Olen monta vuotta yrittänyt saada mun miestä lähtemään pariterapiaan apua hakemaan, ei vaan suostu vaikka riidat ja erimielisyydet vaan lisääntyy, välillä nahistellaan mieltei päivittäin ja se alkaa olla todella rankkaa kummallekin. Aiheita ja kriisejä löytyy tällä hetkellä vaikka mitä. Mun mielestä koti pitäis olla paikka missä saa levätä päivän rankkuuksista.
Ollaan oltu yhdessä jo yli 30 vuotta, sillon kun lapset oli alaikäisiä, käytiin niitten takia perheneuvolassa, mutta ainakin mies koki että syyksi lasten ongelmiin osoitettiin aina me vanhemmat ja eritoten hänet.
Vuosia vuosia sitten oli meillä oikein kunnollinen aviokriisi, mistä mies tänä päivänäkin epäilee minua uskottomuudesta (en koskaan kuiteskaan ole pettänyt häntä, mutta olin voimakkaasti ihastunut omaan pomooni) Sen johdosta käytiin pariterapiassa minkä jälkeen mies on kieltäytynyt enää lähtemästä sellaseen, koska hänen mielestään minä ja terapeutti (nainen) yhdessä asetuimme häntä vastaan. Olen yrittänyt sitäkin että hän saa itse valita terapeutin, saa olla mieskin, mutta ei auta! Hänen mielestä meidän pitää keskenään yrittää selvittää ongelmamme, mutta kun se ei vaan onnistu!
En tiedä mitä tehdä, toistahan ei voi pakottaa. Pitäisköhän erota mutta toisaalta kumpikaan ei haluais koska hyvinä aikoina meillä on tosi mukavaa yhdessä ja perusarvot on samat. Ollaan lisäksi oltu jo niin pitkään yhdessä, ettei senkään takia haluis lähtee eri suuntiin.
Sekään ei auta, että yksin käyn puhumassa meidän ongelmista, kyllähän se vähän itseä helpottaa, mutta sitten tulee vaan yksipuolinen käsitys sille kuuntelevalle osapuolelle.
Onko kellään mitään vastaavanlaisia kokemuksia?
Joo, on , kokemuksia. Ja aika normikamaa sinunkin tarina. Se vaan on niin, että pitkässä ja jo lyhyemmässäkin suhteessa tulee niitä kriisejä. Nehän kertoo tietysti muuttumisen tarpeesta ja ovat sinällään sitten paikallaan.
Itse olen eronnut. Sinällään en suosittele kenellekään, niin kaameaa se oli, mutta itselle ainut mahdollinen tie lopulta. Tippaakaan en ole ratkaisun jälkeen katunut. Joku sanoi joskus, että kyllä sen sitten tietää , haluaako olla toisen kanssa vai ei ja mikä on oikea ratkaisu. Kyllä sen minäkin tulin tietämään.
Yritin aikoinaan myöskin paljon parisuhteen eteen. Voisi varmaan sanoa, että ihan liikaa. Toista ei voi muuttaa ja jos on pitkältä ajalta paljon lastia, se on aikamoinen työ alkaa sitä purkamaan. Toivoo tietysti kenen vaan puolesta, että siinä onnistutaan, mutta yksin se on mahdotonta. Molempien pitää sitä haluta ja yrittää. Ei riitä, että toinen vain haluaa ja tekee töitä. Lisäksi pariskunnalla voi olla molemmilla omat keinot ja näkemys, miten asioita pitäisi muuttaa ja millä keinoilla. ja toiset tietysti eivät halua muuttaa mitään.
Itse myös puhuin, puhuin ja puhuin. Luulen, että mies oli jo täysin kyllästynyt siihen puhumiseen. Niitä juttujani taisi tulla korvista ja muualtakin ulos. Taisin myös pilata monta kävelyretkeä niillä puheillani. Minä niin kovasti yritin muuttaa suhdettamme parempaan, eihän siinä mitään, mutta se ei vain tuottanut tulosta. Ja tietysti minä aina puhuin, kun asiat eivät muuttuneet. Minulle se puhuminen oli aina ollut sellainen konsti asioiden hoitamiseen. (en kyllä muista, onko ollut edes ollenkaan tuloksellista)Meni vuosia, ennenkuin ymmärsin, että joskus on sitten myös tekemisen aika. Puhumiseen ei kannata kaikkea energiaansa tuhlata ja toisten hermoja sillä kuluttaa.
Itse ehdotin myös miehelle terapiaan menemistä. Kävimme pari kertaa jossakin, kun se loppui siihen. Itse kävin kyllä pari vuotta terapiassa ja se auttoi minua kaikinpuolin paljon. Minulla oli erinomainen terapeutti.
Meillä ei erilleen muuttaminenkaan muuttanut miehen asennetta asioihin. Mutta hänellä oli tietysti oikeus ajatella, niinkuin halusi. Se suhde loppui siihen. Olin vuosikaudet joustanut aivan liikaa ja ollut liian kiltti. Sitten , kun aloin laittamaan kampoihin, se ei sopinut ja sillä siisti. Keljua minulta ja keljua häneltä.
Olen vähän sillä kannalla, että kannattaa ryhtyä sanoista tekoihin ja tietysti miettiä omaa rooliaan tarkasti, katsoa peiliin. Vaikuttaa sille, että miehesi on herkkä syyllistymään ja ahdistunut nyt tilanteesta. Se on vähän huono homma, kun toiselle sanotaan, että sä tarviit nyt apua, kun elät noin väärin. Tietysti pitää itse reagoida tilanteeseen, jos elämä tuntuu menevän kurjasti ja ehdottaakin toiselle, että pitäisikö meidän nyt tehdä tämän parisuhteen hyvinvoinnin eteen jotain konkreettista. Mutta jos se menee ajojahdiksi, että toisen PITÄÄ mennä terapiaan, niin en tiedä, onko siitä apua.
Itse mietin joskus, olisiko pitänyt laittaa ehto miehelle, että jos et lähde puhumaan, niin sitten tulee ero. Ehkä, mutta toisaalta, jos hän pelkäsi puhumista, kuin ruttoa ja pelkäsi ehkä menettävänsä oman mielenterveytensä tms. niin eihän ihmistä voi sellaiseenkaan ajaa. Mutta nämä on niitä ratkaisuja. mies kävi kriisipaikassa puhumassa muistaakseni pari kertaa, kun asuttiin erillään.(silloin meni minun kehoituksesta, kun näytti olevan niin ahdistunut)
Ne käynnit loppuivat siihen kun hänelle oli sanottu, että tälläisissä tapauksissa ei toinen enää yleensä halua palata takaisin. Tottahan se tietysti oli. Hän varmaankin siihen luovutti viimeistään. Minun näkökulmasta hän ei edes juuri yrittänyt. Käytös oli sen mukaista pitkään. No, nyt hänellä on uusi nainen ja ihan mukava nainen. Toivon, että heillä menee kivasti, ihan hänen itsen vuoksi ja meidän lapsien vuoksi.
Minä tuosta sinun tekstistä ajattelen, että ettet te taida niitä asioita niin helpolla siinä vaan puimalla saada ratkaistuksi. Pitääkö tehdä jotain konkreettista? En edes tarkoita erilleen muuttoa, vaan..mitä muuta se voisi ehkä olla? En tiedä. Toivottavasti saatte asioita selviksi!
Minä vielä mietin, että mitkä on ne asiat, jotka ajaa meidät ihmiset siihen huonoon kierteeseen parisuhteessa?
Kun usein käy niin, että aletaan vaan kiinnittämään siihen kaikkeen negatiiviseen huomiota, mitä kumppanista löytyy. Ja kyllähän sitä löytyy, kun oikein kaivaa.
Valtataistelu taitaa olla melko yleistä ja mikä siinä sitten taustalla?---oma huono itseluottamus? Muistan ,että meillä oli exäni kanssa tuota paljon. Nyt uudessa suhteessa mieheni kanssa se ei ole edes mahdollista 🙂 hän on niin tehokas tuollaisen tappaja, että olen itsekin luopunut siitä kokonaan tarpeettomana 🙂
Tietysti ihan jo lasten syntyminen on sellainen muutos, että se kysyy jaksamista ja asioiden oikeaan järestykseen laittamista. Siinä helposti roolit myös jäävät päälle; "olen nyt vain äiti". Arjessa tulee monta jaksettavaa asiaa, kun ollaan perheenä. Pitäisi sitten jostain hankkia sitä iloakin.
Vuosikausia saatetaan kulkea samoja uria ja kärsiä kukin tykönään, jopa puhumatta.
Lapsuuden kodin mallit voivat olla vallalla; toinen mököttää, toinen huutaa ja raivoaa, toinen heittelee tavaroita, toinen on kylmän asiallinen, eikä näytä tunteitaan koskaan, toinen itkee pienimmästäkin hetkautuksesta ja joku katoaa aina vaikeuksien tullen ja joku pakenee vastuuta muihin naisiin tai miehiin tai kavereihin. Sitten pelätään hirmusti myös oman kunnian menettämistä ja ei uskalleta toisen antaa itseään rakastaa, kun ollaan tultu niin usein hyljätyiksi ja kasvatettu se kuori.
Ollaan nyt siinä sitten toistemme kanssa!! 🤕
Mutta avainasemassa taitavat olla kuitenkin ne ratkaisumallit, että miten tästä eteenpäin. Voimia!