Tämän kaltaiselle ongelmalle ei ole hyviä hakusanoja, joten sain selailla täällä aika tovin, ja yhtäkkiä tämä viestiketju. Osin niin kovasti samankaltainen kuin oma tilanteeni. Meillä mies kolmivuorotyöläinen, lojuu vapaa-aikansa uniongelmaisena sängyssä ja loppuajan roikkuu netissä. Hän on ihastuttava isä, ja muistan vielä täydellisen hurmaavan puolison. Mutta elämä hänen kanssaan on unelmatontä, päämäärätöntä, tylsää mustaa ankeaa.

Haluaisin niin kovasti että joku voisi vastata kysymykseen, koska liika on tarpeksi? Näennäisesti ihana elämä on oikeasti van tyhjä yksinäinen kuori, ja löydän itseni tihenevän tasaisin väliajoin pohtimasta, että jos tahtoisin olla yksin, voisin toki olla ihan oikeastikin yksin. MIkä sitoo tyhjään parisuhteeseen? Mikä saa vuodesta toiseen kestämään tätä tappavaa hiljaisuutta, vaikka puoliso tuntuu pohjaan kiskovalta kivireeltä, miksi valitsen aina jäämisen?

Ajattelimpa minäkin kirjoittaa tähän viestiketjuun ajatuksiani.

Tuntui niin tutulta lukea tekstejä siitä kuinka mies ei puhu, eikä näytä tunteitaan. Kuinka turhauttavaa! Olen itse ihminen, joka näyttää tunteet, niin negatiiviset kuin positiivisetkin. Jos joskus harvoin olen pahalla päällä (en huuda, tiuski, riehu ym) ja olen hiljainen ja ehkä takakireän oloinen, on se miehelle täysin punainen vaate. Hän hermostuu itse ja kehoittaa minua miettimään asennettani!

Itse hän kyllä saa olla pahalla päällä ja omissa ajatuksissaan, siihen ei saa puuttua. Olen tullut siihen tulokseen, että hän vaan ei osaa eikä pysty käsittelemään MUN tunteita. Hän menee täysin lukkoon, jos minä olen hermostunut. Itse kaipaisin juuri sillä hetkellä paria kannustavaa sanaa ja vaikka olalle taputusta. Mutta ei, hän reagoi hermostumalla.

Se on ahdistava ajatus etten saisi näyttää tunteitani (negatiivisia). Minun pitäisi olla yhtä hymyä ja iloisuutta kaiken aikaa. Kuka on sellainen aina? Ei kukaan.

Sama pätee siihen, että jos joskus erehdyn kysymään jostain työkaverista (naisesta), hän vastaa erittäin kireästi takaisin. En siis epäile uskottomuutta tms. mutta joskus haluan jotain kysyä. Ja vielä samaa asiaa on se, että hän kertoo hyvin vähän omista iltamenoistaan. Esimerkiksi jos hän lähtee kaverinsa kanssa kaupungille, ei hän etukäteen kerro mitä aikovat tehdä tai seuraavana päivänä missä olivat. Muutenkin hän saattaa viime hetkellä kertoa, että on menossa ulos kavereidensa kanssa. Ja selitys on aine se, että mulle ei voi kertoa mitään, koska hermostun.

En ole hermostunut hänen menoistaan kertaakaan, PAITSI jos ne kerrotaan viime hetkellä. Olen pyytänyt häneltä avoimuutta miljoonat kerrat, mutta hän ei kuulemma voi olla avoin, koska minä reagoin negatiivisesti.
Niin, avoimuuteen reagoisin erittäin positiivisesti.

Mieheni on aina ollut sulkeutunut ja jollain tasolla tunneköyhä.

Mietin aina asioita toisinpäin: jos minulta kysyttäisiin jostain miespuoleisesta työkaverista tms. en hermostuisi. Vastaisin ystävällisesti kuinka asiat on. Samoin jos itse olen menossa ulos, kerron kyllä ihan avoimesti mihin olen kavereideni kanssa ajatellut mennä ja seuraavana päivänä kerron missä olimme ja mitä teimme. Nämä ovat minulle niin itsestäänselviä asioita!

On kyllä sekalaista tekstiä, toivottavasti joku saa jotain tolkkua tästä! 🙂

Pitkästä aikaa luin tätä ketjua. Hyvä ketju, ehdottomasti. Tässä lukiessa heräilee ja nousee ajatuksia:

Jos toisella on huono itsetunto, hän syyllistää helposti kumppaniaan. Hän on helposti myös puolustuskannalla heti, jos toisen puheesta on hiukankaan aistittavissa mitään syytökselle haiskahtavaakaan. Meidänhän ei tarvitse puolustella tekemisiämme tai sanomisiamme, jos olemme selkeästi sitä mieltä ja seisomme vahvoin jaloin niiden takana. Tälläinen syyllistäminen ja syyllistyminen kulkevat hyvinkin käsi kädessä. Jos niitä ei havaitse,niin parisuhde voi olla yhtä väärinkäsitystä ja karseaa henkistä väkivaltaa. Tässä on yksi iso pointti parisuhteen onnellisuuden kannalta.

Kun aletaan puhumaan vain siitä, mille minusta tuntuu ja jätetään toisen syyttäminen, voi suhde muuttua radikaalisti parempaan suuntaan. Käytännössä kokeiltu todella hämmästyttävin tuloksin.

Toki siis puhumme tässä taas yksilön hyvästä olosta itsensä kanssa ja kuinka se heijastuu sitten parisuhteeseen. Heijastuu aina.

Sitten on tämä positiivinen palaute toiselle. Sehän on tosi tärkeää ja sillä pääsee hyviin tuloksiin. Kyse on asenteista. Miksi olen tässä suhteessa? jne. Mutta voidakseen antaa toiselle positiivista palautetta ja voidakseen edes huomata näitä asioita, mistä sitä voi antaa, on kai jollaitavalla oltava itse sinut itsensä kanssa. On arvostettava itseä. Silloin ei ole mitään vaaraa, jos toiselle sanookin sen hyvän sanan tai kehun. Eihän se ole pois itseltä.

Kriisissähän tälläinen kaikki on usein vaikeaa, kun ei jaksa nähdä toisessa paljon muuta, kuin sen negatiivisen. Joskus sitä tosin tiedostaa hyvinkin niitä positiivisia asioita, mutta on vain niin sanomattoman väsynyt kaikkeen, ettei jaksa yhdessä
enää mitään yrittää , eikä sanoa toiselle mitään kivaa.

Sanotaanko, että hankala rasti, suhteilu, kun niin monenlaista osuu yhteen ja pitäisi osua, mutta jos osuu, niin eri aikaan tai joskus ei ollenkaan. On tuppisuita, on maratonpuhujia, mököttäjiä, väärinkäsitystä, rakkaudettomuutta, toivoa, vihaa, katkeruutta, masennusta, alkoholismia, erilaisia asenteita, ymmärtämisiä, empatiaa, läheisriippuvuutta, narsismia....lista taitaa olla loputon...mutta silti, tasapainoisia suhteita on, vai onko parempi sanoa, on suhteita, joissa molemmat tekee sen eteen töitä ja ovat valmiita yrittämään, ehkä vihaavat, tappelevat, mutta omaavat myös huumoria ja rakastavata ja jos rakkaus loppuu, vain yrittävät ja rakkaus taas ehkä joskus palaa...osataan myös nauttia hyvistä hetkistä ja siedetään arkea. Loputon arvoitus kumminkin, hyvä parisuhde, ainakin minulle.

Liian kiltti ei saa kuitenkaan olla ja tunteensa on saatava näyttää.

Itse olen jo tehnyt ratkaisuni ja lähtenyt pois tuosta minua kuluttavasta suhteesta. Hyvä ratkaisu ehdottomasti. Piti vain jaksaa itkeä muutama kuukausi, mutta taas ollaan kuivilla.

Jaksan kyllä haaveilla uudesta, toimivasta, hyvästä suhteesta, mutta ajatus sellaisesta tuntuu kuitenkin kaukaiselta ja vaikealtakin, kun sitä niin hirvittävän hyvin tiedostaa kaikenlaisia asioita, mitä suhteeseen kuuluu ja sen dynamiikkaa mikä toimii, mikä ei. On myös raskasta rakastua ja sitten huomata, että ei, ei toimi ei ja taas erota. Pitää siis olla jalat hyvin tukevasti maassa kun miettii suhteeseen lähtemistä. Mutta iloa, iloa saa elämässä olla! Suhteeseen haluaa ehdottomasti sitä ja aion tehdä sen eteen myös töitä, sekä myös ottaa rennosti.

🙂🌻

Niin miksi ei saisi näyttää negatiivisiakin tunteita.Itse näytän kaikki tunteeni.Vihan tunnetta en tuntenut,kun vasta eron jälkeen.Ei sitä aina jaksa olla iloinen ja yhtä hymyä.En ollut enää ihana ihminen,kun muutuin .Olin tehnyt melkein kaiken perheen eteen ja sit lopetin,kun väsyin ja tajusin,että ei minun tarvitse kaikkea tehdä.Mietin aina,että mitä tarkoittaa,kun sanotaan,että kasvettiin erilleen,nyt tiedän senkin.Ei ole enään mitään puhuttavaa toiselle,ei tehdä mitään yhdessä,ei sanota niitä kauniita sanoja eikä tehdä niitä pieniä kauniita eleitä.Ollaan vaan saman katon alla vuodesta toiseen kunnes tajuaa,että ei suhde muutu miksikään ja on tehtävä jokin päätös.Nyt käyn läpi tätä eroprosessia.🙂🌻 nyt saan olla sellainen,kuin itse haluan eikä minun tarvitse miellyttää ketään😍🙂🌻.🌻🙂🌻