Tunteidesi rauhoittamiseen kuluu aikaa, ajattele sillä tavalla. Ole kiitollinen, että ystävyytenne säilyi ja voitte puhua myös päättyneestä suhteestanne. Sillä tavalla sinä saat tehdä pikku hiljaa surutyötä. Kun elämääsi alkaa tulemaan eron jälkeen uusia asioita, niin vähitellen totut erilaiseen elämään.

Vuosi sitten halusin erota avomiehestäni, koska en ollut tuntenut rakkautta enää moneen vuoteen. Olen ex-mieheeni yhteydessä (myös kyläilyn merkeissä) säännöllisesti jo 2 kahden yhteisen lapsemme takia ja siten pääsemme pikku hiljaa myös eroon toisistamme. Emme kuitenkaan osaa puhua päättyneestä suhteestamme. Olimme parisuhteessa jo niin paljon erillämme, että ero ei tuonut niin merkittävää muutosta elämäämme. En tunne katkeruutta ex-miestäni kohtaan, kaikki on periaatteessa hyvin nyt.

Voit tuntea myöhemmin rakkautta jotain toista henkilöä kohtaan. Rakkauden "taso" voi tosin vaihdella, mutta samantyyppisiä tuntemuksia voi kuitenkin tuntea myös jotakin toista kohtaan. Silloin huomaat, että tunnesiteesi entiseen rakastettuusi muuttuu jollakin tavalla. Pitkäaikaista kumppania on kuitenkin ehkä vaikeampi toisen enää korvata, mutta uudessa kumppanissa voi olla esimerkiksi joitakin erityisiä mukavia piirteitä.

Olisin itse rakastanut ex-puolisoani vielä jossain vaiheessa, mutta huomasin, että niissä olosuhteissa mitä meillä oli, hän ei vahvistanut rakkauden tunnettani millään lailla. Jouduin siis itse kuolettamaan omia tunteitani häneen, hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on ilman suurempaa katkeruuden tunnetta ja miettimään, mitä tekisin tulevaisuudessa.

Joskus suurinta rakkautta toiseen voi olla se, että antaa toiselle vapauden eikä yritä omistaa häntä itsellään.

Aika haalistaa tunteita jonkin verran. Toisaalta myös toiset tunteet voivat peittää osan vanhoista alleen. Pikku hiljaa. En kuitenkaan suosittele tunteiden suoraa paikkaamista väkisin, kyllä niiden hiipumista kannattaa jonkin verran odotella.
Ehkä jossain vaiheessa, jos molemmat ovat löytäneet uuden, asioita katsoo taas vähän eri kantilta. Jos toinen osapuoli löytä uuden ja tärkeän ensin, se sattuu.
Muista myös, että ystävyys voi jatkua eri tilanteissa, ehkä jopa helpommin kuin rakkaus. 🙂🌻

Kiitos viesteistänne. Aika on vaikuttanut kaikeen. Toisinaan on tosi kevyt olla, toisinaan tuntuu etten pääse vanhoista asioista yli ja kaipaan häntä tosi paljon. En vaan kestä ajatusta, ettei hän rakastunut minuun. Minkäs sille voi?! Mietin jo, että olisiko joku apu auttanut? Mutta tunteitaanhan ei voi käskeä.

Mietin liikaa sitä, onko mies aivan varma päätöksestään. Sitä ei pitäisi kyseenalaistaa, kun järjellä tajuan että näin on parempi minunkin kannalta.. sitten loppujen lopuksi. Ja myöskin eron jälkeen on tuntunut, että mies on vienyt itsetuntoni mennessään. Tunnen itseni jotenkin huonoksi tyttöystäväksi, huonoksi kuuntelijaksi, kun en tajunnut että mikään olisi vialla. Mieti, miten olin niin sokea?!

Olen niin mielelläni hänen kanssa kaveri, onhan hän hieno ihminen ja luotan häneen edelleenkin. Mikään ei ole syönyt sitä luottamusta. Toisinaan tunsin vihaa siitä, että koin itseni niin hyljätyksi, mietin osaako mies ajatella asiaa minun kannaltani, kuinka rikki voinkaan olla?

Tiedän, ettei hän halua minulle pahaa. Hän on tosissaan kaikessa mitä tekee, eikä ole mikään sekunnissa-rakastuja tyyppi. En tehnyt mitään väärin, mutta miksei se tunnu siltä. Tuntuu kuin minun olisi pitäny tajuta ja osata tehdä jotain. Ehkä meidän olisi pitänyt puhua enemmän, minusta tuntuu että olin aina se joka puhui.. Hän ei oikein osannut keskustella asioista omalta kantiltaan vaan aina "yleisellä tasolla", minä taas tunnen vahvasti ja elän asiat itseni kautta, kaikki on aika henkilökohtaista ja samaistun helposti.

Ehkä tosiaan olemme toisillemme vääriä ihmisiä lopun elämäksi, mutta olin ehtinyt haaveilla asioita ja elää unelmiani sen hetken, niistä luopuminen on tuskaista ja on vaikea päästää irti jopa kuvitelmistaan. Tulipa aikamoinen avautuminen. Jotenkin olen päässyt pahimmasta shokista yli, ja yrittänyt tehdä kaikkea mielekästä.

Olen alkanut kaivata läheisyyttä. Läheisyydellä ei ole kasvoja, en kuvittele entistäni lähelleni, vaan jonkun.. en tiedä tuntuisiko jonkun muun läheisyys kuitenkaan hyvältä. Näimme siis entiseni kanssa aika "harvoin", emme siis viettäneet päivätolkulla samassa asunnossa, koska työrytmimme ja asuinpaikkamme olivat erilaiset ja erillään. Jostain syystä silti kaipaan sitä, että olisi joku lähellä ja pitelisi ja toisinaan ajatus on aika luotaantyöntäväkin, kun en osaa kohdentaa sitä kehenkään ihmiseen.

Joskus mietin olisiko vain helpompi vihata toista, auttaisiko se poissulkemaan kaipuun. Onpa ristiriitaista. Toivottavasti tästä saa jonkulaista tolkkua.

Et voi tosiaan käskeä kaveriasi rakastamaan sinua ja määrätä häntä olemaan tunteellisten rakkaudenosoitustesi kohde. Hän kuitenkin välittää sinusta ihmisenä edelleen ja on itsekin harmissaan siitä, kun ei tunne rakkautta sinua kohtaan. Ajattelen rakkaudesta nykyään eri tavalla. Rakkaus on meissä itsessämme ja haluaisimme jonkun kohteen tälle rakkaudelle - en ehkä osaa ajatustani täysin selittää. Tuo kohteena oleva ihminen voi vaihtua eikä kohteena voi väkisin kukaan olla - se ei ole rakkautta tuntevallekaan oikein.

Kerrot, että kaipaat läheisyyttä. Se juontuu jo lapsuudenkokemuksista. Toiset ovat saaneet olla vanhempiensa sylissä enemmän, toiset vähemmän. Minulla on myös vahva läheisyyden tarve, on jäänyt jo lapsuudesta asti. Kun etsit miehiltä läheisyyttä, ole varovainen, sillä miehet voivat myös pyytää tai vaatia seksiä sinulta. Mieti vaikka etukäteen, miten reagoit siinä tilanteessa, jotta sinun ei tarvitse katua ja harmitella myöhemmin, jos suostuit läheisyyden kaipuussasi seksiin.

Olet varmaan minua paljon nuorempi, mutta tuli sellainen olo, että olisin voinut itse kirjoittaa jotain tuollaista olostani eron jälkeen. - Minun kohdallani ero on vielä toteutumatta, mutta toivoni on hiipumassa, ja joka hetki pelkään, että mieheni kutsuu perheemme koolle kertoakseen, että jättää meidät. Meillä on kaksi yhteistä poikaa (17 ja 19 v). Olen päättänut tehdä kaikkeni, jotta yhteinen taipaleemme voisi jatkua, sillä en voisi ajatella luopuvani rakkaastani taistelematta. Ennen kuin mieheni ilmoitti haluavansa erota olin itse alkanut haaveilla "vanhemmusvuosien" jälkeisestä uudelleen rakastumisesta ja olinkin saavuttanut jonkinlaisen viriävän onnen tilan ja annoin sen näkyä. Vaan toinen meistä ei halua enää puhua... Olen tosi huolissani hänestä. Meidän tarinaamme liittyy myös mieheni 20 vuotta kestänyt työnarkomania. On sanonut olevansa kyyninen, eikä mikään tunnu miltään ja kokee ettei mikään riitä. Hän itse ei tunnista / tunnusta uupumisen tilaansa. Muitten kohtalotovereitteni kanssa juteltuani olen järkyttynyt siitä puhumattomuuden perinnöstä ja jatkumosta, joka tuhoaa parisuhteita ja perheitä. Jos saisin palata nuoruuteen, tekisin vielä enemmän, jotta ristiriidat ja loukkaukset eivät jäisi ratkomattomana muhimaan sydämiin. VIRTAHEPO (työnarkomania) on asunut meidän OLOHUONEESSA 20 vuotta...

Mieheni, josta erosin vuosi sitten, teki töitä paljon myös kotona. Kun erosin, olisin halunnut, että mieheni olisi taistellut minusta enemmän. Se olisi osoittanut minulle, että hän välittää minusta oikealla tavalla eikä vain ystävänä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan antoi minun erota ilman taistelua, ainakin minun näkökulmasta katsottuna. On siis hyvä, että taistelet miehestäsi. Sitä ei kuitenkaan loputtomiin voi tehdä.

Minusta tuntuu, että on viisaampi olla taistelematta hänestä. Kun kyse ei ole taistelusta, tai siitä ettei hän haluaisi taistella. Ehkä hänen puoleltaan tunne on ennemmin se, että hän ei näe mitään minkä vuoksi taistelisi. Jos ei ole rakkautta, jos se ei ole tullut tähän mennessä, tuskinpa se taistelemalla tulee.

Annan elämälle mahdollisuuden, annan mahdollisuuden myös sille, että ehkä pystymme olemaan vain läheisiä ystäviä. Ystävyydessä on se pelko, etten osaa luopua, että olen vielä kauankin kovin ihastunut. Tällä hetkellä en rehellisesti tiedä mitä tunnen häntä kohtaan. Tunteet vaihtuvat kovin lyhyellä aikavälillä.. mikä ei kyllä yllätä!

Olen kyllä kovin tunteellinen ihminen, kaiken teen täysillä ja nautin onnistumisista ja jos petyn, petyn pahasti. Nyt kun järkeilen asioita, välttääkseni sen, että suru vie mennessään... järkeily on vaikeaa, tuntuu etten ole oma itseni. En tiedä kenelle teeskentelen, varmaan vähän itsellenikin. Mutta kai se on omalla tavallaan itsensä kannustamista.

En tiedä taannunko vai mitä, mutta eräs päivä otin hänen lähettämänsä joulukortin pois jääkaapin ovesta. Heitin sen jo paperikierrätys-laatikkoon, kunnes tänään noukin sen takaisin ja laitoin päiväkirjani väliin. Tuntui väärältä heittää se pois, tuntui siltä että vihaisin menneisyyttäni ja olisin katkera niistä iloisistakin muistoista. Kortissa ei lue mitään tärkeää, mutta jotenkin minua samaan aikaan ahdistaa ja hymyilyttää ajatus, miten kaikki oli ihanan varovaista ja ihastunutta silloin.

Tavallaan ajatus siitä ihanuudesta ja muistoista ruokkii sitä ajatusta, että sitä varmasti on jonkun muunkin ihmisen kanssa vielä. En enää halua kuvitella että palaisimme yhteen, haluan myös lopettaa toivomasta sitä. Mutta aina silloin tällöin se eksyy ajatuksiini. Työstän siis. Mutta samaan aikaan on vaikea luopua ja silti rakastaa ja kunnioittaa sitä ihmistä ystävänä. Liikaa tunteita minun ahtaalle mielelleni.

meillä on hieman eri tilanne mutta tunteesi ja asiat joita käyt läpi ovat kuin omasta päästäni.
Tämä aika on ollut raskainta mitä olen ikinä joutunut puimaan ja toivon kaiken päättyvän hyvin. En ole lakannut toivomasta että palaisimme yhteen, vaikka se olisi kai järkevintä tehdä. Meillä meni asiat solmuun, rakkautta on ollut, syvää sellaista ja siksi kai uskonkin sen korjaantuvan. Mies on kuitenkin nyt (4vkoa) erilleen muutosta toivonut että annan hänen rauhassa työstää asiaa, hän haluaa olla pitämättä yhteyttä nyt hetken aikaa ihan kokonaan. voin sanoa että sen pahemmalta ei mikään tunnu. että yhtäkkiä se rakas jonka kanssa on jakanut kaiken, onkin poissa, ei kaukana, eikä tavoittamattomissa, mutta kuitenkin etäällä ja hiljaisuus on langennut. hän uskoo sen tekevän meille hyvää, minä pelkään kuollakseni sen aiheuttavan tuhoa. ota tästä nyt selvää. jokatapauksessa jokapäiväinen elämäni on yhtä kamppailua, itkua, raivoa, paniikkia, pieniä ilonhetkiäkin. tuntuu että kuukauden olisi pitänyt "parantaa" minua enemmän, olen vähän pettynyt, että en olekaan niin jaloillani kun olin luullut olevani. Mielessäni pöyrivät kauhuajatukset siitä mitä hän tekee, suunnittelee ja miettii ja on äärimmäisen tuskaista tuntea"pelkoa" siitä lähimmästä, tai siitä joka äsken vielä oli lähin. Päätös erilleen muutosta oli yhteinen, tästä "erosta" ei, minä ehdotin suoraan seurustelun jatkamista erillään, mutta mies kokee että asiat on korjattava, kai tajuankin pointin tuossa, mutta mitä jos ne korjaantuukin niin etten minä enää kuulukaan hänen elämäänsä? kävimme vakavia keskusteluja ja silti tunne joka sisälläni mylvii on sekava ja ymmärtämätön. minulle ei kai koskaan kunnolla selitetty miksi näin kävi. vai selitettiinkö ja unohdin jo.

jokatapauksessa en ole koskaan elämässäni voinut näin huonosti ja epätoivoisesti ja toivon ajan tuovan helpostusta. sinulle myös. voimia 🙂

Heippa,

Ekaa kertaa nyt kirjoitan tänne.
Minulla on melkolailla samankaltainen tilanne. Nainen, jota rakastin hyvin syvästi ei tuntenutkaan samoin ja erosimme hänen aloitteestaan. Tämä sattui ja sattuu edelleen muhun hyvin paljon. Ero oli silti ihan sopuisa ja yritämmekin olla ystäviä, mutta en tiedä kuinka se onnistuu, koska rakastan häntä edelleen niin tuhottoman paljon. Olemme päivittäin yhteydessä puhelimessa, koska en vaan osaa jättää häntä rauhaan. Hän on silti suhtautunut ymmärtävästi tähän ja tuntuukin siltä, että hänestä on tullut mulle eräänlainen henk.koht.terapeutti. Erosta on nyt aikaa kuukausi ja tuntuu, että tämä ikävä ja ahdistus vain pahenee. Mulla ei ole juurikaan muita ajatuksia päivässä kuin tää nainen. Tuntuu ihan pakkomielteeltä. Suorastaan kauhulla odotan sitä päivää, kun facebookissa lukee, että hän on parisuhteessa jonku muun kanssa.

Oletko yrittänyt hakea ammattiapua? Omasta kokemuksesta voin kertoa, että se kyllä kannattaa. Ei tarvitse jäädä yksin niiden ajatusten kanssa. Itse juuri tulin lääkärin vastaanotolta ja säin lääkettä ahdistukseen ja unettomuuteen ja sitten ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Mutta jokatapauksessa hurjasti tsemppiä!!🙂🌻

Hei,
Snana ja muut, aikaa on kulunut melkein puoli vuotta kun olette tähän ketjuun kirjoittaneet. Jos satutte vielä täällä tukinetissa käymään (toki "toivon" että elämänne järjestyi parhain päin 🙂🌻) niin voisitteko kertoa kuulumisistanne.

On lohduttavaa huomata ettei ole tämän tuskan kanssa yksin.

:

Täällä jälleen yksi tapaus jonka kynäst.. näppiksestä aloitusviesti olisi voinut olla lähtöisin.

Erottiin pari kuukautta sitten naisen aloitteesta ilman mitään järjellistä syytä. Tai itse en sitä ainakaan oikein tajunnut, joten piti kopioida se mesekeskustelusta tuohon työpöydälle, niin voi aina tarvittaessa luntata. Kuten nyt. Miksi erosimme:

"Xxx sanoo
Noh... en mä tiedä. Mua ahdisti mun elämä ja lähdin pois jotta voin opetella elämään jopa itse enkä muiden siivellä"

- En oikein käsitä, kun en koskaan kokenut, että tässä kumpikaan toisen siivellä olisi elänyt. Okei, kämppä on mun oma, mutta kumpikin kyllä hoiti oman osansa huushollin menoista.

Nojuu, tässä ollaan edelleen hyvissä väleissä, kun eipä kummallakaan ole tässä 6,5v jälkeenkään hirveästi syitä toista inhota. En ollut koskaan ajatellut, että erottaisiin ja oltiin aivan vasta puhuttu tontin ostosta jne, niin tuli täysin puun takaa ja neiti lähti nurkista niin vikkelästi, että suorastaan ketuttaa.

Tottakai rakastin häntä yli kaiken ja rakastan varmaan vieläkin, mutta olen kovasti yrittänyt kuolettaa omia tunteitani ja olla ottamatta häneen yhteyttä kuin pakon edessä. Soittelut ja viestittelyt on siis pitkälti tulleet hänen puoleltaan. Itsellä on käynnissä armoton arvonta, että pitäisikö kokonaan katkaista välit vai mikä ihme tähän tuskaan auttaisi.. Toisaalta harmittaisi heittää ystävyyssuhden noinkin hyvän ihmisen kanssa romukoppaan.. Äh. En tiedä.

Vaikea tilanne. Omaan tarinaani liittyy toki paljon muutakin ikävää joka käy toden teolla jaksamisen päälle, mutta ei kai tässä auta kuin rämpiä eteenpäin. Ei olla tällä paikkakunnallakaan vaan kauaa asuttu, joten tukiverkkoa ei käytännössä ole ja eihän tällaista palaa ole yksin helppo niellä. Siksipä kai tänne päädyinkin.

Viime aikoina neidin puhelut ovat olleet kohtuu itkuisia. Yksinolo ei ilmeisesti ollutkaan sitten niin herkkua mitä hän oli kuvitellut ja hän on esim. rahallisesti aivan lirissä. Entisenä liian kilttinä toki houkuttaa auttaa, mutta jotenkin tuntuu että kun täältä kerran niin kiireesti lähti ja halusi pärjätä omillaan, niin asia ei mulle käytännössä kuulu. Pahaltahan se tuntuu, mutta..

Vihatkaa, vihatkaa kunnolla, niin pääsette irti. Huutakaa vihaa ulos vaikka ullakolla tai korvessa.

Keskustelkaa jonkun ulkopuolisen kanssa, millaisia vihantunteita tilanne aiheuttaa. Ohjatkaa viha rakentavasti muualle, eli ei mitään tekoja exää kohtaan.

Mahdollisimman paljon etäisyyttä vain.

On hulluutta ottaa exä surujensa kuuntelijaksi siinä vaiheessa, jos surut liittyvät exään. Hänenhän pitäisi olla jäävi siinä tilanteessa.

Uudet maisemat, uudet kuviot, siitä se uusi elämä entisen jälkeen lähtee.

Hei,

kaikki on mennyttä - perhe, työ ja rahat. Pakkaan tavaroita ja muutan pois kodistamme huomenna. Yli 10 vuoden elo päättyy eroon ja kaikki on täyttä usvaa. Keväällä puolisoni kertoi että olemme kriisissä ja hän haluaa pohtia eron mahdollisuutta. Menimme heti terapiaan ja hetken tilanne olikin parempi. Kesä tuli ja hän sitten päätti aloittaa salasuhteen naimisissa olevaan mieheen. Itse elin toivossa että saamme uudet eväät suhteeseemme terapian kautta, hän päätti toisin. Sain tietää asiasta vahingossa elokuussa ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä helvettiä. Se henkilö johon olen luottanut kuin vuoreen, tekee katalimman tempun ja kääntää veistä haavassa. Olin yhteydessä petturimiehen vaimoon ja hänelläkin maailma romahti. Mies vinkuu takaisin ja exäni ei kuulemma merkinnyt mitään. Uskoo ken haluaa. Paskamaista, halpaa toimintaa.

Lapset jäävät äidille ja muutan itse 600 km päähän, töitä ei vielä ole. Tapaan lapsia kerran kuussa, jään siisä kaikesta paitsi. Tänne en voi jäädä kun töitä ei ole. Alkuun muutan mökille, sekin pelottaa miten ajatukseni siellä pyörivät. Ex sanoo että tekisi asiat tekemättömiksi jos voisi, vaikea uskoa kun koko kesä on ollut valhetta. Joka tapauksessa ero olisi kuulemma tullut. Ihan käsittämätön tilanne, muutan pois vaikken ole ollut pettäjä -puoliso omistaa asunnon. Lapset eivät ymmärrä miksi. Koko kivuliaan prosessin aikana en ole sortunut juomaan, korottamaan ääntäni tai väkivaltaan. Valtava pettymys vallitsee ja kaikki, ihan kaikki on mennyttä.

Aivan kauhea tilanne, en tosiaan tiedä miten jaksan. Ex on huolissaan minusta, mutta vakaa eröpäätöksessään. Ei tämä näin voi mennä. Kostonhimo on suuri, vaikka se ei hyödyttäne mitään. Kysyin olenko koskaan häntä loukannut, en ole. En ansaitse tälläistä kohtelua ja siksi olen elämäni pahimmassa tilanteessa. Tulevaisuus pelottaa, olen pohtinut jopa lopullista ratkaisua kohdaltani.

Hei kohtakotoveri(t), erityisesti sinä, joka juuri lähetit viestisi minua ennen tänne palstalle.

Olemme eläneet samanlaisen vaiheen tänä kesänä. Tiesin, että asiat on pahasti vialla, mutta puolisoni valehteli, kun kysyin onko hänellä joku toinen. Ja sittenhän se lopulta paljastui. Minä lähden kotoa, työ (samassa talossa puolison ja uuden heilan kanssa) ja koti menee, palaan hetkeksi lapsuuden kotiin miettimään mitä sitten. Sinnekään ei voi kovin pitkäksi aikaa jäädä. Työttömyyttä, valehtelua, ero, pelko olla yksin. Tuntuu siltä, että tässä on aikamoiset ainekset masennukseen tms. Jos tämän kivun ja pelon vain saisi hiljalleen käännettyä motivaatioksi oppia itsestä ja elämästä, aina kaikki asiat on lopulta järjestyneet. Olen lueskellut Fisherin "Jälleenrakennus, kun parisuhteesi päättyy" -kirjaa ja saanut siitä ajatuksia, jotka helpottaa oloa.

Sitä se on, että kun rakastaa itse täysillä ja luottaa, ja sitten rakkain käyttää toisen tunteita tällä lailla hyväkseen, ei voi kuin ihmetellä. On nyt vain hyväksyttävä tunteensa, pureksittava niitä ja päästettävä hiljalleen irti. Minulla elämä jatkuu ei päivä, vaan tunti tai minuutti kerrallaan. Pahalle tuntuu lähes koko ajan, mutta pakko tämän on jossain vaiheessa helpottaa. Myös sinun kohdallasi. Juttelen mielelläni kanssasi lisää vaikka täällä palstalla tai sitten muuten, jos haluat. Ensitöiksesi, älä tee nyt mitään hätiköityä vaan aloiteellan vaikka toisiamme tsemppaamaan siinä, että yritetään hyväksyä mielessämme parisuhteen on päättyneen, vaikka teimme parhaamme, eikä sille enää mahda mitään. Ja surraan ja ollaan vihaisia, koska se on sallittua ja tarpeellista, jotta tästä pääsee yli. Annetaan ajan hiljalleen parantaa, koska elämä on sillälailla armollinen, että näistä tunteista on mahdollista päästä yli, vaikka se tuntuisi nyt lohduttomalle.

Kuulemisiin