Keväällä selvisi, että isäni oli pettänyt muutamia vuosia äitiäni. Se oli shokki minulle ja sisaruksilleni, vaikka olemmekin jo nuoria aikuisia. Kuviossa on mukana pieniä lapsenlapsia ja halusimme kaikki, että heidän takiaan ero sujuisi sopuisasti. Me lapset tsemppasimme varmaan myös sillä ajatuksella, että vanhempiemme parisuhde ei kuulu meille.

Kaikki sukulaiset ja nyt myös äitini ovat kuitenkin täysin isääni vastaan. Sukulaiset yrittivät jopa pakottaa meitä lapsia valitsemaan "puolensa", vaikka eivät sitä suoraan sanoneetkaan. Isäni on kuitenkin lapsillemme paappa ja aika hyvä sellainen. Minä keskityn vain isä-lapsi-lapsenlapsi-suhteeseen.

Kuitenkin isäni tulee kärsimään tekemisistään aina; vaimo meni ja samalla osa muistakin hänen päivittäin näkemistään ihmisistä. Ts. sosiaaliset ympyrät pienenivät olennaisesti. Oikeastaan isää käy vähän sääli. Tämä on aika kummallista, koska hänhän on ollut se pettäjä, eikä häntä kohtaan saisi olla mitään puolustavia tunteita. En ole ollut isäni kanssa ikinä edes kovin läheinen!

Parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta. Jotenkin tuntuu, että äitini sai nyt vain perustellun ja hyväksytyn syyn päästä isästä eroon. Valitettavasti suhteeni omaan äitiin on huonontunut tämän asian takia. Hän elää nyt toivomaansa vapaata elämää, eikä hänellä ole enää niinkään aikaa meille lapsille tai lapsenlapsille. Hänen olisi siis pitänyt erota jo ajat sitten ja elää elämäänsä tosissaan jo aikaisemmin. Ei tunnu itsestäkään kivalta ajatus, että äiti olisi minun takia kituuttanut!

Sinusta panostaisin jatkossakin paljon lapsiisi. He ovat kuitenkin perheesi lopun elämääsi, vaikka vaimon kanssa lopulta päätyisittekin eroon. Vaikka tekisit mitä tyhmyyksiä, isän pestistä et onneksi pääse koskaan eroon.

Tsemppiä!

kahden vuoden jälkeen, mitä on kulunut siitä kun oma mieheni jäi kiiinni, voin sanoa, että vihaa ja kiukkua on. Kun ei ole enää elämässä sitä yhtä ihmistä johon voisi luottaa. Silti me olemme jatkaneet. Silti minä olen edelleen vihainen kaltaisillesi miehille, jotka voiva kirjoittaa kirjoittamasi kaltaisen viestin, jossa sysätään sivuun se tosi seikka mitä pettäminen tekee toiselle ihmiselle. Se tuhoaa koko perusturvan. Kokonaan. Ja alan epäillä. Lopullisesti.
Lue otsikon alta, "selviytyykö sitä yhdessä pettämisen jälkeen" tms. tarinoita..

Sinä valitsit.

Hei,

Yritäpä etsiä käsiisi kirja Revitty sydän-voiko uskottomuudesta toipua. Se avaa sinulle uusia näkökulmia sekä omaan haluusi löytää tuo "sielunkumppani" ja puolisosi nykyiseen tilanteeseen. Kirjassa käsitellään myös näkymiä mistä lähtökohdista liitolle on jatkoa. Jos jatkuvasti mennään vain petetyn ehdoilla, on todennäköisyys uuteen pettämiseen suuri sekä liiton purkautumiseen.

Tajuan kyllä sinun tuskasi ja pahan olosi - sen kuinka sisälläsi viekottelee tuo menetetyn (?) "sielunkumppanin" suloinen hymy ja vieressä on omaa tuskaansa purkava puolisio.

Sinun olisi kuitenkin hyvä ymmärtää kuinka valtaisa perusturvallisuuden menetys asia oli vaimollesi. Hän menetti sinut ainutkertaisena omana rakkaana aviomiehenään ja mitä tulet hänelle jatkossa olemaan - sen aika näyttää. Koskaan, et koskaan kuitenkaan tule olemaan sama, eikä myöskään suhteenne.

Kahvikupilliset sen työpaikan mukavan ymmärtäjän kanssa saattavat todella johtaa tilanteeseen ja sellaiseen tuskan kierteeseen, jota kukaan ei halunnut. Siksi olisi äärimmäsien tärkeää miettiä kaikki jo etukäteen - ja jättää se kahvikupillinen väliin, vaikka kuinka kivaa olisi "vain" jutella. Muistaa siinä tilanteessa ne lapset, eikä vasta nyt.

Rakastumiselle on ihmisen elämässä aina "tilaus" - ei se uusi ihminen ole mikään taivaasta tippunut SUURI RAKKAUS, vaan kyse sinun omasta sisäisestä tilanteestasi. Sinun olisi hyvä miettiä mihin olit elämässäsi tyytymätön, mihin tämä uusi ihminen nyt olikin sitten ratkaisu - arjen harmauteen, tapahtumattomuuteen, seksittömyyteen, omaan kasvuun, ikääntymiseen, avioliiton valtatasapainon epäsuhtaan? Miltä liittonne näytti vaimosi näkökulmasta? Mikä sai sinut valitsemaan pettämisen?

(sivuhuomautus aivojen kemiasta: dopamiini vaikuttaa siihen hyvänolon tunteeseen ja ajatuksiin "sielunkumppanuudesta" ja selittää miksi toisen lähellä on niin hyvä olla, dopamiinin tuotanto laskee suhteen arkipäivästyessä ja siksi saattaa tuntua, että liekki on sammunut - niin kuitenkin käy kaikille))

Suhteenne vaimosi kanssa saatta joiltain osin jopa syventyä ja - niin uskomatonta kuin onkin- jopa parantua, jos kykenette asian käymään läpi kypsästi. Kriisit ovat uskomattomia henkisen kasvun paikkoja ja myös itsetuntemus lisääntyy, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Vaimosi käy läpi valtaisaa surutyötä, johion kuuluu alun shokin jälkeen viha, katkeruus ja sitten viimein suru menetetystä rakkauden harhasta - vasta sitten hän pääsee toipumisen alkuun. Vasta sitten selviää onko teillä sellaista tulevaisuutta jossa molemmat viihdytte.

Anna vaimollesi aikaa (menee sellaiset pari vuotta, jos ylitse sitten pääsee) ja pyri keskustelemaan avioliittonne tilasta jo ennen pettämistä - mitä oli hyvää, mitä huonoa. Vaimosi on kuitenkin tajuttava antaa myös sinun näkemyksillesi tilaa omalta katkeruudeltaan - yhdessä prosessointi antaa mahdollisuuden jatkoon.

Kyse ei vaimollasi ole mistään on-off-jutusta, joka hoituu katkaisinta kääntämällä, tunteet on elettävä lävitse, jotta ne eivät sitten myöhemmin myrkytä liittoa.
Tämä tapahtua ja tästä on mentävä eteenpäin - anna aikaa ja vasta näet toimiiko vai ei. Loppuelämääsi et myöskään syntipukin roolissa voi olla.🌻🙂🌻

Niin. kyllähän se menee valitettavan monesti niin, että se järki kulkee tunteen perässä.Mielestäni jokainen voi kuitenkin oppia kuuntelemaan ennenkaikkea sitä järjen ääntä. Joillekin se tapahtuu vasta ns.kantapään kautta.
En tiedä, haluaisitko kuulla tätä. mutta mielestäni sinun pitäisi antaa aikaa ja olla kärsivällinen.Tapaus voi pitkittyä, jos vaimosi tuntee, että hänet"pakotetaan"asian yli ja vaaditaan luottamusta.Pahimmassa tapauksessa se voi pilata koko jutun. Toki täytyisi miettiä, miten pahan olonsa purkaa, mutta kuten olet huomannut;me ihmiset emme toimi aina oikein.
Ja pettäminenkin on valinta.
Mutta kuten aiemmin joku totesikin, prosessi kestää yleensä vuosia. Omalla käytökselläsi voit toki auttaa pääsemään asiasta yli, tai sitten pitkittää ja pahentaa asiaa. Toisen pitää kokea, että olet aidosti pahoillaan, etkä yritä laittaa syytä omista valinnoistasi toisen harteille. Jokaisessa meissä olisi syytä sille, että meitä voisi pettää, mikäli sille pettämiselle olisi yleensäkin joku oikeutus. Eli jokainen tekee(varsinkin parisuhteessa)vääriä asioita, mutta se ei mielestäni oikeuta pettämään.Asiat pitäisi voida hoitaa toisinkin.
Oleellisinta lienee kuitenkin tässä vaiheessa, että puhut vaimollesi hänen epäasiallisesta käytöksestään ja sanot, että voitte keskustella asiasta, kun se alkaa vaivaamaan häntä, mutta mieluummin asiallisesti.Otat vastaan hänen pahan olonsa ja kannat oman osuutesi syytämättä toista.Oikotietä ei ole.Voit vaikka ehdottaa jotain hetkeä päivästä, milloin vaimollasi on hetki aikaa puhua tunteistaan ja sinä kuuntelet. Ajan myötä puhumisen tarve pikkuhiljaa vähenee.Tärkeää on, ettei toisen kokemaa tuskaa vähätellä eikä syyllistetä niistä tunteista, mitä pettäminen on saanut aikaan.Uskon vahvasti, että tämä voi rakentaa uuden sillan toistenne luo.🙂

Vaikka pettäminen katsottaisiinkin huonoksi asiaksi, ei sillä ole mitään yhteyttä esim. siihen, millainen ihminen on vanhempana. Tietysti jos pettämisen vuoksi on aina pois lasten elämästä, on se huonoa vanhemmuutta.

Niinkuin tuossa moni on kirjoittanut, pettäminen romuttaa paljon. Ja vinkkisi onkin ihan aiheellinen.

Petetyn vihalle ja katkeruudelle on syynsä, myös pettäjän surulle ja pahalle ololle on syynsä.

Ihminen on kuitenkin paljon muuta, kuin vain pettäjä. Tässä päivässäkin on hyvä opetella elämään.

Suosittelen lämpimästi sekä yksilö- että pariterapiaa. On aivan eri asia keskustella terapeutin kanssa, jolla on ammattitaito kysyä oikeita kysymyksiä ja toimia myös vähän kuin puskurina puolisoiden välillä kuin keskenään yrittää selvityä joskus umpikujiinkin johtavista keskusteluista.

Itse pettäjänä tiedän, että myös pettäjän maailma ja omakuva romahtaa eikä näkyvissä ole muuta kuin pimeyttä. En itse ole ollut pitkässä rinnakkaissuhteessa vaan pettämiseni oli yhden illan juttu, joten en osaa siitä sanoa mitään (en haikaile kenenkään muun kuin oman puolisoni perään) - mutta luottamus on menetetty joka tapauksessa. Silti jossain välissä valoa on odotettavissa aina. Itse keskityn olemaan mahdollisimman hyvä kumppani, selvittämään syitä itsessäni pettämiseen ja näin pyrkimään olemaan parempi ihminen (tietenkin myös itseni takia). Toivon ja uskon, että meillä on tulevaisuus ja voimme tämän onnettomuuden kautta oppia olemaan vieläkin vahvempia yhdessä. Toivon, että joskus sekä minä että hän antaa anteeksi.

Minua ihmetyttää tällä ja joillain muillakin keskustelupalstoilla esitetyt tuntemukset, kuinka vuosienkin jälkeen koetaan vihaa ja raivoa kumppania kohtaan. Vaikka itse ansaitsen kaiken paskan tekoni takia, joskus sen täytyy loppua. Mitä järkeä on olla vuosikausia suhteessa, jossa vihaa kumppaniaan? Eikö silloin voisi vain todeta, että pettämistä ei voi antaa anteeksi ja lähteä eri teille? Lapset eivät ole syy yhdessä kärvistelyyn, sillä vanhempien hyvä parisuhde on lapsen turvallinen koti. Jos vihaa puolisoaan, ei näin varmasti voi olla. Tällä en tietenkään tarkoita, että petetylle ei olisi aikaa käsitellä asiaa vaan lähinnä sitä, että jonkinlainen tahtotila petetyllä täytyy anteeksiannosta itselleenkin jossain vaiheessa tulla sekä ymmärrys siitä, kauanko voi kumppaniaan syvästi vihata - varsinkin jos pettäjä tekee kaikkensa parantaakseen suhdetta ja rakentaa yhteistä elämää, luottamusta. Eihän tunteitaan voi laittaa noin vain pois päältä, mutta olen itseinhoni kanssa toiminut jotenkin näin: ymmärsin, etten voi vihata itseäni lopun elämääni, ryhdyin tietoisesti kulkemaan pois itseinhon tunteessa vellomisesta, etsimään rakentavia ratkaisuja ja kehittämään itseäni sekä sitä kautta parisuhdettani. Yritän kääntää itseinhoni valtavan energian johonkin hyvään. Toivon, että olen tässä valinnut oikean tien ja puolisonikin voisi kulkea sitä tietä kanssani, todella hyötyä siitä. En halua kuulostaa siltä, että tässä vaadin jotain pettäjän oikeuksia, vaan mietin vain sitä, miten tällaisen onnettomuuden jälkeen voi selvitä ja löytää yhdessä positiivisuutta elämään vielä joskus.

Cachorro kirjoitti 6.10.2010 23:19

Lie tätäkin asiaa täällä käsitelty - en tiedä, mutta koin sen aiheelliseksi aloittaa nyt ja tässä.

Sanotaan suoraan heti alussa, että kaipaan vertaistukea. Kuuntelijaa. Jotain, mikä nyt tuntuu vaikealta saada, vaikka koen, että ystäviäkin on paljon, mutta sellaisia, jotka tietäisivät asian laitojen kaikki puolet, ei tietty ole.

Voisin kuvitella, että oma tarinani on perusasioiltaan jokseenkin "perinteinen". Kaikki tapauksethan ovat tietty kuitenkin ainutlaatuisia. Olen mies, petin puolisoani pitkän aikaa, likimain vuoden kunnes asiat tulivat ilmi hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhde kehittyi rakkaudeksi - olemme ns sielunkumppaneita. Syynsä siihekin, että moiselle tielle olin lähtenyt - en koe olevani erityisen "paska" ihminen, mutta nyt luonnollisesti olen nimenomaan se "paska jätkä", joka saattoi tehdä naiselle sen kaikkein pahimman mitä parisuhteessa voi kuvitella. Niin kai se on - jos ajattelen asettumista hänen asemaansa. Haluan nyt korostaa sitä, etten milläänlailla puolustele tekimisiäni. Haluaisin vain herättää keskustelua siitä, että myös pettäjä kärsii - siis minä, huomioiden etenkin hyvin oleellisen seikan, että meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Koen olevani hyvinkin vahva ihminen henkisesti, mutta välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli hypätä kaivoon. Kukaan ei vain tahdo millään huomata kuin sen petetyn.

Petetty on se, joka saa käyttäytyä tapahtumien julkitulon jälkeen kuten tahtoo. Hänellä on oikeus olla ajattelematta lasten parasta, koska pettäjä ei ajatellut lasten parasta ryhtyessään avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Petetty saa määrätä kaikki asiat kuinka edetään lasten ja muiden yhteisten asioiden suhteen. Petetty on "hyvä", pettäjä on "paha". Kaikki asiat oletetaan "moraalisten asioiden" vuoksi menevän petetyn tahdon mukaan. Petetty saa v***uilla pettäjälle niin paljon kuin haluaa. Ja luonnollisesti petetyllä on se itseoikeutettu oikeus olla lasten kanssa niin paljon kuin haluaa, koska pettäjä on automaattisesti huono vanhempi.

Henkilökohtaisella tasolla kaikkein pahinta on se, että likimain päivittäin saan kuulla kuinka huono isä olen. Kuulemma olen tehnyt "päätöksen" olla olematta isä lapsilleni, kun läksin toiseen suhteeseen. Lasteni kanssa voin käsi sydämellä sanoa olleeni 95% vapaa-ajastani ja todella nauttinut siitä aina. Lapseni pitävät seurastani ja haluavat olla kanssani.

Tässä tämä kaikessa lyhykäisyydessään. Te, jotka tämän olette kokeneet, tiedätte että tähän mahtuu miljoona mutkaa väliin, mutta silloin tämä menisi romaaniksi.

Te, jotka olette kokeneet jotain vastaavaa, haluaisin kuulla, kuinka asiat ovat edenneet. Onko petetyn viha koskaan laantunut? Joudunko loppuelämäni helvettiin, jossa lastemme kautta kostetaan tekemiseni? Mieliala menee ylös-alas. Hyvä mieli silloin kun saan olla lasteni kanssa - surullista silloin kun en ole.

Kuukauden vinkki: älkää pettäkö parisuhteessa.

Tuesta kiittäen,

Koira

Kiitos tuo kuukauden vinkki oli tosi hyvä ottakaa siitä kaikki vaarin.
Ja sitten älkää ryhtykö pettämiseen, uuteen parisuhteeseen ennenkuin olette vapaat, eronneet liitostanne silloin satutatte vähemmän ja olette rehellisiä puolisoitanne kohtaan.
SInäkin olet asettanut puolisosi valheelliseen parisuhteeseen hetken hurmion takia, pyydän älkää tehkö tällaista.
Kipu kyllä varmaan häipyy pikku hiljaa kaikilta pois, mutta muisto pysyy loppuelämän, eikä se ole tässäkään tapauksessa satutettulle puoliselle lämmin muisto.