Kaksi viikkoa sitten muistin sen, näin sen. Minua hyväksikäytettiin. Olin vielä pieni lapsi, vauvainen. Minulla oli lyhyet ja pulleahkot jalat. Näin mitä mies teki minulle. Sen muistaminen oli hyytävää, veretseisauttavan ahdistavaa. Muistikuvan näkeminen ja todeksi hyväksyminen on ollut minulle äärimmäisen raskasta ja raastavaa. Kun näin kuvan, sydämeni hakkasi, korvissani vinkui, luulin seonneeni lopullisesti. Tämän jälkeen koin nilkoissani tuntemuksen, että joku pitää minua kiinni. Nilkkojani kuumotti ja tunsin kädet niiden ympärillä. Pelkäsin kärsiväni aistiharhoista, sairastuneeni pahemmin. Mutta ei, en ole sen sairaampi kuin ennenkään, olen vain muistanut jotain, minkä olin halunnut unohtaa. Mieleni unohti, ihoni ei.

Olen ollut nyt jo useamman kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Terapia on auttanut minua kovasti ja olen siellä saanut puhua aivan kaikesta. Minua käytettiin hyväksi myös ollessani 15-vuotias nuori tyttönen. Puhuin tästä terpiassa ja lisäksi muista ahdistavista asioistani. Mutta masennus alkoi muuttua yhä ahdistuneisempaan suuntaan, aloin kärsiä paniikkikohtauksista. Jotain sellaista oli nousemassa tajuntaa, jota halusin painaa sieltä pois. Aviomieheni oli kuitenkin koko ajan ihanana tukena kaikessa… koin että luotan ja turvaan mieheeni ja terapeuttiini. Silloin minä muistin sen, näin sen. Ja nyt joudun käsitellä sen, ei ole vaihtoehtoja. Niin, ei ollut silloin vaihtoehtoja ja ei ole nytkään. Tämä on jotakin, mitä en itse elämääni pyytänyt, enkä tilannut, mutta hinnan joudun maksamaan.

Epäilen että henkilö, joka minua käytti hyväksi ollessani noin yhden vuoden ikäinen, oli seurakunnan pastori. En viitsi tässä sen tarkemmin kertoa, mistä eri seikoista johtuen epäilen näin. Joka tapauksessa, tässä menee nyt uusiksi kaikki. Olin vielä niin pieni. En enää ihmettele, miksi olen läpi elämäni kärsinyt mitä moninaisimmista ongelmista ihmissuhteissa, parisuhteessa, perhe-elämässä ja jumalasuhteessani. Kaikki on ollut tämän traumaattisen tapahtuman värittämää. Nyt pitää kaikki purkaa, koko tähän astinen elämä – ja rakentaa uudeleen. Vain sen yhden sairaan miehen tähden. Tuntuu epäreilulta.

Ensin epäilin itseäni, muistikuvaani. En uskonut todeksi. Sitten älyllistin miehen tekemän teon. Ajattelin, että koska hän on niin sairas, ei hän sille mitään mahtanut. Sairashan hänen täytyy olla, että semmoista teki. Mutta mitä pahaa hänelle on omassa lapsuudessa tapahtunut, jotta hänestä tuli niin sairas – sitä mietin ja säälin häntä. Halusin ymmärtää, armahtaa, antaa anteeksi. Nyt on vihan vuoro. Vihaan ja inhoan sitä miestä. Hän on inhottava niljake. Kamala susi… eikä edes vain lampaiden vaatteissa, vaan hänen täytyi sitten ihan paimeneksikin päästä, vaikka oli itse pipi päästä.

Olen prosessissa, aion eheytyä. Luotan paranemiseen. Luotan terapian ja masennuslääkkeiden antamaan apuu. Luotan aviomieheni järkkymättömään rakkauteen. Luotan itseeni. Luotan Jumalan apuun. En ymmärrä, miksi Hän salli semmoista tapahtua minulle. Ehkä tulen vielä olemaan siitä Hänelle vihainen, mutta juuri nyt ei ainakaan vielä ole sen vuoro – on vain luottamus. Luottamus, joka tuntui aina ennen puuttuneen, nyt tunne sen, luotan Häneen. Olen tosi kiitollinen siitä, että minulla on tukenani niin ihana aviomies ja todella taitava terapeutti sekä paikkakunnan paras lääkäri. Tämän sydäntäverilleraastavan tuskan keskellä koen, että minua hemmotellaan ylhäältä, kuitenkin.