Pelkotiloja, hyväksikäyttöyritys, henkinen väkivalta
Moi!😟
Tahtoisin kertoa omasta elämästäni, olkootpa se sitten kuinka vähäpätöinen tahansa. Mä pelkään miehiä. Pelkään vaikkei olisi mitään aihettakaan. Töissä olen oppinut jotenkin suhtautumaan heihin, mutta pidän välimatkaa. Parisuhde tuntuu todella vaikealta. Olen kuin jähmettynyt kauhusta suurimman osan aikaa. Ja koen ajoittain järkyttävää ahdistusta, hallitsemattomia pelkotiloja, tärinää, oksentamisen halua, itsevihaa ja syyllisyyttä. Kuinka ihmeessä tässä jaksaa? Yritän luottaa poikaystävääni, ettei hän tee minulle pahaa (eikä hän ole tehnytkään), silti minulla on esim. nukkumisvaikeuksia hänen kanssaan ja itsekseenkin näen painajaisia ja aamuisin kärsin pahoinvoinnista aina puoleen päivään saakka, jolloin olen jotenkin päässyt valverytmiin ja todellisuuteen kiinni. Tuntuu että pitäisi jaksaa olla niin vahvana ja tiukkana itseni kanssa, että esimerkiksi saan syötyä huonosta olosta huolimatta ja etten joudu johonki kestopelkotilaan.
Olen käynyt terapiassa kolme vuotta(2000-2003), se ei juurikaan auttanut, tuntui vaan pintaraapaisulta koko juttu. Että kerroin miten asiat on ja oli ja miltä tuntui, mutta silti se ei auttanut. Olen vihannut ja pelännyt isääni koko elämäni ajan. Vanhempani erosivat kun olin 17- vuotias ja siitä alkoi vielä pahempi alamäki minulle. Jotenkin tuli päivänvaloon kaikki, kun ei enää ollut se akuuttiperhetilanne mitä ajatella. Meillä kotona oli isän harjoittamaan henkistä väkivaltaa, äidin alistamista ja alkoholin liikakäyttöä. Ei vaan ollut mitään turvaa, vain pelkoa. Eikä myöskään rakkautta, sellaisena kuin olisin sitä tarvinnut, ei syliä. Isän syli pelotti ja ahdisti (isä joskus hipelöi epäsopivasti), äidin oli viileä.
Ala-asteella vaihdoin koulua pikku kouluun, jossa rehtori otti minut silmätikukseen, näki varmaan ettei mulla ole asiat kunnossa kotona. Hän kehui ja hiveli olematonta itsetuntoani muutamat vuodet, ja se teki minusta iloisemman ja tyytyväisemmän. Kuitenkin se oli yleisessä tiedossa meidän lasten keskuudessa, että opettaja oli liiankin kiinnostunut meistä tytöistä. En kuitenkaan uskonut, että hän tekisi pahaa minulle, koska olin lempilapsi. No, kuitenkin siinä kävi niin että yksi tunti kun olin kuudennella, jäin luokkaan hänen kanssaan kahden, tiesin että jotain pahaa tulee tapahtumaan ja pyysin yhtä kaveria jäämään kanssani mutta hän meni pois. Eli jäin kahdestaan open kans, yritin olla näyttämättä pelkoani, hän veti minut lattialle istumaan syliinsä, ja olin ihan shokissa. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta tajusin pyytää päästä pois. Minun piti korottaa ääntäni ennenkuin hän uskoi. Sitten juoksin välitunnille ja kerroin tuolle petturikaverille, joka ei voinut jäädä kanssani luokkaan, että mitä oli tapahtunut. Tuon tapauksen jälkeen kaikki muuttui, olin shokissa koko loppuvuoden ja pelkäsin. En muista siitä paljon mitään. Olin opettajalle kuin ilmaa, eli kun en antanut mitä se halusi, olin arvoton. Julmaa. Sen jälkeen en ole osannut suhtautua miehiin senkään vertaa mitä sitä ennen. Ne pelottaa. Enkä tiiä mitä tekisin. Apua ei täältä kaupungista saa, koska olen jo terapiassa käynyt. Haluaisin johonkin traumaterapiaan, muttei minulla ole varaa. Pitäiskö muuttaa sen vuoksi muualle, että saisin apua? Vai pitääkö jaksaa yksin? Jos jostakusta tuntui tutulta tämä kirjoitus niin mieluusti alkaisin kirjeenvaihtoon tai lukisin kokemuksia.
Osa kuulosti tutulta, mutta kaikesta mainitsemastasi minulla ei ole kokemusta. Minua ei ole koskaan käytetty tai yritetty käyttää seksuaalisesti hyväksi, mutta nuo traumat isästä ovat tuttuja. Myös minun isäni on alkoholisti, joka on alistanut ja painanut äitiäni niin kauan kuin voin muistaa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni on menty hänen ehdoillaan, hänen masennuksensa ja alkoholisminsa mukaan. Kun hänellä on ollut hyvä jakso, muu perhe on voinut hengähtää, mutta kun hänellä on mennyt huonosti, kaikki ovat joutuneet olemaan varpaillaan. En ole koskaan ollut läheisissä väleissä hänen kanssaan, enkä voinut antaa anteeksi. Nykyään tulemme toimeen sen verran, mitä käyn kotonani, mutta erityisemmin meillä ei ole asiaa toisillemme. Nuorempana minulla oli hirveästi ongelmia ja valtavia riitoja hänen kanssaan, kun asuin vielä kotona enkä yksinkertaisesti voinut hyväksyä hänen toimintaansa. Kaiken muun aiheuttamansa lisäksi hän sanoin minulle silloin niin inhottavia asioita, etten koskaan voi unohtaa niitä.
Minulla on aina ollut suuria vaikeuksia luottaa miehiin, enkä vieläkään osaa suhtautua heihin neutraalisti. Hyvän päivän tuttuihin ehkä, mutta oma parisuhde on välillä todella heikoilla. Mieheni ei onneksi ole kuten isäni, mutten kestä nähdä hänessä mitään samoja piirteitä. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat epävakaita ja turvattomia, enkä lukion jälkeen meinannut millään saada elämästä kiinni. Opintojen myötä olen kuitenkin alkanut löytää omaa paikkaani ja uskaltanut myös sitoutua mieheeni. Helppoa se ei tosin ole vieläkään. Vaikka nykyään menee pääasiassa hyvin ja olen alkanut luottaa itseeni, on lapsuus jättänyt minuun syvästi jälkensä. Tunnen välillä selittämättömiä ahdistuksen tunteita ja näen kaiken merkityksettömänä. Mieheni ei kykene ymmärtämään minua.
Voimia sinulle, kyllä se elämä aina voittaa! 🙂👍
Hei Mallow ja kiitos vastauksestasi.
Kuulostaa todella tutulta tuo mitä kerroit. Mulla on isän kanssa välit poikki kokonaan, vuonna 2002 ollaan viimeksi tavattu ja se oli minulle henkisesti todella kova paikka ja silloinkin isä purki vaan minulle omaa pahaa oloaan, vaikka minä itse olin kipeä ja syömishäiriön (huom ei johdu siitä että haluaisin olla laihempi vaan en aina pahassa olossa pysty syömään) vuoksi alipainoisessa kunnossa. Isä yritti vissiin olla niin säälittävä, että en syyttäisi häntä mistään asiasta. No, joka tapauksessa minulle oli liian vaikeaa edes kuvitella että olisin hänen kanssaan enää tekemisissä, joten sen jälkeen ei olla nähty. Pikku veljeni ei ole isää nähnyt vuoden -97 jälkeen, milloin porukat erosivat, ja koko aihe on hänelle punainen vaate, ettei menneisyydestä voi edes puhua. Tuntuu aika pahalta kun on elänyt kuin 2 eri elämää, ennen ja jälkeen eron, ja tuntuu kuin se lapsuus olisi tapahtunut jollekin toiselle ja jossain edellisessä elämässä...
Mun isä sanoin kans mulle asioita, joita on mahdoton antaa anteeksi, mutta pahimpia oli eri teot mitä isä teki. Esim. valitti jos söin hänen mielestään liikaa, hän osti aina itselle kaikkea hyvää syötävää ja sanoi ettei hänellä käy kaupassa mielessäkään ostaa kenellekkään muulle (no nyt se voi rauhassa ostaa vaan itelleen ku on yksin) ja häntä piti suunnilleen palvella sohvalle, että sais edes yhden karkin, jonka hän itse valitsi (siis kaikkein huonoimman varmaankin). Voi taivas. No, näitä juttuja on todella paljon, mistä on jäänyt pahaa mieltä. Inhottaa kun mulle on kans jäänyt selvittämättömiä ahdistuksia, enkä erota omia tunteitani, kun tunnen enimmäkseen vaan ruumiissa jotain kipuja tai lämpöä tms mut en osaa pukea niitä sanoiksi. Vaikeaa on myös nauttia elämästä tai ylipäänsä mistään, ja tunnen siitä syyllisyyttä varsinkin seurustelusuhteessa. Pelkään hirveästi kaikkea kummallista ja näen painajaisia. No, ehkä tämä ajan kanssa helpottaa... Mun poikaystävä on aika ymmärtäväinen, mutta hän on myös itse masentunut, joten mun pitää miettiä aina että millä tavalla sanon asiat, etten loukkaisi häntä. No aika kai se näyttää että miten mulle käy... Tsemppiä sullekin ja hienoa että olet uskaltautunut sitoutumaan mieheen! 🙂🌻