Perheenäiti tahtoo erota hyvästä miehestä

Perheenäiti tahtoo erota hyvästä miehestä

Käyttäjä stone aloittanut aikaan 29.10.2011 klo 12:23 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä stone kirjoittanut 29.10.2011 klo 12:23

Näinkö tämä sitten meni?

Aina olen arvostellut pienten lasten vanhempia, jotka ”heittävät hanskat tiskiin” kun elämässä on vähän vaikeaa.
Minä olen se, joka on aina puhunut siitä, kuinka liiton eteen pitää tehdä töitä.

Töitä olenkin tehnyt. Yrittänyt aina järjestää kaikenmoista mukavaa kahden mieheni kanssa, Kataja ry:n viikonlopuissa ollaan käyty, kuten myös seurakunnan parisuhdeilloissa.

Keskusteluyhteyttä olen yrittänyt kaikin keinoin luoda, koko meidän parisuhteemme ajan. Mutta koskaan vaan emme ole oppineet puhumaan.

Yhteiset intressit ovat vähissä. Meillä on kiva koti, kaksi ihanaa lasta ja elämä muutenkin hyvin. Silloin tällöin tulee hekuman hetkiä ja silloin seksikin on hyvää.

Vaan vuosikaudet nämä hetket ovat olleet marginaalisia. Suurimman osan ajasta vain teemme omiamme, yhdessä ollessa olemme vain.

Hienoa että ihminen jaksaa taistella. Mutta olenko taistellut vuosikaudet parisuhteen eteen, joka lähtökohtaisestikin on ollut onneton??

”Sulla on hyvä mies, älä vaan mokaa tätä!” -sanoo äitini.
Nyt olen sitten mokaamassa.

Ajatukset seikkailevat, tästä piti tulla jollain tavalla järkevä teksti.

Voi hyvänen aika miten selviän erosta, miten LAPSET selviävät erosta? Tulenko olemaan se kamala nainen joka jätti hyvän miehensä kolmenkympin humputuksissa? Miten käytännön asiat järjestyvät, tuleeko erosta rumaa, tuleeko mieheni hyväksymään asian jotta voisimme olla ystäviä ja edelleen kasvattaa lapsemme yhteen hiileen puhaltaen? Miten elämä sujuu eron jälkeen?

Olisi helppoa jäädä. Mutta olen onneton.

Eronneilta kokemuksia!

Käyttäjä Revontuli kirjoittanut 30.10.2011 klo 07:29

Hei Sinulle!

Yritin itse samalla tavalla vuosikausia keksiä yhteistä ohjelmaa, saada sisältöä elämäämme ja keskustella. Hyvät hetket alkoivat olla vuosi vuodelta harvainaisempia. Ulkopuoliset kehuivat puolisoa, kuinka hän on mukava ja hyvässä virassa jätettyään maatilan hommat jossain vaiheessa.
Miten olin muka onnekas, kun minulla oli noin hyvä ja keskustelutaitoinen mies!

Pidin yllä kulisseja vuosia ja ajattelin olla pahoittamatta vanhan äitini mieltä. Myös tyttären kasvattaminen oli aina mielessä. Rikkoisinko häneltä kodin. Jossain vaiheessa keskinäinen kunnioitus katosi ja miehelle ilmestyi muita naisia. Annoin aikani anteeksi ja lopulta aloin kuuntelemaan itseäni. Mitä mieltä on istua kodissa eri huoneissa sanomatta sanaakaan. Keskustelu tyrehtyi kotioven avaamisen jälkeen.

Nyt kesällä muutin sitten omaan kotiin. Näin vihan leimun puolisossa, kun kodinhoitaja pakkasikin kassinsa. Enhän muuta ollut enää pitkiin aikoihin ollutkaan. Hän oletti tutun arjen pyörivän jatkossakin, eihän hänen tarvinnut tulla kuin valmiille. Muutos oli iso asia minulle. 20 vuotta sen siliän tien takana ja uusi elämä edessä. Pala kerrallaan saan kotiani kuntoon. On päiviä, jolloin kipu tuntuu sydänjuuria myöten. Oliko oikea ratkaisu ... oli. Kipu hellittää ja valoa pilkahtelee pala kerrallaan elämääni.

Tytär ei ole kertaakaan tuominnut ratkaisua ja viihtyy molempien luona. Olen sanonut hänelle useaan kertaan, että kukaan ei ole kuollut - kaksi rakastavaa vanhempaa on edelleen hänen elämässä. Hän jopa ihmettelee, miten iloinen olen nykyään ja jaksan jutella ihmisten kanssa.

Puhevälit ovat entisen puolisoni kanssa vain asialinjalla. Tunteista ei puhuta edelleenkään. Häntä on loukattu sydänjuuria myöten, kun lähdin. Viis minun onnesta. Vika on hänen mielestä ollut vain minussa. Minä olen muuttunut, hän ei. Näen hänen silmistään halveksivan katseen. Mutta annoin meille molemmille mahdollisuuden löytää onnellisuus elämäämme. Minä en pystynyt sitä hänelle suomaan, eikä hänkään minulle. Joku toinen voi sen meille suoda - niin myös sinulle.

Mutta mielenrauhan olen saanut ja apua muukalaisilta, täysin vierailta ihmisiltä! Uskomatonta, miten omat aistini ovat valpastuneet vuosien surun ja turtumuksen sijaan. En hae uutta ihmissuhdetta, mutta on ollut kiva huomata että huolehtivia ja rakastavia miehiäkin on olemassa. Joku päivä uskallan heittäytyä uuteen suhteeseen - sen aika ei ole vaan vielä.

Toivon, että sinäkin näet itsesi arvokkaana ja surusilmiesi kirkastuvan. Elämä on liian arvokas hukattavaksi. Mielummin olen se vene koskessa ottaen tyrskyt vastaan, kuin tyydyn huutelemaan rannalta. Ainakin tiedän eläväni! Luota sinäkin omiin tunteisiisi - hyvää syksyä ja voimia!

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 30.10.2011 klo 09:05

Olimme vuosikaudet yhdessä. Nuorina yhteen ja neljänkympin hujakoilla tuli ero.

Päätös oli oikea, vaikkakin todella rankka. Halusin eroa, mies ei niinkään. Itselle ero oli helpotus, mutta sitä myös seurasi masennus. Koskaan en ole silti eroa katunut.

Jälkeenpäin sen kaiken näkee todella selvästi. Siinä kaiken keskellä ollessa ei välttämättä, vaikkakin omia tunteitaan kannattaa kyllä kuunnella. Tosin kai me ihmiset olemme siinäkin erilaisia, nimittäin toiset näkevät ja tietävät selvemmin kyllä.

Meillä oli miehen kanssa paljon yhteistä. Oli samantyyppiset perhetaustat ja tykättiin samanlaisista urheiluharrastuksista, sekä perheen kanssa yhdessäolosta. Molemmilla oli myös omia mielenkiinnon kohteita. Itse koin kuitenkin, että toinen oli jotenkin jumiutunut siihen samaan, jatkuvaan. En saanut tukea juurikaan ja mies luultavasti perimmältään tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi ja hänellä olikin todella huono itsetunto.

Kaikenlaista oli ja päädyimme eroon. En enää voisi hänen kanssaan olla. En haluaisi olla edes ystävä, vaikka emme koskaan olisi parisuhteessa olleetkaan.

Jos parisuhde ei ole vastavuoroista, eivätkä omat tarpeet täyty (eiväthän ne aina, mutta suuri vajaus on eri asia) ja jos puhuminen puuttuu, on minusta aika huonot mahdollisuudet onnelliselle jatkolle, jos asiat eivät muutu.

Onhan niitäkin, jotka ovat alkaneet puhumaan, vaikka eivät ennen osanneet.

Ero on kai monelle rankaa ja toiset ehkä selviävät helpommalla. Ollaan kaikki niin yksilöitä. Vaikeita ja usein tuskallisia päätöksiä, kun on koko perheestä vielä kyse. Ei ole pelkästään omat tuskat. On myös lasten asema. Mutta huono parisuhde ei ole lapsille hyvä koti. Minä olen aina sanonut, että erosin nimenomaan myös lasten vuoksi. En olisi koskaan ollut lasten vuoksi suhteessa, joka tekee lapsille huonoa.

Lapset näyttävät selvinneen hyvin. Toivon, etteivät ole laittaneet itseään "piiloon", säästääkseen vanhempiaan. On meillä tunteet räiskyneet ja huomaan, että lapset tarvitsevat paljon läsnäoloa ja turvallisuus ja ilo on ehkä vieläkin hakusessa. Mutta, hyvää kohti 🙂

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 30.10.2011 klo 09:13

Vielä haluan sanoa, että en sinällään kyllä kehoita eroamaan. Ei ole minun vallassa, mutta kerroin omasta kokemuksesta.

Omalla kohdalla olen sitä mieltä, että silloin minulla ei mene suhteessa hyvin, jos olen alkanut miettimään eroa.

Olen kova ja sinnikäs yrittämään ja aikoinaan tein kyllä kaiken, mitä voi, oman suhteen eteen. Oma ongelma olikin ehkä se liika yrittäminen. Joskus on viisaampaa luovuttaa myös. Nimittäin toista ei voi kuitenkaan muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Lisäksi se on jotenkin itsekäs ajatuskin.

Olen myös toiveikas ja annan helposti anteeksi, sekä pyrin positiivisuuteen monessa. jos sen kaiken keskellä alan ajatella eroa, niin jotain on todella pahasti pielessä. Arvosta avioliittoa ja suhdetta ylipäätään niin, ettei sitä ihan tuosta vain lähdetä eroamaan.

Olen vahvasti tunneihminen ja on ollut vaikeaa, kun ei ole aiemmin osannut uskoa tunteisiinsa. Kun sen on alkanut oppimaan, kaikki on tullut helpommaksi. Sitä kohti ollaan menossa vielä enemmän. Kun elää vahvasti tunteella, on hyvä käyttää sitä ominaisuutta hyödykseen ja se on usein osunutkin oikeaan.

Miten sinulla?

Käyttäjä stone kirjoittanut 30.10.2011 klo 14:37

Kiitos vastauksistanne, ette uskokaan miten tärkeää kaikki tuki on tällä hetkellä!

Minä olen myös tunneihminen. Ja olen aina ollut sen tyyppinen, että kun ongelmia tai pahaa mieltä tulee, kerron sen myös. Vuosikaudet olen joutunut joko nielemään harmitukseni tai sitten kerrottuani olen saanut sitä katua, koska siitä on aina kehkeytynyt suuri riita. Yleensä siksi, kun mieheni on kertakaikkiaan kieltäytynyt puhumasta, lähtenyt ovesta tai muuten ollut äärimmäisen passiivinen. Tästä olen sitten hermostunut ja riita on äitynyt huudoksi. Lähes aina.

Lapsetkin jo osaavat sanoa: "äiti älä huuda". Kamalaa, en todella tahdo että lapset joutuvat tuollaista näkemään. Silti en osaa hillitä tunteitani, kun yritän toiselle jotain sanoa eikä hän kuuntele.

Arvanette miten pahalta tuntuu kun toinen viestii että näitä negatiivisia tunteita ei saisi tuntea. Mustasukkaisuus esimerkiksi, jota enää ei ole ollut mutta nuorempana. Miten suureksi pieni asia muuttuikaan, kun epävarmuuksissani erehdyin kysymään jotain mieheni naispuolisesta ystävästä tai työkaverista. Olin hänen mielestään ihan sairaalloisen mustasukkainen. Sehän minusta sitten tulikin, koska mies kieltäytyi vastaamasta yksinkertaisiin kysymyksiin ja lopulta päädyin huutaen penäämään vastauksia. En todella tahtonut olla sellainen, mutta se minusta vain tuli.
Onneksi vuosien varrella olen oppinut luottamaan mieheeni, ja etenkin itseeni.

Jännä että puhuitte itsetunnosta. Minun mieheni itsetunto on nollassa. Minä taidan olla hänelle ainoa ystävä. Joskus hän soittelee kavereidensa kanssa, mutta yleensä hän on vastaanottavana osapuolena. Hän tukeutuu minuun täysin! Eilen otin puheeksi eron, ja hän oli ratketa liitoksistaan. Puhui muutosta hyvin hyvin kauas, välillä väläytti itsemurhaakin. Kun suojamuuri laski ja hän alkoi itkeä, jotain oikeaa puhetta sieltäkin tuli. Hän ei voi ymmärtää miksi tahdon erota. Hän ei tahdo.

Ainoa syy miksi edes mietin jäämistä, on pelko siitä että mieheni masentuu eikä pysty kasaamaan itselleen uutta elämää. Tahdon että vielä jonain päivänä olemme ystäviä ja pystymme edelleen kasvattamaan lapsemme yhdessä. Kerroin tämänkin miehelleni. eiei, hän ei pysty elää ilman minua ja muuttaa kauas, pääseväthän lapset sinne lomilla kylään.

Onneksi tänään hänkin puhuu jo järkevämpiä ja suunnittelee elämää vähän lähempänä.

Huoh miten raskasta. Olen vaan entistä vakuuttuneempi että tämä oli nyt tässä.

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 31.10.2011 klo 23:33

En tiedä, mitkä asiat ja toiminnat saisivat suhteenne eläväksi, mutta niin kauan, kuin on toivoa, on minusta järkevää yrittää.

Vaikka kerroinkin omasta erosta ja siitä, miten koin päätöksen oikeaksi, haluan nyt kertoa muunlaisestakin ajatuksesta.

Joskushan ihminen näkee siinä kumppanissa vain ja ainoastaan huonoa. Silmät saattavat avautuakin sille hyvälle vasta pitkän ajan jälkeen. Exäni sanoi minulle muutama kuukausi eron jälkeen, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä menettää ja itki päälle.

Ystäväni oli tilanteessa, josta ei nähnyt mitään ulospääsyä. Perhe ja kulissit kunnossa, syvällä sydämessä vain epätoivo ja tyhjyys, sekä pelkkää mustaa omasta parisuhteesta. Minä sanoisin, että tuo tilanne tulee lähes jokaiseen pidempään parisuhteeseen. Se on yksi niistä vaiheista, joista joko päästää ylitse parempaan tai sitten ei.

Ystäväni ei kuitenkaan halunnut erota, eikä halua erota koskaan.(itseasiassa en muista yhtään eronnutta, jotka olisivat eron naureskellen ja suurella halulla tehneet..) Se oli hänelle todella tärkeä asia, ettei riko perhettä. Hän taisi siinä kitua masennuksen rajamailla ja mustuudessa muutenkin päivästä toiseen pari vuotta. Sitten hän kertoi, että päivä alkoi enempi paistamaan. Jollaintavalla he saivat kumppaninsa kanssa asioita pala palalta puhuttua läpi. Niitä oli vuosien takaa useita kuormallisia ja heillä oli todella vaikeaa. Tänään tilanne on kuulemani mukaan lähes hyvä. On kannattanut taistella. Onnellista se, jos voi mennä tuollaisesta eteenpäin yhdessä. Suhde tulee todennäköisesti olemaan vahvempi, kuin koskaan.

Kuitenkin, kaikkeen tuohon tarvitaan molempien yrittämistä. Ilman sitä on vaikea päästä hyvään tulokseen. Sitä joko on suhteessa ja kärsii tai eroaa.

Käyttäjä stone kirjoittanut 03.11.2011 klo 09:13

Voi kun haluaisin edes sanoa että voi kun tästä selvittäisiin. Pakko myöntää että yrittäminen tuntuu tällä hetkellä vähän kaukaa haetulta. Ainoa asia jota haluan yrittää, on luoda syvää ystävyyssuhdetta mieheeni - eri osoitteissa.

Olemme saaneet puhuttua. Mies ei edelleenkään haluaisi erota, mutta ymmärtää että asumusero on nyt se juttu joka täytyy tehdä. Pyysi että kävisimme kirkon parisuhdeterapiassa ja ilman muuta suostuin. Tämän lisäksi käymme perheneuvolassa kunhan saamme ajan.

Johan on tuttavapiirissä ounasteltu että onko minulla toinen. Heti ensimmäisenä tuo tulee mieleen. Enhän mitenkään muuten voisi haluta eroa?

Mieheni takertuu. Haluaa nukkua vieressä "vain tämän yön" ja halailee ja on lähellä, vaikka jotenkin on hyväksynyt että tahdon erota. Ymmärtää myös että asumusero on hyvä asia, siinä sitä tosiaan näkee tuleeko ikävä vai ei.

Olen vain väsynyt selittämään eron syitä. Tuntuu että kaikki syyttävät minua hätiköinnistä. Minä en missään nimessä hätiköi kun on lapsia kuvioissa. En vain enää jaksa sitä, millainen olen mieheni seurassa ollut jo vuosikaudet.

Käyttäjä Revontuli kirjoittanut 03.11.2011 klo 09:50

Terve taas!

Niin, miehesi käsittelee sinun erouutistasi nyt ensin shokn vallassa. Uhkailee, masentuu, raivoaa, anelee..Pian tilanne tasottuu ja hänkin osaa ajatella järjellä, miksi parisuhteenne on ajautunut nykyiseen tilaan.

Jos me emme voi kotona näyttää tunteita, niin missä sitten? Kotona pitäisi ihmisen pystyä olemaan aidoimmillaan rakkaittensa lähellä. Pystyä näyttämään niin vihan kuin rakkauden tunteet. Jollekkinhan meidän tulee purkaa pahaa oloa esim. rankan työpäivän jälkeen. Aina voi pyytää anteeksi, jos väsymyksessään tiuskii toiselle ja kertoa, että syynä on nyt muut asiat kuin puoliso. Pääasia, että puhuu asioista. Toisen mykkäkoulu voi johtua ihan muusta kuin parisuhteesta.

Myös mustasukkaisuudesta puhuminen on parisuhteen hoitoa. Miksi ei voisi sanoa toiselle, että pelkää naistyökaverien 'nappaavan hänet' sinulta ja osoittaa tällä myös kiintymystä puolisoa kohtaan. Sehän kertoo, että toinen on sinulle rakas, etkä halua menettää häntä! Sairaaloinen vahtiminen on taas luku sinänsä.

Jos kuitenkin vuodet vierivät ja mikään ei enää tunnu miltään (niin kuin Chisu laulaa jossain laulussaan) - on syytä pysähtyä. Oliko se Luojan tarkoitus, että elämästä puuttuu värit. Jokainen aamu olisi kaurapuuron harmaa. Onko se niin, että sinä olet kasvanut ja puolisosi jäänyt paikoilleen? Niinhän meillä kävi. Toisen muutos oli lopulta toiselle liikaa. Arjen olisi tullut säilyä ennallaan. Haluaako puoliso ylipäätänsä minkään asian muuttuvan?

Elämässä pitäisi olla kaikkia sävyjä. Tunteiden kirjoa, keskustelua..asioiden kyseenalaistamista ilman toisen loukkaantumista. Sinun tunteilla ja mielipiteilläsi tulisi olla merkitystä. Puolisoiden tulisi 'haastaa' toisensa parisuhteessa. Ei kukaan saa olla pelkkä itsestään selvyys. Toisen tempperamenttihan tulisi ottaa voimavarana ja luottaa siihen, että 'höyryjen' päästäminen on tervettä, eikä elämä siihen pääty.

Toivottavasti jaksat vielä 'haastaa' puolisosi loppuotteluun - aina kannattaa kääntää se viimeinenkin kivi 🙂👍

Käyttäjä stone kirjoittanut 03.11.2011 klo 12:41

Sehän tässä onkin, että minun on vaikea enää uskoa asioiden muuttuvan mihinkään. Olen itse ollut aina kohtuullisen hyvä puhumaan, enkä pidä sisälläni oikein mitään jos jokin asia vaivaa. Äidillenikin kerroin tänään suoraan että minua vähän harmittaa kun hän on niin vähän läsnä lasten elämässä. Asia selvitettiin ja äiti on oikeasti työstään hyvin rasittunut. Sillä selvä. Miehelleni jos jotain samankaltaista (siis jokin ihanmikävaan asia joka mieltä painaa) kertoisin, hän varmasti olisi puolustuskannalla. Sitä vaan ei selvitetä, vaan hän keksii jotain "ethän sä itsekään".

Meidän keskusteludynamiikkamme on ollut kautta historian samanlaista, vaikka lukuisia kertoja olen sanonut että minulle on äärimmäisen raskasta joutua pitämään ikävät asiat sisällä ja jos niitä ei selvitetä. Se vaan ei muutu. Tai jos jostain yritetäänkään puhua, toinen lähtee tulkitsemaan sanojani aivan eri tavalla kuin mitä sanoin. Siis jokaista lausetta pitää lähteä viemään omassa päässä pidemmälle. Ihan kuin en oikeasti kertoisi kaikkia ajatuksiani. Vaikka nimenomaan olen sanonut että minä sanon aina asiat juuri niinkuin ne ovat.

Vaikea selittää, mutta tässä erostakin puhuttaessa puheitani on tulkittu ja vaikka miten yritän sanoa korrektisti ja fiksusti, jotenkin se käännetään syyllistämiseksi ja asian viereen.

Tämä on vain yksi osa-alue, mutta varmasti myös isoimpia osa-alueita jotka ovat olleet omiaan tappamaan tunteitani tuota miestä kohtaan. Ei meillä ole ollut juurikaan seksiäkään useisiin vuosiin. Satunnaisesti oikein villeinä kuukausina seksiä on saattanut olla jopa 4 kertaa sen kuukauden aikana, mutta usein on ollut monenkin kuukauden jaksoa kun ei ole mitään. Yleensä minä en ole ollut halukas. Vaikka muuten olen kyllä kovinkin ollut seksistä kiinnostunut!

Kaipaan vaan nyt aikaa, kun voin palata töistä kotiin, laittaa lapsilleni ruokaa ja touhuta illalla kotona ilman että tarvitsee kenellekään selittää mitä ostin vaatekaupasta, paljonko meni rahaa, mihin aikaan huomenna pääsen ja minne menen.

Käyttäjä Haavoilija kirjoittanut 08.11.2011 klo 09:24

Minä olen yksi "hyvistä miehistä" joka juuri sai kuulla tulevansa jätetyksi yli 20 vuoden yhdessäolon jälkeen. Kaikki keskustelu tällä palstalla on kuin toisintoa minun viime päivistäni.
Toisen arjessa huomioimisen ongelmat on tiedostettu toki jo aikoja sitten mutta aina (mielestäni) olemme niistä onnistuneet puhumaan rehellisesti ja avoimesti vaikkakin se on ollut tuskallista. Lopuksi on päästy lähelle ongelmien syitä ja saatu yhteyttä parannettua. Muutamien kuukausien tai vuoden sisällä lukko kuitenkin pakkasi kiristymään aina uudelleen.
Nyt sain kuulla etten koskaan olisi ollut se mitä vaimoni minusta haluaa ja että hän olisi aina epäillyt päätöstään sitoutua minuun mutta sitoutui siitä huolimatta.
Hän sanoi myös että lopullinen niitti oli se ettei hän oikeasti ole koskaan pystynyt antamaan minulle anteeksi kymmenen vuoden takaista kriisiä jossa hän masentui eikä kokenut että pystyisin häntä auttamaan. Kaikkeni silloinkin tein mutta selvästikään en onnistunut eikä hän silloin jostain syystä pystynyt rakkauttani ottamaan vastaankaan.
Tuon suuren kriisin jälkeen kävimme lukuisat rakastavat keskustelut ja koin todella voimallisesti että kommunikaatiomme parani ja minä rakastuin häneen vahvasti uudestaan. Hän on kuin onkin se unelmieni ja elämäni nainen jonka kanssa haluan vanheta yhdessä! Tunsin kyllä että tunteeni olivat voimakkaampia kuin mitä koin saavani takaisin mutta rakkauteni antoi valtavasti uutta voimaa.
Sitten... BANG! Uusi masennuskausi jonka edessä olen/olin täysin voimaton enkä tiennyt mitä tekisin. Mikään lohdutus, tuki, rakkaus sanat eivät tunnu menevän osoitteeseensa. Yhteiseksi levähdysajaksi tarkoitettamani viikonloppu kahden kesken muuttui elämäni suurimmaksi kärsimykseksi kun sain kuulla ettei hän halua jatkaa. Että hänen masennuksensa johtuu minusta ja parisuhteestamme - siksi mikään mitä minä teen ei voi häntä auttaa. Kuolin siihen paikkaan - iso osa minusta ainakin kuoli tai niin luulin. Miten tämmöistä voi käsitellä?
Tuntuu kaiken tämän jälkeen niin epäreilulta kuulla ettei toinen olisi koskaan todella rakastanut minua, tai että vaimoni elämä on ollut muuten täydellinen paitsi että parisuhteemme on ollut pelkkää kärsimystä. Tuntuu niin epäreilulta että hän voi sanoa minulle ettei ole tuntenut minun rakkauttani. Miten se voi olla edes mahdollista? Miten sen tajuaminen voi kestää näin kauan? Oloni tuntuu niin tyhjältä - tämäkö on se minun unelmani jota ole elänyt? Kulissilla pelleilyä? Kuka minä olen? Hän kokee olevansa uhri. Mikä minä sitten olen?
😭
Minä olen vain palasia...

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (Sos-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 08.11.2011 klo 13:35

Tervehdys! 🙂🌻

Oletteko huomanneet, että Tukinetissä on nykyään eroteemaa käsitteleviä liveryhmiä?

Liveryhmät toteuttaa Kasvatus- ja perheneuvontaliiton Vetskari-projekti. Liveryhmän ohjaajina toimivat Vetskari-projektin asiantuntijat. Osa liveryhmistä on suunnattu aikuisille ja osa murrosikäisille nuorille.

Seuraavat Vetskari-liveryhmät ovat ensi viikolla. Maanantain klo 18-20 liveryhmä on tarkoitettu aikuisille ja siinä on teemana Miten voin tukea murrosikäistä lastani eron jälkeen?

Keskiviikon klo 15-17 liveryhmä on puolestaan nuorille ja sen teemana on Mikä auttaa vanhempien erotessa?

Tervetuloa mukaan ryhmiin, jos teemat kiinnostavat/koskettavat. Voitte kertoa ryhmistä myös lapsillenne, jos teillä on murrosikäisiä lapsia, jotka voisivat hyötyä ryhmästä.

Ryhmään mahtuu mukaan 12 nopeinta.

Tervetuloa!🌻🙂🌻

Käyttäjä Haavoilija kirjoittanut 10.11.2011 klo 09:32

Kertokaa naiset ajoissa miehelle kun rakkaus loppuu. Vain puhumalla selviää voiko sitä vielä löytää. Rakkaudettomasta suhteesta kärsii kaikki. Toiset enemmän toiset vähemmän mutta lopulta kärsivät kuitenkin kaikki koska katkeruuden kasvamista voi estää vain aito rakkaus. Itse olen vasta tilanteessa jossa yli 20 vuotinen suhde on loppumassa kun lopulta vaimo avasi suunsa ja sanoi ettei ole rakastanut minua aviomiehenä enää aikoihin eikä ole edes varma onko koskaan todella rakastanut "minua". Hän on rakastanut sitä mitä meillä on, miten arkemme käytännöt ja lasten kasvatus toimivat loistavasti - mutta hän ei ole rakastanut MINUA. Omassa rakkaudessani olen ollut niin sokea että en ole edes huomannut vaikka viimeisen kymmenen vuoden ajan hän on teoillaan jo kertonut minulle monin tavoin ettei rakkautta ole minua kohtaan. Masennusta ja toivottomuutta ja väsymystä hänellä kyllä on ollut minulle antaa ja se on ruokkinut minun rakkauttani ja haluani yrittää helpottaa hänen oloaan antamalla kaikkeni - mutta koska hän on nähnyt parisuhteemme masennuksen syynä on kaikki yritykseni olleet taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ei rakkautta voi ottaa vastaan masennuksen lähteenä olevalta henkilöltä vaikka haluaisi. Vasta se ääneen sanottu minä en rakasta sinua enkä halua elää sinun kanssasi enää herätti minut unesta. Nyt elämäni syvimmässä kriisissä olen monet yöt vaikeroinut ja itkenyt miksi en riitä miksi en voinut asialle mitään. Mutta huomasin pian etten olisi voinut tehdä mitään toisin - päinvastoin - olisin ansainnut tulla "vapautetuksi" rakkauteni kahleesta paljon aiemmin. Minähän olen vain rakastanut ja osin tietämättäni ahdistunut rakastaessani häntä kun huomasin ettei hän osaa ottaa rakkauttani vastaan - hän ei "parane" vaikka vuodattaisin kaiken rakkauteni sydänverta myöden. Yritin todella kaikkeni, myös muuttua joksikin toisenlaiseksi mitä luulin hänen haluavan. Mutta unohdin samalla itseni.
Rakastuneena kestää valtavasti huonoa kohtelua ja huomionpuutetta - minä olin kuin talonmies - hänen elämänsä tärkeysjärjestyksessä. Lapset ensin sitten vanhemmat sitten lähimmät kaverit sitten työkaverit ja harrastuskaverit sitten ehkä minä joka tein kaikkeni että hän olisi onnellinen koska onnellisena hän ehkä rakastaisi minua ja osoittaisi sen. Olin muuttunut uskolliseksi koiraksi joka tekee kaikkensa saadakseen minkä tahansa, edes pienen rakkauden palan pienen palan hyväksyntää. Ja minä olin onnellinen ja rakastin häntä edelleen koska "hoitamisesta" tuli minun rakkauttani. Vieläkin rakastan häntä suuresti mutta ymmärrän myös että minäkin olen ansainnut rakkautta. Minunkin tarpeitani tulee jonkun kuunnella. Minäkin olen ansainnut jonkun ihmisen joka rakastaa minua ja jolle minä olen tärkein ystävä.
Kun rakkaus loppuu tai sitä ei ole - puhukaa hyvät ihmiset heti. Joskus se tulee takaisin mutta aina se johtaa muutokseen joka on mahdollisuus vaikka siitä puhuminen olisi kuinka tuskallista. Huono olo ei saa olla normaalia - sitä ei kukaan kestä. Mutta kertarysäyksen huonoa oloa kestää - sitä seuraa mahdollisuus, aidon onnellisuuden ja rakkauden mahdollisuus.

Käyttäjä Revontuli kirjoittanut 10.11.2011 klo 12:34

Hei Sinulle!

Kuvasit tosin hyvin elämääsi - kirjoitat viisaasti.

Yritin puhua miljoonat kerrat miehelleni. 20 vuoden avoliiton jälkeen voin nyt todeta, että viimeinen kymmenen vuotta tein samaa kuin sinä - en talonmiehenä, mutta kodinhoitajana. Luulin, että pitämällä kodin siistinä, hoitamalla lapsen ja huomioimalla puolisoa aina kun hän oli paikalla, saisin hänet rakastamaan minua. Kun vastarakkautta ei kuulunut, ahdistuin. Seisoin monet kerrat talomme ulkopuolella ja mietin kun ei tarvitsisi mennä enää sisälle..Sisäinen tuska ja paha olo oli aina läsnä.

Olin viimeisenä arvojärjestyksessä, niin kuin sinäkin. Ensiksi tuli työkaverit, sitten sukulaiset, omat harrastukset ja lopulta, jos aikaa jäi - minä. Istuin lukemattomat illat ja viikonloput odottamassa toivoen, että hän viettäisi iltaa minun kanssa. Lopulta hän vietti aikaa sitten vielä muiden naistenkin kanssa. Luulin, että rakkauteni riittäisi loputtomiin. Ei se riittänyt. Olisin ansainnut saman kuin sinäkin - vapautuksen rakkauteni kahleista jo vuosia sitten. Kysyin itsekkin välillä, miksi rakkauteni ei riittänyt? Jonkun toisen kohdalla se olisi ollut ylitse vuotavaa. Ei entiselle avopuolisolleni tule riittämään mikään - hän on vain sen tyyppinen ihminen. Olin hänelle se uskollinen koira, niin kuin sinäkin. Odotin sitä pientä elettä, että minutkin huomattaisiin.

Hän ilmoittikin juuri ennen muuttoani, että minä olen muuttunut - hän ei ole. Totta totisesti olen muuttunut. Muutos ja kasvaminen kuuluu elämään. Nyt arvostan itseäni ja haluan elämääni vastavuoroista rakkautta. Pian on puoli vuotta, kun muutin pois. Tuskaa on vieläkin ajoittain vaikea käsitellä, mutta niin kuin kirjoitit - tässä kaikessa on nähtävä mahdollisuus! Meitä varten on varattu jotain parempaa - luotetaan siihen. Jossakin täytyy olla se ihminen, jolle minä olen se numero yksi. Jonka kanssa arjen jakaminenkin on juhlaa.

Jaksamista sinulle - helppoa ei ole päättää pitkää suhdetta, mutta sinä selviät. Kaikkea hyvää sinulle toivotellen,
Kohtalotoveri

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 10.11.2011 klo 14:42

Tuttua puhetta, kaikki nämä. Todella ihminen saa haluta ja voi odottaa, että häntä rakastettaisiin ja että hän olisi parisuhteessa toiselle se ykkönen.

Surullista todeta, ettei itse omassa suhteessa sitä myöskään toiselle ole. Voi, kun saisi voimia muuttaa tilannetta.

Tunteiden näyttämisestä ja asioiden puhumisesta on oma kokemus myös se, että riippuu aika paljon siitäkin, mikä se toisen vastaanotto on niille näyttämisille ja puhumisille, jaksaako sitä ja haluaako/pystyykö enää kommunikoimaan asioista niinkuin olisi hyvä.

Joskus se kaikki vain menee niin hiivatin solmuun ja on vaikeaa tehdä ratkaisujakaan.

Käyttäjä Revontuli kirjoittanut 13.11.2011 klo 16:23

Hei Eveny!

Itse olin vuosia miettinyt päätöstäni, mutta mikä sen lopulta sain aikaiseksi. Miksi mitta tuli juuri nyt täyteen?! Olen pohtinut sitä monena yksinäisenä iltana.

Keväällä kuoli esimieheni, 50 vuotias perheenäiti aivoverenvuotoon ja pian sen jälkeen toinen työkaverini rintasyöpään. Mietin heidän perheitään ja elämää usein. Sitä onnea ja iloa ja välittämistä..miten usein näin heidän perheitään yhdessä ulkoilemassa tai kuulin heidän matkakokemuksistaan. Miten kauniisti he puhuivat toisistaan ja lapsistaan! Miten kadehdin tuota välittämisen määrää! Miten kauniisti minulle puhuttiin, kun olin yksin maailmalla. Mutta miten kamalaa oli tulla kotiin..

Elämä voi olla niin epäoikeudenmukaista. Odotanko pelastajaa tekemään päästöstä puolestani? Ei ole ketään muuta ottamaan vastuuta onnellisuudestani, kuin minä itse. Siksi riuhtaisin itseni irti ja päätin jaksaa - puolisoni ei tehnyt minua onnelliseksi. Hän puhui minusta halveksivasti toisille ja tumppasi henkisesti minut nurkkaan. Miten surulliselta näytänkään valokuvissa tuolta ajalta! Elämä ei odota, se on nyt. En voi murehtia tulevaa, on vain tämä päivä. Olen ylpeä päätöksestäni vaikka itkua riittää vielä pitkäksi aikaa..

Käyttäjä stone1 kirjoittanut 07.01.2012 klo 09:58

Hei taas pitkästä aikaa!

Hukkasin jo käyttäjätunnuksenikin, joten avasin uuden. Aloittaja tässä siis.

Asia on edennyt sen verran, että päätimme yrittää vielä viimeisen kerran. Mieheni heittäytyi ensin hankalaksi, teennäisen kylmäksi, uhkaili muutolla ja vältteli minua viimeiseen asti. Lopulta kuitenkin laski suojamuurinsa ja kertoi että kaikkein eniten hän toivoisi ettemme eroaisi. Tästä lähti keskustelu eteenpäin, ja lopulta halasimme ja päätimme jatkaa.

Olemme nyt kaksi kertaa käyneet seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa juttelemassa terapeutin kanssa. Käynnit ovat olleet antoisia, ja antaneet toivoa paremmasta huomisesta.

Kuitenkin kotirintamalla keskustelut tyrehtyvät. Jotenkin tuntuu, että keskusteluyhteys on tyrehtynyt kokonaan. Minä ehkä tivaan keskustelua liian paljon, mies taas vetäytyy ja on vaiti. Kun jostain yritän keskustella, vastaukseksi saan "joo", "niin", tai mahdollisesti jotain myötäilyä. Hyvin harvoin miehen omia mielipiteitä, saati sitten tunteita.

Alan olla epätoivoinen. Tahdon uskoa että liittomme voisi onnistua. En vaan millään keksi, miten toisen saisi puhumaan??
Pahinta on, että kommunikaation puute kylmettää minut, joka on taas omiaan aiheuttamaan miehen murjotusta. Oravanpyörä siis. Mutta miten ihmeessä voisin haluta läheisyyttä tai seksiä, jos meillä ei ole mitään muutakaan yhteyttä?

Vaadinko liikaa? Pitäisikö minun hyväksyä, että suomalainen mies on tuppisuiden kuningas? Pitäisikö minun jollain ilveellä muuttaa itseäni sellaiseksi jonka ei tarvitse keskustella?!

Missä vaiheessa voin myöntää että tämä ei etene?!!?