputulokseen, vaikka alkulähtökohta olisi ollut lähtöisin toisesta😉
Kaikkea hyvää teille🌻🙂🌻
Kiitos viesteistä.
Itselleni on ehkä suuri kynnys lähteä olemaan erilleen, käsitän itseni läheisriippuvaiseksi. Tätä ei ole missään todettu, mutta se on vuosien saatossa käynyt itselleni selväksi. Lisäksi luulen, että pystyn katsomaan mieheni käyttäytymistä läpisormien, koska olen elämäni aikana katsellut monenmoista miestyyppiä. Vuosia sitten elin narsistin kanssa, joka teki elämästäni helvettiä, rikkoi minut palasiksi ennen kuin ymmärsin lähteä suhteesta. Tähän suhteeseen sisältyi niin paljon pahaa mm. väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistäkin ja väkisin makaamista. Kesti vuosia rakentaa itsensä ehjäksi, jos sitä nyt on koskaan täysin ehjäksi itsensä saanut, ainahan tuollainen säröjä jättää. Ehkä tämän takia haluan kuvitella nykyisen mieheni käytöksen pienenä pahana, vaikka kyllä hyvin tiedän mitä tämä kaikki tekee lapsillemme. Ehkä tyhmää, mutta näen tuolla jossain hermostuneen mieheni sisällä sen ihmisen johon rakastuin.
Olen puhunut miehelleni terapiasta ja toivon, että hän sulattelun jälkeen on valmis siihen. Erillään olosta aion puhua hänelle lisää, aiemmin minun puhuttua tällaisesta ratkaisusta hän otti asian niin, että haluan erota ja etten rakasta häntä enään. Minä lähden siitä, että pohdin näitä asioita rakkaudesta häneen ja meidän perheeseemme. Haluan meille kaikille parempaa. Olen ajatellut, että lähtisimme liikkeelle parista viikosta ja sen jälkeen mietittäisi tilannetta ja tunteita uudelleen.
Koiralle olen lähtenyt järjestämään sijaiskotia, koska tämän hetkinen tilanne ei ole mikään maailman paras sille. Koiraa kohtaan miehen raivokohtaukset vain lisääntyvät ja on aivan sama mitä minä siinä vieressä sanon/huudan. Mies ilmoittaa raivostumisensa tyhmän koiran syyksi. Koira pääsee "pakoon" tilannetta vielä tämän viikon aikana.
Hyvä että hoidat koiran sijaiskotiin. Mies voi olla miten ihana tahansa sisimmässään, mutta koiraa kohtaan saadut raivokohtaukset ovat anteeksiantamattomia. Sitten ihmetellään kun koirat pelkopurevat ketä tahansa..
Voimia ja jaksamista sinne!
Hei Sarana! Tilanteesi on hyvin paljon samanlainen kuin omani, kirjoitin jotain pientä otsikolla "Lapsen fyysinen kurittaminen". Mietin myös kuumeisesti, mitä tehdä... Voimia sinulle!!