Hei,

olen eronnut pari vuotta sitten, ja tyttäremme oli tuolloin 4,5 -vuotias. Alusta asti sovimme että tyttö asuu vuoroviikoin kummankin luona, ja eromme oli muutenkin sopuisa erityisesti sen takia koska kumpikin halusi/haluaa että tilanne vaikuttaa mahdollisimman vähän lapseen. Kuulostaa että teilläkin on sen suhteen hyvä tilanne ja ilmapiiri, se on loistava asia! 🙂

Pohdiskelin samanlaisia asioita eroni yhteydessä..miten tilanne vaikuttaa lapseen, osaanko hoitaa tilanteen, kuinka kaikki lähtee rullaamaan jne. Kyllähän se vaikuttaa lapseen, ja meidän tilanteessamme koin että lapselle asioista suoraan kertominen oli todella tärkeää. Tyttö kyseli monta kertaa mm. että miksi teidän piti erota? Selitin hänelle että ei osattu isin kanssa enää olla yhdessä mutta että kumpikin rakastaa häntä paljon, ja tulemme aina olemaan hyviä ystäviä. Muutenkin asioista puhuminen ja kertominen auttoi lasta todella paljon.

Nyt pari vuotta eron jälkeen voin sanoa että asiat rullaavat mukavasti. Tilanne vaatii vanhemmilta paljon, mutta uskon pystyt hoitamaan teidänkin tilanteen parhaalla mahdollisella tavalla. Toivon sinulle voimia ja jaksamista, ja uskon että tilanne helpottuu. Et ole yksin🙂🌻

Mitenköhän täällä menee?

Juuri tuollaisia kauhukuivia ja ajatuksia oma eron pelkoni aiheuttaa.

Onneksi joku on myös onnistunut ja kokee lopulta elämänlaadun parantuneen omalta ja toivottavasti myös lasten kohdalta.

Daisybella, miten sujuu teillä nyt???

Tiedätkö, että kaupungeissa on eroryhmiä, joihin voit mennä. Saat vertaistukea. Myös lapsille on omat ryhmänsä, tunteita käsitellään leikin kautta.

Moi.

Minulla on samanlaisia ajatuksia erosta ja lapsesta. Äiti muutti helmikuun lopussa pois kotoa ja siitä lähtien 4 v. tyttäremme on ollut vuoroviikoin kummallakin. Tyttäremme on muutaman kerran sanonut, ettei isä ja äiti olisi saanut erota. Jokin aika sitten tyttö sanoi, että hän haluaisi viettää viikon isän ja äidin kanssa. Tällaiset toiveet särkevät sydäntä, kun tiedän, että äiti halusi eron toisen miehen takia. Ja tietty on niitä omiakin tunteita jäljellä vielä toista kohtaan. En vain halua herättää lapsessa turhia toiveta takaisipaluusta yhteen.

Vinkkinä voisin heittää muille saman asian kanssa tuskaileville, että MML järjestää lapsille eroryhmiä Tillitoukka nimellä. Oma tyttäremme osallistui kevään aikana juuri tällaiseen ryhmää, joka oli tarkoitettu 4-6 vuotiaille. Mielestäni ryhmästä on ollut hyötyä ja ainakin tyttö osaa nyt puhua tunteistaan ja ilmaista niitä.

Toivotan jaksamista lasten kanssa.

Hei,

Omassa tilanteessani lapset eivät heti reagoineet eroon, mutta taannehtivasti kumpikin omalla vuorollaan. Ikävöivät, itkivät, kyselivät... Ajattelin, etten kyllä äitinä selviä tästä hengissä. Itsekin olin sydän sykkyrällä ikävästä!

Mutta nyt: lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen. Ikävöintiä on sen verran, että odotetaan isän luokse pääsemistä ja lasketaan päiviä. Meillä on seinällä kalenteri, joka helpottaa isomman lapsen hahmottamista ajan kulusta. Pienemmällä on valokuva päiväkotirepussa +reissulaukussaan toisesta vanhemmasta ja lemmikeistä jos tulee ikävä. Lupa on ollut myös soittaa puhelimella jos ikävä tulee. Nyt lapsilla tuntuu menevän paremmin. Helpottavaa on myös fakta, että he kasvavat koko ajan, eli asioista voi jo jutella.

Toinen lapsista kävi lasten eroryhmän, jossa leikin avulla käsittelivät eron herättämiä tunteita.

Ei tässä nyt vielä varmaan kaikki ole "hyvin ja normaalia" mutta kyllä he (lapseni siis) tällä hetkellä tuntuvat jo voivan paremmin! Tsemppiä, toivon kaikkea hyvää teille ja meille!

Daisybella;

ja jos kovin ahdistaa, niin onko lähelläsi kriisikeskusta?
itse kävi pohjalla, ja menin kriisikeskukseen. auttoi. sain avun. kannattaa.

Daisybella kirjoitti 26.1.2014 23:17

Usko itseeni loppuu aina näin iltaisin. Erosimme vasta pari viikoa sitten avomieheni kanssa ja nopealla aikataululla löysin uuden kodin itselleni ja pojallemme. Kaikki on päällisin puolin hienosti ja erokin tapahtui siististi, koska olemme edelleen hyvissä väleissä. Ex esimerkiksi kävi katsomassa asuntoja kanssani, laittoi lamput ja pesukoneen paikoilleen ym.

Keskenäni ehkä tästä selviäisin, vaikka järjetön ahdistus ja ikävä valtaakin mielen iltaisin, niin paljon, että pahaa tekee fyysisesti ja henkisesti. Eniten kuitenkin pelkään poikamme vuoksi, hän on neljä, enkä oikein tiedä, miten hän asiaan suhtautuu. Lapsen on tarkoitus asua meidän kanssamme vuorotellen, koska minkäänlainen viikonloppuvanhemmuus ei meillä ole kenellekään hyvä ratkaisu. Lapsi on hämmästyttävän helposti sopeutunut tähän alkuun, kun olemme aloittaneet pehmesti muutamalla yöllä molempien luona.

Nyt kuitenkin oma paha olo on sitä luokkaa, että pelkään myös pojan puolesta. Kykenenkö hoitamaan hänet ja itseni kunnialla. Lapsi on kuitenkin lähes ainoa asia, mitä minulla on. Kavereita löytyy, mutta ei sellaisia, jotka jaksaisivat ja ehtisivät olemaan todella tukena. Omat vanhemmat asuvat kaukana, joten tukiverkko on hyvin hatara.

Olen aiemminkin kärsinyt masennuksesta ja potenut huono äiti-syndroomaa. Mutta nyt lievänä läheisriippuvaisena en tiedä, miten selviän, exääkin rakastan edelleen, eroon ei liittynyt pettämistä tai väkivaltaa. Emme vain olleet huomanneet hoitaa suhdetta ja jatkuvat tappelut vaikuttivat jo kaikkiin kolmeen. Tällä ajatuksella pyrin miettimään, että nyt aikaan saatu "siisti" ero oli parempi, kuin myöhemmin tapahtuva riitaisa ero.

Olo on kuitenkin epätoivoinen. Ahdistaa, kun lapsi on isällään (luotan kyllä hänen isyyteensä ja taitoonsa pitää pojastaan huolta 100 prosenttisesti) ja ahdistaa kun hän on täällä ja pelkään, etten pärjää ja poika tulee kärsimään asian vuoksi liikaa.