Parisuhteesta ystävyydeksi?
Kirjoitan tarinani tietenkin itseni takia; voi helpottaa, kun selitän tilanteen ulkopuolisille, ehkä saan itsekin uuden näkökulman asioihin. Tietenkin olisi myös hienoa, jos siihen päälle jollain olisi minulle jotain sanottavaa, tai jos joku saa jotain helpotusta tämän luettuaan, niin kuin itse olen saanut muiden tarinoista. (Varsinkin tämä kolahti minuun: http://elaparemmin.fi/blogi/kuinka-kasitella-eroa/ Hienoa luettavaa.)
Minä ja M seurustelimme kuusi vuotta. Asuimme vuorotellen yhdessä ja eri kaupungeissa. Suhteemme ei koskaan ole ollut kovinkaan symbioottinen, yhteisiä kavereita meillä ei ole, ja molemmilla oli myös omat menot ja tekemiset yhdessäolon lisäksi. Vaikeuksiakin oli, mutta niistä on aina selvitty puhumalla. Olen itse ollut (ainakin omissa silmissäni) se osapuoli, joka on ollut enemmän kiinni suhteessamme. Toisaalta M on luonteeltaan sellainen, ettei ehkä osoita sitä kiinni olemistaan samalla tavalla, eikä osaa kertoa asioistaan tai tunteistaan. Tai näin ainakin luulen, mistä sitä tietää.
Viimeiset 2 vuotta olemme asuneet eri paikkakunnilla, minä muutin opiskelujen perässä muualle. En uskonut suhteemme kaatuvan siihen, olimmehan ennenkin olleet kaukosuhteessa. Ja suhteellisen hyvin meillä menikin, näimme viikonloppuisin, juttelimme viikolla netissä. Oli tosin aikoja, jolloin emme ehtineet nähdä muutamaan viikkoon, emmekä juuri jutelletkaan sinä aikana. M rakastaa työtään, ja välillä uppoutuu siihen niin, ettei muuta maailmaa tunnu olevan.
Tämän vuoden alussa hän muutti kaverinsa luokse, joka tarvitsi uuden kämppiksen. He ovat töissä samalla alalla, viihtyivät hyvin yhdessä ja kotona puuhailivat projekteja yhdessä. Hän alkoi viihtyä kotonaan niin hyvin, ettei enää ikävöinyt minua ja vietti mieluummin aikaansa siellä. Kun hän viikonloppuisin tuli käymään, ei hän tullutkaan enää perjantai-iltana, vaan ehkä yöllä tai seuraavana päivänä, sillä halusi perjantaina käydä saunassa kaverinsa kanssa. Jossain vaiheessa hän alkoi vaikuttaa poissaolevalta, siltä että jokin vaivaa ja ettei häntä oikeastaan huvita olla luonani.
Tässä vaiheessa kaikki varmaan arvaakin, että hän oli tietysti tutustunut ja ihastunut tyttöön kotikaupungissaan. Toukokuun alussa hän kertoi minulle tästä, oli kuulemma jo muutaman viikon ollut tämän kanssa jotain suhteentapaista. Outo poissaolevuus oli johtunut syyllisyydentunteesta, mutta hän ei silti ollut osannut kertoa siitä minulle aiemmin, eihän me oltu nähtykään kuin muutaman kerran sinä aikana.
Tavallaan osasin jo odottaa sitä. M:llä on aiemminkin ollut taipumusta ns. kokeilla rajoja tässä suhteessa. Edellistalvena hän oli ystävystynyt ja viettänyt paljon aikaa toisen tytön kanssa kertomatta minulle siitä mitään. Mitään ystävyyttä kummempaa siinä ei kuulemma kuitenkaan ollut tapahtunut. Aiemmin on myös ollut jotain pientä, mutta aina olen antanut sen anteeksi, kun hän on vakuuttanut, ettei se ole mikään uhka minua kohtaan. (Ja olen siis edelleen sitä mieltä, että kaikki on ollut anteeksiannettavaa, tietysti saa ystävystyä kenen kanssa tahansa, ja ne rajatkin on aina vähän sumuisia. Kertomatta jättäminen on aina ollut se, joka eniten satuttaa.)
Tuon ensimmäisen keskustelun aikana hän sanoi, että haluaisi kaiken, siis sekä minut, että tuon toisen tytön. (Kutsutaanpa häntä K:ksi) Hän näkee tulevaisuutensa minun kanssani, mutta tällä hetkellä on vain parempi olla K:n kanssa, ja hänestä tuntuu, että voi auttaa K:ta, ja K voi auttaa häntä. Eikä hän haluaisi jättää minua yksin. Laitoin hänet silti valitsemaan; jos on pakko, kumman haluat. Ja hän valitsi K:n. Tietenkin. Mutta että mitä tahansa tapahtuisikin, hän ei halua menettää minua kokonaan. Rakastaa edelleen, eikä kestä sitä ajatusta, että ei enää ikinä näkisi minua. Mutta siitä huolimatta valitsisi K:n. K kai tekee hänet onnelliseksi nyt.
Heitin hänet ulos ja jäin itkemään.
Seuraavat pari viikkoa hänellä oli hirveä kiire töiden ja kaiken muunkin kanssa, eikä kommunikoinnista tullut juuri mitään. Mietin itsekseni asioita, vihaisuus laantui hieman, ja kirjoitin hänelle romaanin pituisia selvityksiä tuntemuksistani. Hän sanoi olevansa iloinen, että kerroin hänelle niistä, ja että kaikki ei loppunutkaan tähän, ja kyllä me vielä saadaan tämä selvitettyä. Vastakommentteja en kuitenkaan saanut.
Kun näimme muutaman viikon päästä, puhuimme taas asioita selviksi. Molemmat olivat sitä mieltä, että kokeillaan jos löytyisi jokin tapa, jolla saamme tämän toimimaan. Itse en halunnut sanoa, ettei hän voisi jatkaa suhdettaan K:hon, sillä tiesin, ettei hän voisi sitä lopettaa, ja oikeastaan olen sitä mieltä, että ihminen voi rakastaa useampaakin, ja polyamorinen suhde voi toimia joidenkin ihmisten kohdalla, jos kaikki voivat olla avoimia tilanteesta. En tosin tiennyt, olimmeko sellaisia ihmisiä, se selviäisi kokeilemalla.
Seuraavan kerran kun näimme, hän tuli käymään luonani. Kävi ilmi, ettei M ollut vielä aivan selventänyt tilannettamme K:lle. (Ei se tosin ollut meille itsellekään selvä.) Nukuimme vierekkäin, harrastimme seksiä ja aamulla (varmaan osin minun kyselyjeni ansiosta) hän sanoi, että tunti syyllisyyttä siitä, että K ei tiennyt, ja että meidän pitäisi jättää ns. fyysinen puoli suhteestamme pois. Hän ei kai myöskään uskonut, että se edes olisi ok K:lle, siksi ei kai ollut kertonutkaan.
Silloin siis erosimme. Vieläkin mielestäni hän kohteli minua epäreiluksi (vaikka uskonkin, ettei hän tehnyt sitä tahallaan) ja olen siitä vihainen ja katkera. Hän kuitenkin vietti vielä seuraavankin yön luonani, nukuimme samassa sängyssä ja lohdutti, kun itkin tilannetta (hänen itsensä olkapäätä vasten, niin absurdia). Kävimme myös kävelemässä ulkona ja katselimme TV:tä illalla, yritimme olla normaalisti. Ja riitelimme välillä.
Sittemmin ollaan juteltu pari kertaa puhelimessa tai netissä. Ikävä oli kova ja huojennus suuri, kun hän sanoi, että haluaa kyllä aina olla ystäviä, ja ymmärtää, että olen vihainen nyt. Helpotus; en menettäisikään häntä kokonaan. Muistutin häntä, että hän lupasi kertoa minulle, kun on kertonut K:lle totuuden tilanteesta. Meni taas vaikeaksi ja sanoi, ettei kaikkea niiden keskustelusta kertoisi, mutta joo, saat kuulla kyllä.
Sen jälkeen nyt viikkoon en ole kuullut hänestä mitään. Tiedän, että hänellä on ollut vielä töitä ja harrastuksiin liittyviä juttuja taas paljon.
En jaksa itse ottaa yhteyttä, koska tiedän, että heti jään vain odottamaan sitä, että hän vastaisi, vaikka samalla tiedän, ettei se tarkoita yhtään mitään, vaikkei vastaisikaan. Vaikka nytkin koko ajan kuitenkin salaa toivon, että hänestä kuuluisi jotain, ja että hän haluaisi jutella kanssani tai nähdä joskus.
Silti koko ajan tiedän, etten halua enää seurustella hänen kanssaan. Haluan pystyä olemaan hänen ystävänsä ilman mustasukkaisuutta ja pahaa fiilistä, ja joskus löytää paremman parisuhteen jonkun muun kanssa, mutta ei silläkään ole mikään kiire. En myöskään jaksa yrittää saada häntä toimimaan ns. mielestäni oikein. Tehköön, mitä haluaa. Olen tajunnut, ettei mun tekemisilläni ole siihen paljoa vaikutusta.
Tiedän, että aika auttaa, mutta samalla olen niin kärsimätön, ja haluaisin olla jo siinä pisteessä ja että kaikki olisi hyvin nyt heti.
Sekin varmasti auttaa, että arkeni ei ole tämän johdosta juuri muuttunut, sillä emme ole asuneet yhdessä pariin vuoteen. Minulla on opiskelut ja omat jutut, ja ihana harrastus, joka vie ajatukset pois mistään muusta pariksi tunniksi monta kertaa viikossa. Nyt tosin alkoi opiskelusta loma, ja huolestuttaa, millä tekemisellä saan päivät täytettyä.
Joku varmaan voi jo miettiäkin, että mitä ihmettä tuo tuossa valittaa, hyvinhän sillä menee. Mutta tämä on oikeasti enemmänkin sitä, että tuntuu, että kaiken pitäisi olla oikeastaan ihan hyvin, ja että haluan päästä tästä yli, mutta suru, ikävä ja ahdistus iskee silti päivittäin. Ja vihaisuus, vaikka järjellä ajateltuna tiedän, etten edes ole M:lle vihainen, vaan tälle tilanteelle. Ja rakkaus, mutta siitä ei tarvitsekaan päästä eroon.
Vaikka kuinka ajattelen, että kaikki on hyvin, ja tiedän, että näin on hyvä, alkaa heti tuntua pahalta, kun juttelen M:n kanssa. Tänään juteltiin muuten vaan, ensimmäisen kerran reiluun viikkoon. Hän kertoi menevänsä elokuviin (yksin), ja aloin vain miettiä, että tullaanko me enää koskaan käymään yhdessä leffassa. Tai että voiko mikään ystävyysjuttu toimia? Osaanko ns. tyytyä niin vähään?
Meillä ei ole yhteisiä ympyröitä, ja asutaan eri kaupungeissa, ei oikeastaan ole mitään tilannetta, jossa voitaisiin luonnollisesti nähdä. Itse menen käymään vanhassa kotikaupungissa ehkä kerran tänä kesänä, muita kavereita moikkaamaan. Silloin varmaan näemme, mutta muuten jos haluamme nähdä, täytyy varta vasten matkustaa toista katsomaan. Enkä tiedä, tuleeko niin käymään. Ja en halua sitä, vaikka kontakti tuntuukin pahalta. Tahdon tilanteen normalisoituvan, ja luulen, että mitä enemmän näkisimme tai juttelisimme, se tapahtuisi nopeammin. Mutta en kuitenkaan halua painostaa häntä näkemään tai olemaan kontaktissa. Ja sitten taas pelkään, että jos en itse ota yhteyttä, ei hänkään sitä tee. Mutta toisaalta, jos hän ei halua olla yhteydessä, ei mun siinä kannata roikkua.
Ehkä pahin tilanne voisi olla juuri se, että meillä on satunnaista kontaktia kerran kuussa. Joka kerran sattuisi, mutten osaisi lähteäkään tilanteesta. Täytyy vain toivoa, ettei se mene siihen.
Nyt minun täytyisi siis vain päättää, yritänkö itse ylläpitää ystävyyttä ottamalla yhteyttä tai ehdottamalla tapaamisia (jolloin altistan itseni taas torjunnalle), vai vetäydynkö takavasemmalle, ja toivon, että hän tekee aloitteen. Onpa tämä taas vaikeaa.
Oikeastaan on ollut yllättävän helppoa olla kuulematta hänestä vähään aikaan. Olen keskittynyt omiin juttuihini ja ollut kavereiden kanssa. Siksikin alan miettiä, pitäisikö vain unohtaa koko ystävyysjuttu. Vaikka oikeastaan pitäisin sitä vähän luovuttamisena, siksi yritän vielä. Ei näin nopeasti saa luovuttaa.
Lauantaina kävin ulkona kaveriporukassa ja päädyin nukkumaan porukassa olleen minulle entuudestaan tuntemattoman herran viereen. Se oli vähän sellainen "F*ck it, mähän voin tehdä näin, jos haluan" -päätös, josta jäi oikeastaan ihan hyvä fiilis. Ei ole siis minkäänlaisia aikeita tavata tyyppiä uudestaan, eikä siinä nukkumista ja pussailua enempää tapahtunut, mutta otan sen vain positiivisena, että se tuntui mukavalta eikä siitä jäänyt mitään syyllisyyden tunteita tai pahaa mieltä. Sain läheisyyttä ja se siitä. Ehkä se oli joku askel eteenpäin, en ole varma.
Ja salaa tekisi mieli kertoa M:lle siitä, kokeilla mikä sen reaktio on, näyttää että en mä niin kiinni sussa ole. Mutta ei tuo tule missään normaalissa keskustelussa esille, enkä oikeastaan tiedä, mitä siitä saisin, jos sen erikseen kertoisin. Joten taitaa jäädä ihan omaksi muistoksi 🙂
Olemme viime aikoina jutelleet enemmän netissä. Ihan tavallisista asioista, vähäsen silloin tällöin. Ei mitään syvällistä tai ns. tärkeää. Olen huomannut, ettei minun kannata ottaa vaikeita asioita esille, ainakaan netin kautta, sillä siitä ei tule yhtään mitään.
Nyt näimme vihdoin viime viikonloppuna. Pääsimme puhumaan asioista, joita on vaikea ilmaista internetin välityksellä. Ei se tietenkään nytkään helppoa ollut, ja sain tapani mukaan kiskoa joitakin asioita ulos, vaikka olin päättänyt, että en jaksa enää vaivautua, kertokoon sitten jos kertoo. No, en jaksanut odottaa että kertoo ja autoin vähäsen 🙂
Lopulta molemmat istuimme vastapäätä toisiamme pöydän ääressä ja itkimme. Tilanteen vaikeutta, sitä miten ei haluaisi sen loppuvan ja molemmat omia ahdistuksen kohteitamme. Olen ehkä kolme kertaa aiemmin nähnyt hänen itkevän, enkä koskaan noin paljon. Se oli aika vaikuttavaa ja sympaattista, ja toi pintaan rakkauden tunteet ja jonkun halun suojella häntä. Haluan hänen olevan onnellinen.
Hänen näkemisensä kyllä toi samalla pintaan kaikki ahdistavat ajatukset, jotka olin jo onnistunut laittamaan taakseni joksikin aikaa. Päällimmäisenä se, että toimimme niin hyvin yhdessä, eikä suhteessa ollut oikeastaan muuta vikaa kuin ajanpuute, joten miksi meidän siis täytyy erota. Ja samassa myös tunne siitä, kuinka epäreilua se kaikki on. Enhän minä voi sille mitään, että asun eri kaupungissa, eikä hänelläkään ole aikaa ollut sen enempää, miksi minun siis täytyy kärsiä? Eihän se toinen voi rakastaa M:ää yhtä paljon kuin minä, eihän se voi ymmärtää häntä samalla tavalla, miksi minun siis täytyy jäädä pois? Vaikka samalla tiedän, ettei se toimi niin.
Loppuviikolla on ollut taas parempi olo. Pari kertaa on tullut surullinen olo, tai itku jostain, mutta nyt alkaa taas olla se olo, että hyvin tässä tulee käymään. Olen tosin miettinyt, että haluanko nähdä häntä uudestaan, jos se nostaa taas ahdistuksen pintaan. Täytyy katsoa, miltä tuntuu, kun seuraava kerta tulee vastaan.
Eipä tunnu ainakaan nyt tuo parisuhteesta ystävyyteen siirtyminen toimivan. Melkein menisin väittämään, että minun osaltani toimisi, mutta kun M osaa olla niin... käsittämätön välillä.
Muutama viikko sitten tavatessamme meillä oli vielä ainakin yksi suuri asia selvittämättä, ja se on asia, jonka M:n täytyy ensin selvittää K:n kanssa. Liittyen siis siihen, mitä tämä on mieltä siitä, että meidän suhteemme on edelleen läheinen. Tällä hetkellä K siis ilmeisesti tietää sen, että ollaan vielä yhteydessä ja niin edespäin, mutta ei esimerkiksi sitä, että M on käynyt luonani, viettänyt yön, ja olemme nukkuneet samassa sängyssä ym. Me molemmat tiedämme, että kyse ei ole mistään suuremmasta (vaikken voi rehellisesti väittää, ettenkö sitäkin välillä toivoisi, mutten kyllä ikinä tekisi mitään aloitetta siihen suuntaan), mutta minulle tulee sellainen olo, kuin salailisimme jotain, jos K ei tiedä asiasta. M lupasi hoitaa asian ja jutella K:n kanssa. Sanoin vielä puolivitsillä, että annan viikon aikaa, ja sitten kysyn asiaa suoraan K:lta. En aio kuitenkaan tehdä niin, hoitakoot omat sotkunsa. Olen hoitanut niitä jo liikaa suhteemme aikana.
Eilen, yli kahden viikon jälkeen, juttelimme jotain facebookissa ja kysyin, onko hän jutellut K:n kanssa. Keskustelu loppui siihen, enkä ole ainakaan vielä saanut mitään vastausta. Siis mitään. Ei kieltävää, ei mitään kommenttia, ettei nyt halua puhua siitä, ei siis MITÄÄN.
Mulle riitti. Hän tietää kyllä, että se keskustelu on käytävä, jos haluaa vielä pitää välit muhun, en mä jaksa tällaista. Viimeksi se tuntui olevan niin tärkeää, etten katoa hänen elämästään täysin, mutta ehkä mieli muuttui. Ja oli tilanne mikä tahansa, ei ihmisiä kohdella niin, että keskustelu lopetetaan sillä sekunnilla kun se muuttuu epämiellyttäväksi.
Olen niin vihainen ja pettynyt ja samalla kuitenkin vähän toivon, että sillä olisi joku selitys. Pelkään kyllä vähän, että edelleen hyväksyn hänen selityksensä hieman liian helposti, olen kai tehnyt sitä aina. Olen aina halunnut antaa anteeksi, ehkä enemmänkin kuin olisi pitänyt.
En ymmärrä, mitä hän haluaa tai yrittää, mutten kyllä jaksa enää yrittää ottaa selvillekään. Jos hän ei halua avoimesti puhua tyttöystävälleen, tehköön niin, mutta en halua olla siinä osallisena.
Tajusin tässä muuten juuri, että lähestulkoon kaikki vaikeat keskustelut suhteemme aikana käytiin minun aloitteestani. Ainoa hänen aloittamansa, joka tulee mieleen, oli se, kun hän lopulta kertoi minulle K:sta. Jotenkin tuntuu, että hänellä on aina ollut se ajattelutapa, että on helpompaa olla kertomatta asioista, joten miksi vaivautua, jos hänen itsensä mielestä se ei vaikuttanut meidän suhteeseemme tai ollut uhka sille. Ja suhde K:n kanssa lopulta oli, joten siitä oli pakko kertoa.
Aarh, mikä kusipää. Tuskin tosin tahallaan, mutta lopputulos on kuitenkin sama. Onneksi pääsin eroon. Yritän muistaa pitää sitä hyvänä asiana, että mun tulee irrottautua. (Nyt kun vielä saisin käsiteltyä mielestäni pettymyksen ja suuttumuksen ja surun siitä, että hän onkin kusipää, eikä ehkä kuitenkaan niin hyvä, kun olin kuvitellut.)
Nyt mulla on sitten sellainen ongelma, että kysynkö siltä, että mitä vittua, vai yritänkö vain unohtaa ja odottaa, ottaako se jotain yhteyttä.
Suhteessamme olin lähestulkoon aina se, joka teki aloitteen asioiden selvittämiseen, enkä enää jaksa sitä. En halua selvitellä ongelmia sen puolesta enää, suhteessa sen tein, koska tiesin sen hyödyttävän meitä molempia. Nyt jotenkin ajattelen, että jos sitä ei kiinnosta ottaa yhteyttä, niin ei sitten. Haistakoon paskan, en mä sellaisen kanssa
tekemisissä haluiskaan olla.
Toisaalta taas mietin, että kun tää nyt häiritsee mua niin paljon, että ehkä mun vaan kannattaisi tehdä se aloite. Pääsisin tästä ihmeellisestä tietämättömyydestä, en nyt yhtään ymmärrä, mitä tässä tapahtuu. Mutta tiedän myös sen, että oloni vain pahenee, jos hän ei vastaa aloitteeseeni mitenkään. Sekin kyllä ehkä selvittäisi tilannetta edes johonkin suuntaan.
Mun on vaikea uskoa, että se taas tekisi tätä mitään ilkeyttään, tai edes siksi
ettei haluaisi enää olla mitenkään yhteydessä. Tätä ennen kun puhuttiin edellisen kerran, oli puhetta mm. siitä, että sit kun seuraavan kerran nähdään ja niin edespäin. En tajua, miten se olisi päätynyt siitä täyskäännökseen.
Sitten taas, onko sillä niin väliä, miksi se käyttäytyy noin. En mä jaksa sitä enää. En halua olla tyyppi, jota voi kohdella ihan miten vaan. Haluan päästä siitä irti sillä tavalla, etten jatkuvasti ajattelisi sitä.
(Mutta silloin, kun välillämme ei ole ollut mitään suurempaa ongelmaa, ei hän olekaan ollut mielessäni kaiken aikaa, ei edes päivittäin. Silloin oloni on ollut parempi, ja siksi mun ehkä pitäisi tehdä se aloite ja selvittää missä tässä nyt mennään.)
Äääh, mitä tässä nyt kannattaisi tehdä?
Menin sitten ja kysyin. Vastaukseksi sain anteeksipyynnön ja selityksen: "Pelkään paniikkikohtausta." Kysyin, onko mitään, miten voisin auttaa, mutta en ole kuullut hänestä sen jälkeen.
Olen huolissani, ja haluaisin kysyä, onko hän ihan ok. En kuitenkaan uskalla, pelkään hän haluaa olla minulta rauhassa, ja pahentaisin vain asiaa. Tai että se tuntuisi hänestä painostavalta ja hän vain vetäytyisi kauemmas. Päätin, että annan hänen olla rauhassa, ja että hän kertoo kyllä jos haluaa, mutta se on vaikeaa. Kuinka pitkään minun tulee odottaa? En nimittäin usko, että pystyisin olemaan odottamatta. Haluaisin kertoa olevani huolissani.
Vihaan sitä, että minun täytyy miettiä tällaisia. Vihaan sitä, ettei minulla enää ole sellaista osaa hänen elämässään, tai "oikeutta" tietää asioita, vaikka välitän ja huolestun. Vihaan sitä, etten voi tehdä mitään, enkä voi saada häneen yhteyttä.
Olisiko vain helpompi yrittää päästää irti? Itkettää.
nokka kirjoitti 26.7.2014 12:50
Menin sitten ja kysyin. Vastaukseksi sain anteeksipyynnön ja selityksen: "Pelkään paniikkikohtausta." Kysyin, onko mitään, miten voisin auttaa, mutta en ole kuullut hänestä sen jälkeen.
Olen huolissani, ja haluaisin kysyä, onko hän ihan ok. En kuitenkaan uskalla, pelkään hän haluaa olla minulta rauhassa, ja pahentaisin vain asiaa. Tai että se tuntuisi hänestä painostavalta ja hän vain vetäytyisi kauemmas. Päätin, että annan hänen olla rauhassa, ja että hän kertoo kyllä jos haluaa, mutta se on vaikeaa. Kuinka pitkään minun tulee odottaa? En nimittäin usko, että pystyisin olemaan odottamatta. Haluaisin kertoa olevani huolissani.
Vihaan sitä, että minun täytyy miettiä tällaisia. Vihaan sitä, ettei minulla enää ole sellaista osaa hänen elämässään, tai "oikeutta" tietää asioita, vaikka välitän ja huolestun. Vihaan sitä, etten voi tehdä mitään, enkä voi saada häneen yhteyttä.
Olisiko vain helpompi yrittää päästää irti? Itkettää.
Moi Nokka!
Lämmin halaus sinulle. Minulla on aivan sama tilanne kihlattuni sanoi haluavansa erota, sillä hänen mielestään olemme enään vain ystäviä, rakastamme toisia, mutta hän sanoi ettei rakkaus aina riitä. Minulla on nyt muutto edessä omaan asuntoon. Hänellä on ollut vakavia mielenterveys ongelmia ja hän sanoi että ei voi seurustella nyt kun hänen täytyy kuntoutua ja että suhteestamme on kadonnut kipinä. Mietin miksi hän sanoo että rakastaa minua, mutta samalla myös erota ja kutsuu meitä ystäviksi. Hän tosin lupasi että ollaan ystäviä ja olen edelleen tärkein ihminen hänen elämässään ja minä kyllä uskon sen, sillä hän ei valehtele millään tavalla ja luotan siihen mitä hän sanoo. Vielä on piene toivo tulevaisuuteen, että kun hän parantuu kunnolla, niin jos kipinä vielä syttyisi välilemme, mutta ei pidä turhaa toivoa tulevaisuuteen. Tuntuu samalla hyvältä olla ystävä ja samalla pahalta. Olet hänen kanssaan, mutta et saa sitä hellyyttä ja rakkautta ja kaikkea muuta mitä suhteeseen kuuluu. Voimia sinulle sinne, ymmärän hyvin miltä sinusta tuntuu.
Harva meistä osaa parisuhteen jälkeen olla ystäviä ex-kumppanin kanssa ihan tuosta vaan. Ystävyys tulee sitten myöhemmin - jos edes tulee. Ikävä kyllä se ei aina ole edes mahdollista, vaikka tahtoa olisi. Aika tekee tehtävänsä, joten olethan kärsivällinen.
Se helpottaa kummasti tilannetta, jos et ole yhteydessä ex-kumppaniisi vähään aikaan. Mitä enemmän olette yhdessä, sen vaikeampi on päästää irti. Sovi ex-kumppanisi kanssa vaikka että ette ole missään yhteydessä seuraavaan puoleen vuoteen tai vuoteen. Älä käy katsomassa hänen facebook-sivujaan, älä soita, älä laita viestejä. Sama koskee häntä. Ystävyyttä ei voi pakottaa, kuten ei voi mitään muutakaan suhdetta. Ansaitset kuitenkin niin paljon parempaa kuin suhteesi rippeet - eikö vaan?
Jos olet surullinen, niin sure. Jos itkettää, niin itke. Jos olet vihainen, niin ole vihainen. Kerää itsellesi kuitenkin tukirinki niistä ihmisistä, jotka ovat lähelläsi. Älä liitä siihen ex-kumppaniasi - ei nyt, ei tässä vaiheessa. Ennenkaikkea luota itseesi, että selviydyt tästä voittajana. Et ole enää vastuussa ex-kumppanistasi. Hänellä on oma elämä, oma tukirinki. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja molemmat teistä ovat rauhassa pohtineet asioita omalla tahoillaan, voitte miettiä, haluatteko edes enää olla ystäviä... Mutta kuten sanottu, kaikki ottaa oman aikansa.
Voimia sinulle ja tsemppiä.
🙂👍